Nuori pariskunta + perheen perustamistoiveiden eroavaisuudet

[aurinko83]

Hei vaan!

Haluaisin kuulla teidän muiden neuvoja/kokemuksia/ajatuksia tilanteestani. Erityisesti vanhemmilta ja viisaammilta olisi kiva kuulla neuvoja, vaikka tiedänkin että itse joudun omat valintani tekemään.

Olemme olleet nykyisen avomieheni kanssa 2,5 vuotta yhdessä ja yhdessä olemme asuneet vuoden verran. Olemme molemmat opiskelijoita ja 23 vuotiaita. Meillä on mennyt mukavasti ja kumpikin rakastaa toisiaan ja myös näyttää sen. Olemme keskustelleet tulevaisuudesta ja meillä on yhteisiä haaveita. Suhdetta varjostaa kuitenkin yksi musta pilvi, jota viime aikoina olen miettinyt aika tavalla.

Minä tiedän, että haluaisin joskus tulevaisuudessa lapsia ja siis kunnon perheen. En ole vielä valmis äidiksi, mutta halu saada lapsia on kuitenkin olemassa ja aika vahvanakin. Mieheni ei halua tällähetkellä lapsia (kuten en minäkään), mutta ei osaa sanoa haluaako niitä välttämättä koskaan. Hän on sanonut, että ei voi sanoa haluavansa varmasti lapsia eikä myöskään ettei koskaan haluaisi lapsia. Hän ei siis tiedä. Minua mietityttää tuo asia, vaikka se ei olekaan ajankohtainen.

Olisi kamalaa jos kolmekymppisenäkään mieheni ei vielä tietäisi halausiko koskaan lapsia, koska oma biologinen kelloni jo tikittäisi. Enkä tiedä voisinko hyväksyä lapsettomuuden vai olisiko ero tuolloin väistämätöntä. Tiedän, että mieheni on nuori ja nuoret miehet eivät ehkä haaveile lapsista samalla tavalla kuin naiset jo nuorina.. Mutta kuitenkin luulisi, että osaisi sanoa haluaisko mahdollisesti joskus lapsia... Mieheni sanoi kyllä, että todennäköisesti hän kuitenkin valitsisi mieluummin vaimon ja lapset kuin elämän poikamiehenä, jos ne ovat vaihtoehtoina. En kuitenkaan haluaisi sellaista tilannetta, jossa mies joutuu valitsemaan joko perheen tai eron väliltä. Kumpa miehenikin alkaisi haluamaan lapsia, kun ikää karttuu...

Ehkä minun täytyisi unohtaa tämä asia nyt, kun se ei ole vielä niin ajnakohtainenkaan ja katsoa miten suhteemme muuten kehittyy. Tuskin tässä vaiheessa olisi järkevää lopettaa suhde sen takia että mies ei vielä tiedä kantaansa perheen perustamiseen....? Vai mitä mieltä te muut olette?

 

[Koolli]

Mieli muuttuu kun napero ilmestyy perheeseen.

Kyläilkää jossain lapsiperheessä niin näet miten hän suhtautuu lapsiin yleensä.

 

[tuplaäiti]

Odota vuosi pari ja kero sitten suoraan miehellesi että sinä haluat lapsen ja olla joskus äiti. Mies voi tehdä valintansa rakkaudesta sinuun. Isyyteen kypsytään usein lapsen myötä, jos se ei ole kertakaikkiaan selvää ettei halua lasta.

Jos mies on tuolloin ehdoton, ettei halua lasta, niin sinun on valittava lapsettomuuden ja eron välillä.

Elämä on valintoja, teille molemmille. Meile kaikille.

 

[Äimän Käki]

Pillerit roskikseen ja annat homman herran haltun.

 

[Tipu11]

Uskon myös, että parin vuoden päästä miehesi voikin olla jo paljon suopeampi ajatukselle. Oma avokkini ei vielä tuossa iässä olisi voinut ajatellakkaan lapsia . Nyt kun ollaan vanhempia ja totuteltu ajatukseen, on se mielikin muuttunut (nyt 29v). Tosin minä haluaisin vielä elellä kahdestaan..
Joten älä ihmeessä heitä hyvää (?) suhdetta menemään, mielestäni 23 v mies ei vielä ajattele perheen perustamista ajankohtaisena, eikä siten osaa sanoa sitä tulevaisuudestakaan.

 

[Inhorealisti1]

Kovin monen mieli muuttuu ajan saatossa. Ymmärtäisin huolesi, jos olisit 10 vuotta vanhempi kuin nyt. Sitäpaitsi et voi tietää edes sitä, tulisitko nytkään raskaaksi, joten tulevaisuus ei murehtimalla parane.

Minunkin tusinan verran miehiä sisältävässä kaveripiirissäni meistä 10 oli avoliitossa teidän iässänne. Nyt, reilut 10 vuotta myöhemmin vain yksi on yhdessä sen aikaisen avovaimonsa kanssa. Ja lähes kaikilla on jo lapsia uusien vaimojensa kanssa.

 

[onnellinen Sini]

23-vuotias on oikeasti ihan hirveän nuori. Poikaystäväsikin on vielä ihan poikanen, joten varmastikaan ei lapset ja perheen perustaminen ole ensimmäisenä mielessä.

Anna sekä itsellesi että poikaystävällesi aikaa. Oma miehenikin innostui lapsista vasta 35 vuotta täytettyään ja nyt on ihan myyty pikkuisten kaksostemme kanssa. Hänkään silloin tavattuamme reilu kaksvitosina ei ollut yhtään innostunut lapsista. Itse tosin tiesin, että haluan niitä lapsia jossain vaiheessa, mutta en pitänyt asian kanssa kiirettä. Opiskelut oli velä kesken ja duuni hommaamatta ja elämän perusasiat vielä hakusessa. Mies halusi matkustella ja elää vapaata elämää. Sitten vasta tosiaan näin 'vanhemmiten' hän rupesi puhumaan lapsista ja siitä, miten haluaisi niitä kanssani.

 

[juuu..]

Pillerit roskikseen ja annat homman herran haltun.

Näin niitä yksinhuoltajia tehdään.

 

[realisti1]

23-vuotias ei todellakaan ole hirveän nuori, vaan raskaaksi tulemisen kannalta alkaa pikkuhiljaa jo ohittaa parasta mahdollista ikää. Päinvastoin jos tätä asiaa ajatellaan nyt järjellä, 35-vuotiaalla hedelmällisyys on jo alkanut laskea, iän myötä munasoluihin on tullut kaikenlaista rappeutumaa, minkä seurauksena iäkkään äidin tyttäretkin saattavat saada riesakseen hedelmöittymisvaikeuksia. (luin netistä tutkimuksesta, jonka mukaan vanhana lapsensa saaneiden tyttärien munasolujen kunto voi kolmevitosenakin olla yhtä huono kuin normaalisti nelikymppisellä, mutten onnistunut nyt löytämään kyseistä artikkelia) Myös miehillä hedelmällisyys alkaa laskea iän myötä, joskaan ei yhtä nopeasti kuin naisilla. Itse olen 24, mieheni jo yli 30, tiedän kyllä että hän on varma siitä että haluaa lapsia kanssani JOSKUS, joten asian lykkääminen siiheksi että iän vuoksi raskaaksi tuleminen, raskaus, synnytys, imetys ja niistä toipuminen ovat minulle jo vaikeampia, on mielestäni häneltä suoranaista itsekkyyttä. Kauanko sitä teini-ikää oikein pitäisi saada elää, nelikymppiseksikö? Jolloin siis jo miehenkin hedelmällisyys alkaa laskea rajusti (http://www.tohtori.fi/?page=6771267&id=1051533).

 

[ruskeatukka(a)netti.fi]

Olette toki vielä aika nuoria, mutta ei se tarkoita, että mieli muuttuisi.

Minusta lapsen hankinta on niin iso juttu, ettei siinä ole minkäänlaista kompromissin mahdollisuutta. Jos toinen haluaa lisääntyä ja toinen ei, ei ole kertakaikkiaan muuta mahdollisuutta kuin lähtä eri reille.

Eikä siitä tule taatusti mitään, jos toinen pakotetaan vanhemmaksi "unohtamalla" pillerit.

 

[ännä]

Minulla oli samanlainen tilanne kuin aloittajan miehellä, parikymppisenä en vielä tiennyt haluanko vaiko enkö halua lapsia. Sitten kolmenkympin lähestyessä kuitenkin tajusin että en todellakaan halua lapsia, koskaan. Silloinen avomieheni puolestaan alkoi vauvakuumeilla kolmenkympin lähestyessä. Niin kuin arvata saattaa, meille tuli ero.

 

[höpöhöpö]

23-vuotias ei todellakaan ole hirveän nuori, vaan raskaaksi tulemisen kannalta alkaa pikkuhiljaa jo ohittaa parasta mahdollista ikää. Päinvastoin jos tätä asiaa ajatellaan nyt järjellä, 35-vuotiaalla hedelmällisyys on jo alkanut laskea, iän myötä munasoluihin on tullut kaikenlaista rappeutumaa, minkä seurauksena iäkkään äidin tyttäretkin saattavat saada riesakseen hedelmöittymisvaikeuksia. (luin netistä tutkimuksesta, jonka mukaan vanhana lapsensa saaneiden tyttärien munasolujen kunto voi kolmevitosenakin olla yhtä huono kuin normaalisti nelikymppisellä, mutten onnistunut nyt löytämään kyseistä artikkelia) Myös miehillä hedelmällisyys alkaa laskea iän myötä, joskaan ei yhtä nopeasti kuin naisilla. Itse olen 24, mieheni jo yli 30, tiedän kyllä että hän on varma siitä että haluaa lapsia kanssani JOSKUS, joten asian lykkääminen siiheksi että iän vuoksi raskaaksi tuleminen, raskaus, synnytys, imetys ja niistä toipuminen ovat minulle jo vaikeampia, on mielestäni häneltä suoranaista itsekkyyttä. Kauanko sitä teini-ikää oikein pitäisi saada elää, nelikymppiseksikö? Jolloin siis jo miehenkin hedelmällisyys alkaa laskea rajusti (http://www.tohtori.fi/?page=6771267&id=1051533).

Eikö tarkoitus ole kuitenkin hankkia niitä lapsia silloin, kun molemmat niin haluavat. Jos kertakaikkiaan 23-vuotiaana ei lapset kiinnosta, niin pitääkö niitä sitten ruveta hommaamaan, kun tohtori.fi-sivustolla näin sanottiin. Ja kukaan ei ole sanonutkaan, että teini-ikää pitää jatkaa. Jos nyt ei vaan tunne itseään valmiiksi vanhemmaksi, niin onko siitä huolimatta pakko? Ei varmaankaan. Tajuat tämän varmaan itsekin.

Tarkoitus lienee, että lapsi on haluttu, ja vielä ihmisen kanssa, jonka kanssa todellakin aikoo elää loppuelämän yhdessä.

Sitäpaitsi nykyään on vähän eri juttu tuo raskaaksi tuloasiakin. Lääketieteen kehittyessä naisten hedelmällisyysikäkin nousee ja raskaaksi tuleminen on mahdollista yli sen maagisen 25 vuoden iänkin.

Meillä duunissa kaikki (siis ihan kaikki) naiset ovat saaneet lapsensa yli 30-vuotiaina. Nyt viimeisin nainen, joka ilmoitti raskaudestaan, on 42-vuotias. En tiedä johtuuko se sitten siitä, että kyse on ylemmän korkeakoulutason ihmisistä. Eli ensin opiskellaan vuosia ja sitten, kun on vakityöpaikka, uskalletaan myös raskautua.

Oma sisareni sai juuri äsken tyttärensä 39-vuotiaana. Ei nyt ollut sattunut sopivaa miestä parisuhteeseen ja isäehdokkaaksi. Sisareni sanoi, ettei hän ole koskaan voinut paremmin kuin raskaana ollessaan. Mitään vaikeuksia ei ollut, tyttö syntyi terveenä ja tosinopeaan tahtiin. Koko perhe vaikuttaa hyvin onnelliselta.

Eli ei se elämä aina mene niinkuin elokuvissa. Voi olla, että 25-vuotiaana ei tulekaan raskaaksi ja voi olla, että raskaaksi tulee 40-vuotiaana. Sitä kun ei koskaan tiedä. Pääasia lienee, että lapsi on haluttu ja siitä pidetään huolta.

JOkainen voi mun puolesta hankkia ne lapset ihan minkäikäisenä huvittaaa. Mitäs se minulle kuuluu, jos synnyttää 23-vuotiaana. Siitä vaan. Mutta jos joku haluaa lapsia vielä 40-vuotiaana ja siihen on kaikki mahdollisuudeet, niin eiköhän se ole ihan sen ihmisen oma asia eikä sinun, ventovieraan ihmisen?

 

[realisti1]

Ihan sama se mulle on, minkä ikäisenä muut niitä lapsiaan hommaa, kunhan eivät tyrkytä mulle sitä omaa elämäntapaansa myöskään ainoana oikeana niinkuin nyt tekevät. Mun mielestä on vaan jotenkin naurettavaa, että nimenomaan se lastentekeminen, joka on oikeastaan ainoita asioita elämässä missä iällä on hyvin vahvasti merkitystä, on se mitä lykätään. Mulla on loppuikäni aikaa opiskella, luoda uraa, maksaa taloa, matkustella tai kehitellä sitä elämäni täydellisintä parisuhdetta. Jos saan lapset nuorena, mulla on melkein puoli elämää vielä jäljellä kun he muuttavat kotoa ja kymmeniä vuosia eläkeikään. Mutta todennäköisesti yli nelikymppisenä en enää raskaaksi kovin helposti tule (vaikka se jollain tutulla ja tietysti kaikenmaailman julkkiksilla olisi onnistunutkin, mutta poikkeuksista huolimatta tilastot on silti tilastoja - myös noiden raskauskomplikaatioiden suhteen) saatika että pitäisin kovin reiluna omia lapsiani kohtaan sitä, että heillä olisi ikääntyvät vanhemmat hoidettavanaan juuri siinä elämän ruuhkavuosissa kun saavat todennäköisesti omat lapsensa. Alkavat nuo omatkin vanhemmat olla jo aika iäkkäitä, että kiire senkin puoleen...

Oon muuten akateemisella alalla (vielä pätkätöissä, hui kauhea ja vielä uskallan ajatella lisääntymistä...) itsekin, että sikäli tunnen hyvin henkilökohtaisesti ne paineet, jotka varmasti sinunkin tuttavapiirissäsi lastensaantia ovat lykänneet. Yleisit asenteet ovat sellaisia, että varmaan työkaverit pitäisivät ihan kajahtaneena jos heille olisin ajatuksistani tämän aiheen tiimoilta huudellut.

Tottakai ymmärrän että jos ei vaan kumppania löydä, niin paha sitä on yksinkään alkaa lisääntymään. Mut tuota miesten vetkuttelua tän asian kanssa en pysty ymmärtämään oikein muuna kuin itsekkäänä vastuunpakoiluna, joskus jopa julmana valtapelinä (jos siis kyseinen ihminen lapsia kuitenkin varmasti haluaa, ihan eri asia sitten jos ei tai ei ole varma). Jos sitä kauhean pitkälle asioita lähtee punnitsemaan, niin oon ihan takuuvarma etten itsekään tuntisi itseäni vielä kuuskymppisenä tarpeeksi kypsäksi vanhemmaksi, aina on jotain missä voisi parantaa. Mut senverran oon lapsia hoitanut, että tiedän, että niiden kanssa nimenomaan sitä kykyä heittäytyä ja uskallusta purjehtia vähän epäselvilläkin vesillä tarvitaan. Lasten kanssa nimittäin yhtään mikään ei ole varmaa. Ei siihen matkaan voi lähteä minkäänlaisena valmiina pakettina, pakko ottaa sillä asenteella että tässä nyt kasvetaan muksujen mukana tähän vanhemmuuteen (mikä tietysti ei tarkoita sitä, etteikö voi olla samalla järkevä tietyissä rajoissa ja ehdottomasti vastuuntuntoinen).

 

[:D:D]

pakko ottaa sillä asenteella että tässä nyt kasvetaan muksujen mukana tähän vanhemmuuteen

Ei liity suoraan aiheeseen, mutta pakko kertoa.

Sanasta "muksut" tulee AINA mieleen muutama termospullon kokoinen vekara, jotka kävelevät sieluttomina ympäriinsä pienessä huonetilassa ja muksauttelevat toistuvasti päätänsä seiniin.

Siitä kai se nimikin, muksu... ;D

 

[Töpselinokka]

Olen ollut AP:n kanssa samanikäinen, kun vauvakuume on hiipinyt. Meilläkin mies oli aluksi vastahankaan, mutta hänen mielensä muuttui, kun kaveripiiriin tuli muita lapsen hankkineita. Eräs kaverini hankki 2 lasta opiskeluaikana. Opinnot toki viivästyivät, mutta vastaavasti mies sitten piti huolen, että valmistui ajallaan ja pääsi ansaitsemaan rahaa.

Et voi missään tapauksessa tietää, kestääkö parisuhteenne muutenkaan. En halua olla pessimisti, mutta kumpikin teistä tulee kehittymään ihmisenä esim. seuraavan 10 vuoden aikana, jolloin olette vielä lisääntymiskykyisiä vallan mainiosti. En kannusta hankkiutumaan raskaaksi samantien miehen vastustuksesta huolimatta, mutta sitten kun sinusta tuntuu, että olet valmis äidiksi ja jos mies siinä vaiheessa ei halua lapsia, niin kannattaa vakavasti miettiä, kuinka kauan haluaa odottaa vai onko parempi etsiä mies, joka haluaa isäksi.

Aika moni haluaa, ettei lapsuudenkodista siirry vanhempien holhousvallasta suoraan isäksi tai äidiksi, jolloin joutuu ikään kuin peilin kääntöpuolelle eli itse holhoajaksi. Koska aikuiset ovat vapaita valitsemaan elämäntyyliään, varsinkin miehet haluavat pitää kiinni vapaudestaan, kaveripiiristä jne.

 

[aurinko83]

Kiitos kaikille kommentoijille Kiva, että sain näin asiallisia kommentteja!

Mieheni ei ole ollut paljon tekemisissä lasten kanssa, koska heidän suvussaan ei ole pikkuisia. Seurustelumme myötä hän on saanut tutustua vähän pikkulapsiin minun pikkuveljeni ansiosta. Ehkäpä hänen on siksikin vaikea tietää kantaansa lasten hankintaan, kun hänellä ei ole niin paljon kokemusta sellaisista otuksista. Itselläni ainakin vauvakuume alkoi nousta heti, kun pidin pikkuista veljeäni sylissä hänen synnyttyään, se tunne oli jotenkin uskomaton... varmaan vielä hienommalta tuntuu sitten oman lapsen kohdalla. Mieheni ei ole varmaan edes aiemmin juuri miettinyt lapsen hankintaa, ennen kuin minä olen nsiitä kertonut haaveilevani. Hänen täytyy saada aikaa harkita asiaa ja molempien myös kypsyä, jotta olisimme valmis isäksi ja äidiksi.

Mieheni miettii huolellisesti myös kaikkia käytännön asioita, jotka täytyy ottaa huomioon lasta suunniteltaessa (kuten työtilanne, asuminen, ajan käyttö), mikä on tietysti hieno asia. Itse ajattelen enemmän niin, että asiat kyllä järjestyvät aina jollakin tavalla, eikä kaiken tarvitse olla täydellisessä kunnossa ennen lapsen syntymää. Yksi asia, jonka kuitenkin on oltava kunnossa ennen perheen perustamista, on parisuhde. Toki meidänkin suhde on vielä melko nuori ja voimme vielä sitä entisestään syventää ja vahvistaa. Voimme nyt elää kahdestaan ja kehittää suhdettamme yhä paremmaksi.

On kuitenkin tiedostettava, että jos käy niin ettei perheen perustamishaaveet kohtaa sitten myöhemminkään, kun se alkaisi olla ajankohtaista, joudumme pahan valinnan eteen.. Toivottavasti asiat järjestyvät parhain päin. Koskaan ei voi kuitenkaan tietää tulavasta.

Kommentoikaa toki vielä lisää!

 

[äiti kohta kahdelle]

Niin kuin moni muukin jo kirjoitti niin olette vielä kovin nuoria. Meillä oli niin päin että mies tiesi että ehdottomasti jossain vaiheessa haluaa lapsia, minä en ollut varma haluaisinko koskaan. 23-vuotiaana en missään nimessä olisi ollut valmis äitiyteen. Sain sitten esikoiseni 27-vuotiaana ja nyt odotamme toista lasta jonka on määrä syntyä kk päästä (olen nyt siis 29v). Kyllä se lasten "teko" onnistuu hyvin yli 25-vuotiaanakin, me olemme olleet ilman ehkäisyä 2kk ja kaksi lasta on näin alulle saatu heti kertalaakista . Ystäväni yritti miehensä kanssa lasta yli 1,5v ja olivat 21v ja 23v yrityksen alkaessa joten on hyvin yksilöllistä miten kauan sitä vauvaa saa "tehdä".

 

[Itsekkäät ämmät voi painua]

Pillerit roskikseen ja annat homman herran haltun.

Onko naisella tosiaan OIKEUS PÄÄTTÄÄ SIITÄ MITÄ MIES HALUAA!!!!!!???????????? JOs ap:n avokki ei halua penikka, niin sitä ei silloin pidä mennä tekemään. Äpärä ei aiheuta muuta kuin suuren vitutuksen ja sata prosenttisesti varman eron. Mitä saatanan elämästä päättäjiä ämmät on? Jos ne haluaa penikan, niin miehestä viis kunhan vain itsekäs itseään täynnä oleva ämmänrupukka saa tahtonsa läpi. Sitten naristaan ja räävitään päätä, kun "pitää tissittää ja pestä pyykit ja hoitaa sairasta lasta" yms. Kyllä niitä on niinkin idiootteja miehiä jotka ap:n posauttaa paksuksi,vaihda sellaiseen, mutta älä vittuile avokillesja tee sitä virhettä että kersan nait.

 

[aurinko83]

Pillerit roskikseen ja annat homman herran haltun.

Onko naisella tosiaan OIKEUS PÄÄTTÄÄ SIITÄ MITÄ MIES HALUAA!!!!!!???????????? JOs ap:n avokki ei halua penikka, niin sitä ei silloin pidä mennä tekemään. Äpärä ei aiheuta muuta kuin suuren vitutuksen ja sata prosenttisesti varman eron. Mitä saatanan elämästä päättäjiä ämmät on? Jos ne haluaa penikan, niin miehestä viis kunhan vain itsekäs itseään täynnä oleva ämmänrupukka saa tahtonsa läpi. Sitten naristaan ja räävitään päätä, kun "pitää tissittää ja pestä pyykit ja hoitaa sairasta lasta" yms. Kyllä niitä on niinkin idiootteja miehiä jotka ap:n posauttaa paksuksi,vaihda sellaiseen, mutta älä vittuile avokillesja tee sitä virhettä että kersan nait.

Omasta mielestänikin Äimän käen neuvo oli lähinnä naurettava, joten en siitä ole viitsinyt kommantoidakaan. Tajuan toki itsekin, että lapsia hankitaan vain yhteisestä tahdosta, ei siitä muuten tulisi mitään! En tosiaan ole niin itsekäs.