Vanhemmillani on tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi typerillä
kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he
olivat nuoria.
Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen molempiin
suuntiin joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen
nuorempia
sisaruksiaan selässään.
Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat
vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä
nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää. Itse en
koskaan
kertoisi tällaisia, vannoin...
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten
helppoa
nykynuorisolla on.
Niillä on kaikki niin vitun hyvin!
Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät kuin kuninkaat!
Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat!
Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos
halusimme tietää
jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen tiedon itse.
Ei ollut copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan
itse
materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä,
paperille,
kynällä.
Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että
sai
kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti
viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa
musiikkia,
piti kävellä levykauppaan ja varastaa se itse.
Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua
kappaleen
radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun
päälle ja
pilasi koko kappaleen.
Levyt saatana olivat mustia muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden.
Ne piti
kääntää itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet.
Eikä voinut kuunnella autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka
perheessä.
Kasetteja pystyi sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin
piti
kääntää.
Ja niistä hajosivat nauhat luvattoman usein, jolloin mikään ei
pelastanut
lempikasettiasi.
Ei ollut varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Ja tiedättekö mikä oli todella rankkaa?
Pornoa ei saanut netistä! Ei, vaan piti lahjoa joku ostamaan Jallu
kioskilta.
Joko noin, tai sitten runkattiin Anttilan alusvaatekuvaston kanssa.
Ei ollut
muita vaihtoehtoja.
Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten koputustoimintoa
puhelimessa.
Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin soittajan puhelin
tuuttasi
varattua.
Eikä meillä ollut mitään vitun soittajan numeronnäyttöjäkään.
Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan
pakko ottaa
riski ja vastata!
Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä
aulaa, että
kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä
kiinni,
ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit
pari
metriä.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltu kuultukaan.
Kun veivasit pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin
varattu -
veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä.
Ikinä ei myöskään tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin
vastasi -
yleensä ei ainakaan se oma kaveri, vaan joku muu perheenjäsen.
Jolloin piti
esitellä itsensä ja kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen!
Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita ja hienoja 3D-grafiikoita.
Meillä oli joku kämäinen tv-peli ja tietokone, Commodore 64!
Ja maailmassa oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space
Invaders ja
Asteroids, jotka näyttivät lähinnä legoilta. Pelin hahmot olivat
neliöitä.
Sinä olit neliö. Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat
neliöitä.
Asteroidit olivat neliöitä, jotkaammuttaessa hajosivat pienemmiksi
neliöiksi.
Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama
kenttä ja
vaikeustaso ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli
vain
jatkui aina vaikeampana ja nopeampana kunnes kuolit. Ihan kuin
elämä!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit
olivat
samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se
siitä, eipä
tarvinnut katsoa sitä leffaa.
Ja toki meillä oli telkkari, mutta silloin oli kaksi kanavaa ja
nekin
mustavalkoisia.
Eikä ohjelmia nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa
lehdestä.
Eikä silloin ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli
vain
lauantaiaamuna.
Ymmärrättekö te?? Piti odottaa koko vitun viikko nähdäkseen
piirrettyjä.
Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä kunnossa,
koska ei
ollut kaukosäätimiä. Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai ääntä
säädettäessä
piti kävellä tv:n luokse!!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asiat niin "#%%/
hyvin!
He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi
elämää
kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he
olivat nuoria.
Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen molempiin
suuntiin joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen
nuorempia
sisaruksiaan selässään.
Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat
vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä
nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää. Itse en
koskaan
kertoisi tällaisia, vannoin...
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten
helppoa
nykynuorisolla on.
Niillä on kaikki niin vitun hyvin!
Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät kuin kuninkaat!
Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat!
Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos
halusimme tietää
jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen tiedon itse.
Ei ollut copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan
itse
materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä,
paperille,
kynällä.
Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että
sai
kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti
viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa
musiikkia,
piti kävellä levykauppaan ja varastaa se itse.
Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua
kappaleen
radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun
päälle ja
pilasi koko kappaleen.
Levyt saatana olivat mustia muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden.
Ne piti
kääntää itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet.
Eikä voinut kuunnella autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka
perheessä.
Kasetteja pystyi sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin
piti
kääntää.
Ja niistä hajosivat nauhat luvattoman usein, jolloin mikään ei
pelastanut
lempikasettiasi.
Ei ollut varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Ja tiedättekö mikä oli todella rankkaa?
Pornoa ei saanut netistä! Ei, vaan piti lahjoa joku ostamaan Jallu
kioskilta.
Joko noin, tai sitten runkattiin Anttilan alusvaatekuvaston kanssa.
Ei ollut
muita vaihtoehtoja.
Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten koputustoimintoa
puhelimessa.
Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin soittajan puhelin
tuuttasi
varattua.
Eikä meillä ollut mitään vitun soittajan numeronnäyttöjäkään.
Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan
pakko ottaa
riski ja vastata!
Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä
aulaa, että
kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä
kiinni,
ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit
pari
metriä.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltu kuultukaan.
Kun veivasit pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin
varattu -
veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä.
Ikinä ei myöskään tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin
vastasi -
yleensä ei ainakaan se oma kaveri, vaan joku muu perheenjäsen.
Jolloin piti
esitellä itsensä ja kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen!
Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita ja hienoja 3D-grafiikoita.
Meillä oli joku kämäinen tv-peli ja tietokone, Commodore 64!
Ja maailmassa oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space
Invaders ja
Asteroids, jotka näyttivät lähinnä legoilta. Pelin hahmot olivat
neliöitä.
Sinä olit neliö. Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat
neliöitä.
Asteroidit olivat neliöitä, jotkaammuttaessa hajosivat pienemmiksi
neliöiksi.
Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama
kenttä ja
vaikeustaso ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli
vain
jatkui aina vaikeampana ja nopeampana kunnes kuolit. Ihan kuin
elämä!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit
olivat
samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se
siitä, eipä
tarvinnut katsoa sitä leffaa.
Ja toki meillä oli telkkari, mutta silloin oli kaksi kanavaa ja
nekin
mustavalkoisia.
Eikä ohjelmia nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa
lehdestä.
Eikä silloin ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli
vain
lauantaiaamuna.
Ymmärrättekö te?? Piti odottaa koko vitun viikko nähdäkseen
piirrettyjä.
Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä kunnossa,
koska ei
ollut kaukosäätimiä. Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai ääntä
säädettäessä
piti kävellä tv:n luokse!!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asiat niin "#%%/
hyvin!
He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi
elämää
kyl mä tahtoisin että olis asiat niinku ennen, sillon kun itse olin pieni. Olikohan sillon koulukiusaamistakaan? no ei meidän koulussa ainakaan.
