Siis mun päivästä. Ei oo sit aikoihin ollu näin vmäistä päivää!! Meinasin saada jo itkupotkuraivarin ennen puoltapäivää! Siitä lähtien lähinnä laskenut sataan, tuhanteen, miljoonaan...
Tiedän et muksulla on uhma, mut voi elämä!
Aamu meni melkein normaalisti. Vähän oli ilmassa vääränjalan syndroomaa, muttei pahasti ja muksu itkeskeli iskän perään, joka oli kyllä lähdössä reissutöihin, muttei varsinaisesti ollut vielä lähtenyt mihinkään...
Puin muksulle ulkovaatteet, tiedätte varmaan miten helppoa se tällaisina päivinä on ja suuntasimme kohti kuntosaliani.
Lapsiparkkiin päästessä tunnelma oli jo parempi, riisuin tenavalta toppakamat, ja se oli jo käsi kiinni polkutraktorin ratissa, kun sai kauhean "kaipaan äitiä" kohtauksen. Mikään ei auttanut, siis EI MIKÄÄN. Tuttu hoitaja, tutut kaverit, ja tyttö vaan huutaa ja meinas ihan oksentaa kun huuti niin paljon. No, annoimme hoitajan kanssa periksi siinä vaiheessa kun muutkin hoidettavat alkoivat olla itkun partaalla... Ja eikun pukemaan ja kotiin.
Kotimatkan sainkin kuunnella itkua ja huutoa pulkasta, kun muksu (lievästi skitsofrenisesti) kiukutteli kun olisi pitänyt jäädä lapsiparkkiin ja päästä sieltä heti pois. Ja kuinka se sinne kaipaa eikä halua mennä enää ikinä uudelleen...
Tätä konserttia kuunnellessani soitti veljeni ja perui kahville tulonsa, autovikoja... Jei, ei olla nähty aikoihin ja odotin näkemistä enemmän kuin joulua...
Kotiin päästyä huomasimme ilokseni, että kissa oli kaatanut joulukuusen, joka varisikin jo ihan mukavasti. Näitä neulasia löytynee vielä marraskuussakin matoista pystyssä! Aloimme siis riisua kuusta, joka varisi, varisi ja varisi. Tyytyväisenä hetken jo ajattelin, että pääsen siitä heti eroon, kunnes tajusin, käsi jo kiinni kuusen jalan ruuveissa, etten millään saa yksin isoa kuusta nostettua irti jalasta ja kannettua roskiin.
Loppupäivän olenkin sit täyttänyt ulkoilulla, tehokkailla leikeillä ja muilla, mut jos seurana on väärällä jalalla herännyt kolmivuotias niin kyllä on hermo koetuksella!!
Miten nää päivät, joita onneksi on harvoin, tulee aina silloin, kun ei ole lähellä toista aikuista, ketä vaan aikuista, jonka kanssa asioita jakaa?!
Vai tuntuuko nää vaan silloin paljon huonommilta?
Kiitos ja anteeksi :ashamed:
Ja terkut kaikille, jotka tunnistaa
Tiedän et muksulla on uhma, mut voi elämä!
Aamu meni melkein normaalisti. Vähän oli ilmassa vääränjalan syndroomaa, muttei pahasti ja muksu itkeskeli iskän perään, joka oli kyllä lähdössä reissutöihin, muttei varsinaisesti ollut vielä lähtenyt mihinkään...
Puin muksulle ulkovaatteet, tiedätte varmaan miten helppoa se tällaisina päivinä on ja suuntasimme kohti kuntosaliani.
Lapsiparkkiin päästessä tunnelma oli jo parempi, riisuin tenavalta toppakamat, ja se oli jo käsi kiinni polkutraktorin ratissa, kun sai kauhean "kaipaan äitiä" kohtauksen. Mikään ei auttanut, siis EI MIKÄÄN. Tuttu hoitaja, tutut kaverit, ja tyttö vaan huutaa ja meinas ihan oksentaa kun huuti niin paljon. No, annoimme hoitajan kanssa periksi siinä vaiheessa kun muutkin hoidettavat alkoivat olla itkun partaalla... Ja eikun pukemaan ja kotiin.
Kotimatkan sainkin kuunnella itkua ja huutoa pulkasta, kun muksu (lievästi skitsofrenisesti) kiukutteli kun olisi pitänyt jäädä lapsiparkkiin ja päästä sieltä heti pois. Ja kuinka se sinne kaipaa eikä halua mennä enää ikinä uudelleen...
Tätä konserttia kuunnellessani soitti veljeni ja perui kahville tulonsa, autovikoja... Jei, ei olla nähty aikoihin ja odotin näkemistä enemmän kuin joulua...
Kotiin päästyä huomasimme ilokseni, että kissa oli kaatanut joulukuusen, joka varisikin jo ihan mukavasti. Näitä neulasia löytynee vielä marraskuussakin matoista pystyssä! Aloimme siis riisua kuusta, joka varisi, varisi ja varisi. Tyytyväisenä hetken jo ajattelin, että pääsen siitä heti eroon, kunnes tajusin, käsi jo kiinni kuusen jalan ruuveissa, etten millään saa yksin isoa kuusta nostettua irti jalasta ja kannettua roskiin.
Loppupäivän olenkin sit täyttänyt ulkoilulla, tehokkailla leikeillä ja muilla, mut jos seurana on väärällä jalalla herännyt kolmivuotias niin kyllä on hermo koetuksella!!
Miten nää päivät, joita onneksi on harvoin, tulee aina silloin, kun ei ole lähellä toista aikuista, ketä vaan aikuista, jonka kanssa asioita jakaa?!
Vai tuntuuko nää vaan silloin paljon huonommilta?
Kiitos ja anteeksi :ashamed:
Ja terkut kaikille, jotka tunnistaa
