L
"Leila"
Vieras
Pyydän asiallisia arvioita tilanteeseeni:
Olen ollut parisuhteessa melkein 20 vuotta. Suhteessa on ollut vaikeita kriisejä ja viimeksi tänä keväänä piti erota mutta lähipiirissä tapahtuneen vakavan sairastumisen ja siitä seuranneen kuoleman takia sovimme pysyvämme yhdessä ainakin toistaiseksi (toinen meistä tarvisti henkistä tukea).
Suhteen suurimmat ongelmat ovat miehen suhtautuminen aikuiseen lapseeni joka asuu muualla mutta on usein myös meillä koska hänen työpaikkansa on paikkakunnallamme. Tästä on puhuttu ja suurin syy on se, että olen paaponut liikaa isoa poikaa ja se ärsyttää miestäni. Myönnän että se on totta. Myös se mättää pahasti, että joudun tekemään 95 % kotitöistä yksin, näin on aina ollut. Kolmas iso ongelma on ollut seksielämämme, joka minusta on vuosien ajan jatkunut ihan liian hiljaisena. Tähän on kyllä tullut viime kuukausina parannusta.
Nyt sitten tapasin miehen, jonka kanssa seurustelin teininä. Tapasin hänet jo viime talvena sattumalta samassa kyläpaikassa ja totesimme illan mittaan melkein yhteen ääneen, että kipinää on vielä jäljellä ja paljon. Olimme molemmat silloin parisuhteessa ja sovimme, että emme pidä yhteyttä emmekä pitäneetkään. Muutama viikko sitten törmäsimme eri kyläpaikassa ja keskustelut venyivät tuntikausiksi. Hän on nyt sinkku, minä siis en. Tulimme taas siihen tulokseen, että vuosikymmeniksi unohdetut tunteet on vielä olemassa vaikkei sitä pysty mitenkään järjellä selittämään.
Tapaamisen jälkeen emme ole pitäneet yhteyttä koska olimme kumpikin sitä mieltä, että emme halua satuttaa ketään; olenhan kuitenkin varattu nainen. Nyt mietin yötä päivää kävelisinkö avioliitostani pois kuten olen monta kertaa meinannut tehdä. Vain teini-ikäinen lapsemme on saanut minut jäämään (siis hänen olemassaolonsa). Sen olen päättänyt, että jos jossain vaiheessa lähden, en missään nimessä kävele tämän vastaeronneen syliin. Ehkä en missään vaiheessa koska en oikein usko suhteen onnistuvan. Tarkoitan kirjoituksellani ehkä eniten sitä, että tapaaminen sai minut havahtumaan siihen kuinka onneton olen ollut jo vuosia.
Mitä sanotte?
Olen ollut parisuhteessa melkein 20 vuotta. Suhteessa on ollut vaikeita kriisejä ja viimeksi tänä keväänä piti erota mutta lähipiirissä tapahtuneen vakavan sairastumisen ja siitä seuranneen kuoleman takia sovimme pysyvämme yhdessä ainakin toistaiseksi (toinen meistä tarvisti henkistä tukea).
Suhteen suurimmat ongelmat ovat miehen suhtautuminen aikuiseen lapseeni joka asuu muualla mutta on usein myös meillä koska hänen työpaikkansa on paikkakunnallamme. Tästä on puhuttu ja suurin syy on se, että olen paaponut liikaa isoa poikaa ja se ärsyttää miestäni. Myönnän että se on totta. Myös se mättää pahasti, että joudun tekemään 95 % kotitöistä yksin, näin on aina ollut. Kolmas iso ongelma on ollut seksielämämme, joka minusta on vuosien ajan jatkunut ihan liian hiljaisena. Tähän on kyllä tullut viime kuukausina parannusta.
Nyt sitten tapasin miehen, jonka kanssa seurustelin teininä. Tapasin hänet jo viime talvena sattumalta samassa kyläpaikassa ja totesimme illan mittaan melkein yhteen ääneen, että kipinää on vielä jäljellä ja paljon. Olimme molemmat silloin parisuhteessa ja sovimme, että emme pidä yhteyttä emmekä pitäneetkään. Muutama viikko sitten törmäsimme eri kyläpaikassa ja keskustelut venyivät tuntikausiksi. Hän on nyt sinkku, minä siis en. Tulimme taas siihen tulokseen, että vuosikymmeniksi unohdetut tunteet on vielä olemassa vaikkei sitä pysty mitenkään järjellä selittämään.
Tapaamisen jälkeen emme ole pitäneet yhteyttä koska olimme kumpikin sitä mieltä, että emme halua satuttaa ketään; olenhan kuitenkin varattu nainen. Nyt mietin yötä päivää kävelisinkö avioliitostani pois kuten olen monta kertaa meinannut tehdä. Vain teini-ikäinen lapsemme on saanut minut jäämään (siis hänen olemassaolonsa). Sen olen päättänyt, että jos jossain vaiheessa lähden, en missään nimessä kävele tämän vastaeronneen syliin. Ehkä en missään vaiheessa koska en oikein usko suhteen onnistuvan. Tarkoitan kirjoituksellani ehkä eniten sitä, että tapaaminen sai minut havahtumaan siihen kuinka onneton olen ollut jo vuosia.
Mitä sanotte?
