Nyt se on tehty!

Tänään aamulla soitin perheasiain neuvottelukeskukseen ja varasin minulle ja miehelleni ajan. Jos nyt saisi selvitettyä asioita, jotka teettävät riitoja joka päivä ja erityisesti minulle pahaa oloa.

Vuoden avioliiton jälkeen ollaan tässä tilanteessa...

Löytyykö muita, jotka ovat selvitelleet suhdettaan ulkopuolisen avulla?

 

Me kävimme yhdessä ja erikseen parisuhdeterapiaa 7kk, ja miehelle suositeltiin jatkoa ihan vaan selvittääkseen omat lapsuuden traumansa. Oli äärettömän rankkaa, mutta onneksi menimme. Moni päivänselvä asia kirkastui minulle vasta siellä, ja ymmärsin ettei tiettyjen asioiden muuttuminen ole edes mahdollista. Voimia, hienoa että rohkenette myöntää avun tarpeen. Ette varmasti paini yksin näiden asioiden kanssa!

 

Millä ihmeen konstilla saatte miehenne lähtemään moiseen?!?!
Meillä ei taatusti lähde vaikka aihetta olis ja nimenomaan miehen käydä läpi lapsuuden traumojaan, jotka vaikuttaa meidän perhe-elämään...
Itse olen käynyt parin vuoden terapian edellisen liiton päätyttyä ja se auttoi ymmärtämään monia asioita sekä itsessäni että muissa

 

No meillä se oli mies, joka varasi ajan, minulla oli suurempi kynnys. Luuli kai, että minut pitää laittaa kuriin... Mutta mene yksin, jos et saa miestä mukaan! Kyllä se sieltä perässä tulee, aikansa sulateltuaan. Huonossa suhteessa ei tarvitse elää, vaan arjelle on tehtävä jotakin, yhdessä. Jos yritystä ei löydy, vaihtoehdot on aika vähissä. Siis sopeutua tai vaihtaa maisemaa... Minusta on helpompi tehdä ratkaisuja, kun ongelmiin on oikeasti etsitty ratkaisuja, ja panostettu yhteiseen arjen sujumiseen, toisen kunnioittamiseen ja perheen ilmapiiriin. Jos mies ei välitä, välitätkö sinä? Kukaan muu ei sitä sinun perhe-elämääsi vietä, 24h joka päivä! Rohkeutta ja kaikkea hyvää.

 

Sain miehen suostumaan siihen kun ilmoitin, että jotakin pitää tapahtua tai muutetaan erilleen. Mies kyllä oli itsekin sitä mieltä, että hyvin ei mene. Onneksi halusi lähteä juttelemaan.

Luulen, että jokaisesta miehestä on lähtijäksi terapiaan kun tarpeeksi paljon on vaakalaudalla. Mun piti ensin pakata vauvalle ja itelleni laukku ja olla päivä pois. Sen jälkeen oltiin valmiita lähes kaikkeen...

Enkä edes uhkaillut, vaan ilmoitin vain, että näin on asiat. Olen aina sanonut miehelleni, että en koskaan aio olla hänen ja lapsemme välissä. Että sen vuoksi ei yhteistä elämää tarvitse jatkaa, vaan siksi että hän haluaa olla just mun kanssa.

Ehkä tuo pieni tytön tyllerö oli yks vaikutin miehelläni suostumiseen. =)

 

Onneksi olkoon. Mä olen kuukausia pyöritellyt perheneuvolan numeroa ja kerännyt rohkeutta soittaa. tänään kävin pojan kans neuvolassa ja tuli puheeksi tämä meidän tilanne ja neuvolatäti sano että nyt SOITAT sinne. Eli huomenna klo 12 on päivystysaika, ei muuta kun itseä niskasta kiinni ja soittamaan! Pelottaa - ei se itse puhelu vaan asiat, jotka siitä mahdollisesti seuraavat...eroa on helppo ajatella, mutta sitten se, että todella alkaa tehdä asioita sen eteen (tai sen estämiseksi), vaatii jo voimaa. Aina ei tunnu siltä, että sitä olis...

 

Eka palaveri on ohi. Saatiin muutama "kotiläksy" ja juhannuksen alla kaydään sitten toisen kerrran. Mahtavaa kun sai puhuttua asioita... Nyt pitää vain jaksaa yrittää kääntää asioita toisinpäin. Kun yhteiselämä olisikin vain rakkaudesta kiinni...