Toggle sidebar

No niin, kertokaapas miten sitä vois psyykata itsensä toisen lapsen tekoon?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vauvahypotermia
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

vauvahypotermia

Vieras
Ensimmäinen täyttää tänä vuonna 4 ja mies on kamalassa vauvakuumeessa. Ja hänelle on ehdotonta se, että vähintään kaksi lasta pitää olla. Mä en tykkää vauvoista enkä lapsistakaan. Mulla oli tosi rankkka vauva-aika tuon lapsemme kanssa, johtuen omista ongelmistani, ei niinkään vauvasta. Mutta jäljet jätti. Ai niin, ja miehen reissutyön vuoksi minä myös olen hoitanut ja kasvattanut lapsemme lähes yksin.

Lisäksi tuo meidän lapsi on jo niin iso että syö ja pukee ja touhuaa jo ihan yksin. Se ei ole enää niin tiukassa napanuorassa, mikä on ollut suuri helpotus minulle. Miksi tähän nyt vauva sotkemaan kaikki kuviot kun meillä elämä jo rullaa niin kivasti? Miksi yksi lapsi ei riittäisi? En halua aloittaa alusta taas sitä yösyöttöä, syöttämistä, vaipottamista, varomista, ab-kuureja, pottailua ym. YÄK!!! Miksei vauvoja voi ostaa tuollasina n. 3-4 -vuotiaina? Sitten voisin toiseen lapseen suostuakin, jos sen saisi noin isona :)

Musta tuntuu, että oon ihan kummajainen kun en tykkkää vauvoista enkä häävin lapsistakaan. Totta kai oma on aina oma ja sitä rakastan yli kaiken, mutta u know. Mä en oikeestaan halua olla edes äiti.
 
Mut sun on kerrotava tuo miehellesi ja hänen on ymmärrettävä sua. Ei sun kannata alkaa tekemään toista lasta, jos kerran et ole siihen valmis. Ei missään nimessä, varsinkaan toisen mieliksi.
 
a) Älä hankia enempää lapsia.

b.) Pyydä miestä jäämään lapsen kanssa kotiin ja pidä tätä ehtona lasten hankkimiselle, vaikkapa siihen että lapsi on 1-2-vuotias ja sitten sinä voit jäädä lapsen kanssa kotiin tai lapsi mennä päiväkotiin.
 
täällä kans yksi, joka ei ole koskaan tuntenut itseään lapsirakkaaksi. Toki omia lapsia en pois antaisi, rakastan heitä. Vähän yli 4 vuotta on lapsilla ikäeroa. Eka synnytys oli kivulias ja vauvakin oli yli 4 kiloinen, en aikonut enää palata synnytyssaliin... Mutta, halusimme toisen lapsen ja synnytys oli huomattavasti helpompi ja nopea verrattuna ensimmäiseen. Itse olen kasvanut ainoana lapsena ja aina toivoin, että minulla olisi sisko tai veli ja päätin jo silloin, että jos joskus saan lapsia, niin niitä tulee olemaan kaksi. Nyt on aivan mahtavaa, kun lapset leikkivät keskenään, toki sisarukset nahistelee välillä, mutta kuuluu asiaan. Ja siinä lapset oppivat myös jakamaan juttuja ja odottamaan vuoroa yms. yksi ei ole aina ensin.
 
Joo hei mulla on samat ongelmat ;) ja eilen jo täällä ketjuissa asiasta höpöttelin. Toista lasta pitäisi tehdä ja pian ja ahdistus on melkoinen. Taloudelliset ja itsekkäät syyt painavat, mutta toisaalta en halua vanhana mummona katua sitä, että en tehnyt useampaa. Vauvakuume kuulostaa ja on aina kuulostanut oudolta, vaikkakin toki omaa lastani rakastan ja vauvanakin rakastin yli kaiken. Odotin vain koko ekan vuoden, että lapsi kasvaa pian. Oli aika vaativa tapaus ja on edelleen. Mutta nyt jo sen verran omatoiminen, että vauvaa voisi harkita.

Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat vain niitä vauvoja. Ja pukkaavat uutta toisen perään, jotta saavat sen tissittely ja hoivavaiheen taas kokea uudelleen. Tuntuu että moni heistä ei kuitenkaan niin välitä niistä suuremmista lapsista ja vietä aikaa heidän kanssaan, vaan vain sen pikkuvauvan kanssa. Jos minä olen pahis kun en vauvoista perusta, niin moni on pahis kun ei niistä suuremmista niin välitä!!! Mä haluan max 2 lasta siksi, että haluan viettää aikaa lasteni kanssa myös yksittäin, en laumana ja haluan läheisen suhteen heihin.
 
Kun se mies kerran tahtoo toista lasta, niin ottakoot siitä sitten enemmän hoitovastuuta.
en kuitenkaan sitä tarkoita, että pitäisi vastoin tahtoaan lasta hankkia
 
Juu, siis ollaan käyty monta pitkää ja intensiivistä keskustelua siitä, miksi mies haluaa ja miksi minä en. Molemmilla on tiedossa toistensa ajatukset ja mielipiteet ja tuntemukset.

Mies nimenomaan haluaisi tuon sisarusjutun takia toisen lapsen. Ja lisäksi hän haluaisi ottaa ikään kuin revanssia, kun eka lapsen kohdalla hän oli niin paljon poissa ja on edelleenkin. (Meillä muutto edessä miehen työpaikkakunnalle, joten meidän ydinperhearki normalisoituu) Ja kyllähän minäkin haluaisin lapselle sisaruksen, totta kai! Mutta kestänkö minä sen 3 vuotta taas ennen ku helpottaa.. tai helpottaa ja helpottaa, mutta ainakin lapsi on jo itsenäisempi tuolloin.

Mies kotiin 1-2 vuodeksi.... ehkä voisi onnistua, mutta miehellä kuitenkin sen verran isompi palkka kuin minulla, että voisi olla talouden kanssa tiukkaa.

Mä olen silti naiivi ja toiveikas, että *pim! ja mä haluaisinkin oikeesti toisen lapsen. Voihan näin toki käydä, ehkä. Mutta tiedän myös sen, että yli 6 vuoden ikäeroa en lapsiini halua. Silloin siinä ei ole enää mitään järkeä... tai no, onhan niistä aikuisena toki tukea toisilleen, mutta...
 
Jos tässä olisi ollut nainen sanomassa, että mies ei halua toista lasta...niin kaikki palstalaiset olisivat sanoneet, että puhu sen miehen kanssa. Kyllä se aikaa myöten siihen ajatukseen tottuu. Kerro sille kuinka tärkeitä sisarukset toisilleen ovat yms. Mutta kun nainen sanoo ettei halua toista lasta niin vastaus on ihan päinvastainen... "ei sun vastentahtoa tartte lasta hankkia". Eikö tässäkin päde nyt se "kyllä sä siihen ajatukseen totut"!
 
[QUOTE="vieras";23974889]a) Älä hankia enempää lapsia.

b.) Pyydä miestä jäämään lapsen kanssa kotiin ja pidä tätä ehtona lasten hankkimiselle, vaikkapa siihen että lapsi on 1-2-vuotias ja sitten sinä voit jäädä lapsen kanssa kotiin tai lapsi mennä päiväkotiin.[/QUOTE]

Peesaan tätä ja kannatan vaihtoehtoa B. Ymmärrän miehesi vauvakuumeen, omallani oli samanlainen esikoisen kanssa. Hän sitten esikoista paljon hoitikin minun hoitaessani opiskelun loppuun ja kun minä aloin kuumeilemaan kakkosta mies ilmoitti, että kyllä tässä yhdessä on tarpeeksi. Kakkonen ja kolmonenkin lopulta tehtiin, mutta heidät minä olen hoitanut pääsääntöisesti yksin pikkulapsiaikana ja mies on voinut luoda uraa. Se mua hieman harmittaa, että koen suhteeni esikoiseen etäisemmäksi kuin näihin kahteen, jotka olen vain ja ainoastaan omasta halustani saanut. Isä on esikoisen ehdoton ykkönen ja hyvä näin.
 
En tekisi sitä toista lasta jos itse ei sitä halua.

Kuitenkin on aina olemassa se mahdollisuus että teille tulee ero tms jolloin olet kahden lapsen yksinhuoltaja. Kannattaa ajatella asia niin, että sittenkin jaksaisi ja pärjäisi.

Miehen kanssa voitte toki keskustella siitä olisiko hän valmis ottamaan enenmmän vastuuta uudesta vauvasta, mutta taitaa olla useimmissa perheissä niin että äidille jää se suurin vastuu ja yövalvomiset, vaikka mitä yritettäisiin sopia.
 
Mulla ja mun pikkuveljellä on 9 vuotta ikäeroa. Kun hän syntyi, alusta asti halusin osallistua hoitoon, vaunujen työntämiseen, kylvetykseen yms. Kun pikkuveli oli 3, muistan että leikitin ja vahdin häntä mm.pihalla.

Omat lapseni ovat syntyneet kahden ja kuuden, sekä kahdeksan vuoden ikäeroilla. Nuo joilla on 2 vuotta ikäeroa, ovat eniten viettäneet aikaa keskenään.
 
[QUOTE="just";23974981]Jos tässä olisi ollut nainen sanomassa, että mies ei halua toista lasta...niin kaikki palstalaiset olisivat sanoneet, että puhu sen miehen kanssa. Kyllä se aikaa myöten siihen ajatukseen tottuu. Kerro sille kuinka tärkeitä sisarukset toisilleen ovat yms. Mutta kun nainen sanoo ettei halua toista lasta niin vastaus on ihan päinvastainen... "ei sun vastentahtoa tartte lasta hankkia". Eikö tässäkin päde nyt se "kyllä sä siihen ajatukseen totut"![/QUOTE]

Tavallaan olet oikeassa, mutta koska nainen joutuu kokemaan raskauden ja synnytyksen ja alkukuukaudet heräilyineen, niin mielestäni naisella on siinä mielessä enemmän sanavaltaa tässä asiassa.

Miltä sinusta ap tuntui raskausaika viimeksi? Oliko ihana nähdä vauva ultrassa ja tuntea potkut jne? Entä vauvan tuhina vieressä nukkuvana? Niistä tunteista voisit saada intoa toiseen lapseen. Tsemppiä.
 
[QUOTE="vieras";23975022]En tekisi sitä toista lasta jos itse ei sitä halua.

Kuitenkin on aina olemassa se mahdollisuus että teille tulee ero tms jolloin olet kahden lapsen yksinhuoltaja. Kannattaa ajatella asia niin, että sittenkin jaksaisi ja pärjäisi.

Miehen kanssa voitte toki keskustella siitä olisiko hän valmis ottamaan enenmmän vastuuta uudesta vauvasta, mutta taitaa olla useimmissa perheissä niin että äidille jää se suurin vastuu ja yövalvomiset, vaikka mitä yritettäisiin sopia.[/QUOTE]

No siis, jos ero tulee niin en minä välttämättä yh:ksi jäisi. Kannatan ehdottomasti yhteishuoltajuutta ja sitä, että lapset saisivat olla yhtä paljon molemman vanhemman luona. Ei se ole aina automaatio että ne lapset jäisivät eron tullessa aina äidille...

Ja totta on tuo, että äidillä on suurempi vastuu. Ihan vain biologian takia, mehän ne synnytetään ja imetetään. En minäkään oikein usko tuohon miehen lupailuun "ottaa isompi rooli" toisen lapsen kohdalla. Paskat. Niinhän siinä kävisi, että yövalvomisetkin olisi aina minun tehtävä, koska miehellä on niin hemmetin hyvät unenlahjat että hän ei kyllä herää vaikka norsut hyppisivät katolla.
 
[QUOTE="joku vaan";23975026]Tavallaan olet oikeassa, mutta koska nainen joutuu kokemaan raskauden ja synnytyksen ja alkukuukaudet heräilyineen, niin mielestäni naisella on siinä mielessä enemmän sanavaltaa tässä asiassa.

Miltä sinusta ap tuntui raskausaika viimeksi? Oliko ihana nähdä vauva ultrassa ja tuntea potkut jne? Entä vauvan tuhina vieressä nukkuvana? Niistä tunteista voisit saada intoa toiseen lapseen. Tsemppiä.[/QUOTE]

Raskausaika oli hirveä. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja yrjösin päivin ja öin viikolle 19. Raskaus laukaisi kaikki lapsuuteni monsterit ja raskausaika ja vauva-aika menikin pitkälle niitä asioita läpi käydessä ja analysoidessa terapeutin avulla.

Ultra tai sydänäänilaitteet eivät saaneet minussa mitään tunteita aikaan. Synnytys oli järkyttävin kokemus elämäni aikana. Koin äidin rakkauden heräävän vasta kun lapsi oli likemmäs 2 v. Siihen asti hän tuntui velvollisuudelta. Toki kiinnyin vauvaan pikkuhiljaa, mutta en puhuisi rakkaudesta. En siis todellakaan ymmärrä sitä lausetta että synnytyksen palkitsee se tuhiseva pikku käärö kainalossa. Ei toiminut minulle..
 
Meillä oli vähän sama tilanne tuossa n. 2 vuotta sitten kun meidän esikoinen täytti 4v. Elämä oli helpottunut aikalailla. Pitkään olimme olleet varmoja, että esikoinen saa jäädä ainoaksi lapseksi, koska vauva-aika tuntui niin rankalta elämänmuutokselta.
Mieli muuttui lopulta kuitenkin minulla ei miehellä. Aloin ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä tulevaisuutta. Sitä että jos 50 vuotiaana alkaa sitten kaduttaa, ettei sitä toista lasta tullut tehtyä. Esikoinen oli myös usein toivonut sisarusta. Tuntui ikävältä evätä lapseltamme edes yksi sisar.

Toinen synnytys oli sitten helpompi vaikka enemmän pelottikin. Uutta vauvaa tajusin heti arvostaa enemmän. Viime synnytyksen jälkeen oli kestänyt pitkän aikaa ennen kuin tajusin, mitä iloa vauvasta oikeastaan oli. Toipuminen kesti molemmista synnytyksistä kauan, mutta tiesin siihen nyt varautua. Vauva-aika oli helpompaa siinä mielessä, että kaikki oli tuttua. Tiesi, että mihin on sitoutumassa. Toisaalta toinen vauva oli edellistä hiukan vaativampi ja vaikeampi luonteeltaan, mitä mahdollisuutta oli kyllä mietitty etukäteen.
Jälkikäteen joskus hetkittäin kaduttaa, kun kauhea parkuminen ei tahdo hellittää. Useimmiten olen kuitenkin tyytyväinen. Meillä kyllä mies hoitaa paljon vauvaa ja hoitaa lähes kokonaan esim. yö-heräilyt, vaikka minä kyllä imetyksen.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa