Nuori aikuinen masentunut, äiti kaipaa neuvoja

[kokemuksia]

Miten voi auttaa parhaiten nuorta aikuista? Huomaan ja tiedän, että on masentunut. Asiasta ei olla syvällisesti puhuttu enkä tiedä haluaako hän että sekaannun asiaan. Eri osoitteissa asumme. Rahat vähissä, eikä virikkeitä ole muita kuin tietokone. Mikään ei jaksa napata. Aloitekyvyttömyyttä.

Olen surullinen lapsen puolesta, pelkään koko ajan pahinta. Vai voiko tämän pahempaa tilaa ollakaan? Mitä tekisin kun tuntuu että keinoja ei ole. Pitääkö aikuisen osata itse hakea apua, pyytää sitä. Miten otan asian esille. Voisinko tilata lääkärille aikaa, vaikka yksityiselle. Tietenkin lapsen luvalla. Auttaisiko masennuslääke eteenpäin, että saisi jostain kiinni, elämästä.

Kertokaa kokemuksianne. Miten tästä eteenpäin?

 

["Kiira"]

Kuulostaa silta etta han tarvitsee jotakin tarkeaa elamaansa, joko enemman ystavia, uuden harrastuksen, poika/tyttoystavan tai jopa Jumalan. Ainut masennuslaake joka ei tee riippuvaiseksi tai on ilman sivuvaikutuksia on nimeltaan SAMe.
Mutta ehka voisit yrittaa auttaa noilla mainimillani keinoilla ensin, yrita ottaa selville mista han tykkaisi ja mita haluaisi tehda. Ehka han on opiskelemassa paikassa joka ei ole hanen alaansa ja hanen taytyisi yrittaa loytaa omansa. Rukoilen hanen puolestaan, toivottavasti kaikki menee paremmin

 

[aloittaja]

"Kiira" Kiitos. Olen itsekin rukoillut mutta tuntuu, että rukouksiani ei kuulla. Tiedän, ystäviä ja harrastuksia hän kaipaisi. Koulun lopetti kesken. Hän vain ei saa aikaiseksi.

 

[Nuori aikuinen itsekin]

Toivottavasti osaat kuitenkin kannustaa ja olla positiivinen lapsellesi vaikka tuntuukin "saamattomalta". Omat vanhempani ei osaa, se masentaa todella.
Masennuslääkkeistä on yleensä paljonkin apua ja jonkun ammattilaisen kanssa juttelemisesta.

 

[---]

ota sinä hänet mukaan johonkin harrastukseen, jumppaan tms. kansanopistolla on paljon kursseja johon voitte mennä yhdessä iästä riippumatta. tai uimaan säännöllisesti. saisit hänet pois kotiympäristöstä.

 

[MT]

Kuulostat ihan samalta kuin oma äiti aikoinaan, eli 5-10v. sitten. Itse samaistun tuohon ns. masentuneeseen lapseen. Olen mies, 30v. Virikkeenä oli ja on edelleen tietokone, tosin ei yhtä suuressa osassa kuin ennen. Katsoin silloin että maailma on ruma paikka, ja että minä olen vain yksi ihminen. Yhdellä ihmisellä ei ole mitään merkitystä, oli hän sitten maan presidentti tai kerjäläinen. Tämän kun hyväksyy, niin sitä ajatusta on vaikea ravistaa. Eikä sitä haluakaan ravistaa. Se on suuri valaistus, tai ainakin oli minulle. Se voi masentaa, tai se voi lohduttaa. Kaikki mitä teen tai jätän tekemättä, millään sillä ei ole mitään väliä suuressa mittakaavassa.

Mikä on se suurin pelko mistä puhut? Lapsen itsemurha?

Voin sanoa että jos ehdotatkin että varaisit ajan lääkärille tms. hänen puolestaan, hän vähintäänkin suuttuu sinulle. Oma äitini ei tehnyt mitään tällaista mutta ihan varmasti olisin ottanut lisää etäisyyttä häneen, sekä fyysisesti, että ihmissuhdetasolla, jos hän olisi aikoja alkanut varailemaan puolestani. Lisäksi, jos hän on täysi-ikäinen, et todennäköisesti pystykään varaamaan aikaa. Hänen on haettava apua itse jos hän sen katsoo tarpeelliseksi. Oleta myös että jos hän hakee apua, hän ei ikinä sitä mainitse sinulle. Eikä sinun pidä kysyäkään sitä. Heti kun lakkaat kohtelemasta häntä kuin omaa lasta, ja alat kohtelemaan häntä kuin toista aikuista, niin siitä hetkestä alkaa kunnioituslukema kasvamaan pikkuhiljaa. Kunnioitus ansaitaan.

Lapsi on muuttanut pois kotoa. Työsi äitinä on tehty, lapsi on nyt omillaan. Olitko hyvä äiti? Annoitko niin huonot eväät elämään että hän saattaisi tehdä itsemurhan? Onko hän kyvytön? Onko hän tyhmä? Osaako hän löytää informaatiota?

Ai niin... sen "tietokone virikkeenä" toiminnan tuloksena minulla on nyt ainakin viisi hyvää ystävää Kanadassa, Jenkeissä ja Australiassa. Puolituttavia sitäkin enemmän. Monet naurut ollaan naurettu, vaikkakin netin välityksellä. Vähällä olin saada naisenkin Jenkeistä, en tosin halunnut muuttaa Jenkkeihin pitkän harkinnan jälkeen, en niin kovasti rakastanut. Lisäksi karttunut tavattomasti kokemusta tietokoneen ja kymmenien sovellusten käytössä, minkä ei pitäisi turha taito olla tulevassa mahdollisessa työelämässä (siis hänen kohdalla, itseäni on auttanut jo kolmesti).

Silloin kun itse muutin pois kotoa, oma äitini soitteli minulle herkeämättä lähes joka päivä n. 6kk:n ajan muuton jälkeen. Ja joka kerta tuli luurista se sama tylsä kysymys "Mitä kuuluu, minkälainen päivä oli". Varoitettuani muutaman kerran asiasta, tympäännyin toimintaan ja laitoin puhelimen äänettömälle aina kun näin että hän soitti. Ei yksinkertaisesti jaksanut antaa täyttä raporttia tylsästä tai normaalista päivästä. Näin hän onnistui vieraannuttamaan itsensä minusta. Sitten alkoivat "Miksi et vastaa puhelimeen :'( " kyynelpuhelut. Hän ei ihan oikeasti kuullut sanaakaan mitä sanoin. Kuurotyhmä nainen, mutta ei mykkä. (terveisiä äidille)

Älä tee samaa virhettä. Soita hänelle 4-8 viikon välein, tai vielä parempi, lähetä tekstari jossa kerrot jotain mikä on oikeasti hauskaa, oli se sitten vitsi tai tarina elävästä elämästä. Muista myös kutsua jouluksi hänet kotiin. Yhden "Ei" vastauksen jälkeen et kysy "Miksi", vaan sanot "Aha. Ok, no ajattelin kysyä vaan. Hyvää Joulua. Moimoi."

Jos ei miestä kiinnosta mikään, niin ei sitä kiinnostusta voi löytää muu kuin mies itse. Sinun täytyy tietää mikä motivoi häntä, mitä hän tietää maailmasta, ja mitä hän haluaa tietää. Miehen täytyy lopulta saada selvittää omat ongelmansa ja kokea että niiden ongelmien selvittämisen kanssa ei äidillä, tai kenelläkään muulla, ollut mitään tekemistä.

 

[.]

ex-Masentuneena nuorena aikuisena, sekä sellaisia vierestä seuranneena, voin sanoa, että parhaimmat välit vanhempiinsa on niillä, joiden vanhemmat eivät ole tehneet itsestään ylimääräistä taakkaa lapsilleen. On niitäkin kaveripiirissä, jotka todella puhuvat tuntemuksistaan päivittäin vanhempiensa kanssa, mutta heiltä ei ole sitä koskaan vaadittu. Näissä tapauksissa myös vanhemmat kertvat omasta elämästään, jaetaan kokemuksia ja tunteita, eikä vaan tuputeta että "kerro nyt äidille mikä fiilis".
Tuputtaminen on raskasta. Ja kun on masentunut KAIKKI on raskasta. Joku pakkoreissu uimahalliin mutsin kanssa, tai iänikuiset kyselyt että "joko sä oot keksiny mikä sua kiinnostais" voi tuntua niin työläiltä, että koko päivä onkin sitten pilalla.
Voihan olla ettei poikasi ole itse vielä ymmärtänyt olevansa masentunut. Monet masentuneet eivät sitä itse näe. Ehkä voit auttaa häntä ymmärtämään sen, jotenkin hienovaraisesti, kriiseilemättä, toteavasti ja hyväksyvästi.
Tärkeää on ymmärtää että masentunut ei jaksa mitään, mikään ei kiinnosta ja aina väsyttää. Kaikenlainen tsemppaaminen on virhe. Se tuntuu lähinnä ahdistelulta. Jos haluat olla tukena, osoita että hän kelpaa sellaisena kuin on, älä aseta vaatimuksia ja tarjoa apua käytännön asioissa. Puhuminen tulee itsestään jos on tullakseen.

 

[.]

...Lisäisin vielä edelliseen, että on vaikeaa ja epäkiitollista olla masentuneen lapsen vanhempi. Se ei tarkoita, ettetkö olisi hyvä vanhempi, tai tehnyt parhaasi. Ja kuten sanoin, ei ole mahdotonta todella auttaa, mutta se vaatii sitä, että puret hampaat yhteen ja jätät kanaemoilut sikseen. Tämä voi kuulostaa tylyltä, mutta tarkoitus on korvata hössöttäminen hyväksynnällä. Mielisairaalahoitokin perustuu masentuneilla lepoon. Liikunta, lääkitys, terapia, harrastukset, terveet ihmis-suhteet jne. ovat myös tärkeitä tekijöitä, mutta sinä et valitettavasti voi ensisijaisesti niistä päättää, ja luulenpa että hyvä tarkoitus muuttuu haitalliseksi teoksi, jos rupeat sellaisia ominpäin järjestelemään.
Pakkohoidon tarve on eri. Akuutissa tilanteessa, esim. psykoosi tai itsemurha-alttius, nappaisin pojan autoon ja ajaisin mielenterveyspäivystykseen. En myöskään ole sitä mieltä, että soitto kerran kuussa riittää. Kun kommunikoit poikasi kanssa oikein, sinulla on vanhemman oikeus tarkistaa tasaisin väliajoin että jätkä on hengissä.

 

["hei"]

Varmasti todella hankala tilanne. Sinuna kysyisin lapseltasi suoraan että onko hän masentunut, ja että voitko sinä auttaa jotenkin. Ja että sinulle voi puhua jos siltä tuntuu. Mutta varaudu siihen että saat osaksesi tiuskintaa ja asian kieltämistä.

Itse kärsin nuorena aikuisena (nuori olen vieläkin) vaikeasta masennuksesta. Lopetin koulun, en jaksanut sitä. En jaksanut mitään. Ulkopuolisen silmin olinkin varmaan laiska ja saamaton mutta tosiasiassa sairas. Kävin kyllä terapiassa ja minulla oli masennuslääkitys. Olin itsetuhoinen. Ensin se oli itsensä fyysistä satuttamista, siis viiltelyä ja polttamista jne. Myöhemmin se oli uhkarohkeaa käytöstä. Join, käytin lääkkeitä väärin, en välittänyt mistään. Se oli hirveää aikaa. Kun jouduin osastolle, äidille se oli kova paikka. Hän syytti itseään vaikka ei vika ollut missään nimessä hänessä eikä hän olisi voinut tehdä mitään toisin. Koen kumminkin että äiti monesti vähätteli sairauttani ja käski menemään lenkille ja ottamaan itseäni niskasta kiinni ja hänen sanomiset vain pahensi asiaa, tunsin itseni entistä paskemmaksi kun en kyennyt siihen.
Osastohoitoon jouduin sen vuoksi kun kaikkeen uupuneena, eräänä sunnuntaipäivänä kävelin terveyskeskukseen ja sanoin ensimmäiselle vastaantulevalle hoitajalle että tapan itseni jossette auta. Olin tuota ennen jo käynyt psykologilla ja kävin kauan sen jälkeenkin. Pikkuhiljaa vuosien kuluessa toivuin ja elämänhalu palasi. Masennus uusiutui jossain välissä aika pahana.

Nyt menee hyvin, valmistun juuri ammattiini ja odotan esikoista

Jaksamisia sinulle ja ota asia vaan esille poikasi kanssa. Itselläni oli niin etten edes tajunnut käytökseni olevan epänormaalia ja että olisin masentunut, ennen kuin minulle huomautettiin siitä. Olin jo niin tottunut ja turtunut olooni.

 

[dechs]

"Kiira" Kiitos. Olen itsekin rukoillut mutta tuntuu, että rukouksiani ei kuulla. Tiedän, ystäviä ja harrastuksia hän kaipaisi. Koulun lopetti kesken. Hän vain ei saa aikaiseksi.

Koskahan ihmiset lakkaisi pyytämästä tosimaailmaan apua mielikuvitusystäviltä? Olisi aika suuri harppaus koko ihmiskunnalle.

 

[vierailija]

Rukoilu on keino puhuaitselleen - siinä pydetään itseltään voimia ja jaksamista vaikeassa tilanteessa . Niin minä sen näen. En usko ulkopuoliseen jumalaan. Voimat löytyvät meistä itsestämme. Jollekin itsessäni olevalle minä puhun rukoillessani - että löytäisin masentuneen nuoren aikuiseni kanssa oikeat sanat, oikean tavan , oikeat teot.