Niin petetty olo.

[mitäs sitten]

Puran nyt suuttumustani tänne, koska en halua jutella kenenkään kanssa aiheesta. Pahoittelen etu käteen jos teksti tulee pötköön sillä kirjoitan puhelimella. Tilanne on se, että minulla ja miehellä on erimielisyyksiä lapsiluvun suhteen. Esikoisemme on pian 1v ja toive pikkukakkosesta joskus lähitulevaisuudessa nostaa päätään. Ei siis toki vielä, mutta miksipä ei silloin kun tyttömme on 2v tmv? Mies ei halua edes jutella koko asiasta ja ei tiedä haluaako enempää lapsia. En halua painostaa ja koitan olla puhumatta asiasta. Mutta lähipiirin vauva uutiset ja kun kuuntelen miten toiset suunnittelevat saavansa lisää lapsia saa minut vain surulliseksi. Tottakai rakastan esikoista, mutta tämä äitiys on vain se mun juttu. En halua olla yksi lapsinen perhe, olen aina halunnut ainakin 2 lasta joka tuntuisi hyvältä lapsiluvulta. Ennen lastamme luulin meillä olevan samat sävelet, koska mieskin oli sitä mieltä että lapsia voisi tulla 2 tai max 3. Raskausaika meni meillä hyvin ja mies vihjaili silloin että lisää lapsia saa tulla. Mulle rakkaus lapseen on vahvempaa kuin mieheen, en ole valmis uhraamaan unelmiani miehen vuoksi. En kyllä miestäkään halua isäksi pakottaa. Surettaa kovasti, kun en tiedä mitä tehdä jos mies ei vielä vuosienkaan päästä ole valmis tai halua.

 

["..."]

höh. anna aikaa. Tai jos mies vaan on tajunnu ettei pysty enempää ku yhteen lapseen. Nyt kun se lapsi siinä on, eihän sitä ennen lasten hankintaa voi oikeasti tietää moneenko lapseen pystyy.

Nauti tästä lapsesta. Mä halusin vain yhden. Sain kaksi kerralla. Kadehin yksilapsisia vaikkakin rakastan omiani yli kaiken...

 

[joo-o]

Meille molemmille oli selvää, että meille tulee 3 lasta. Näin siis aikana ennen lapsia. Nyt on kaksi ja mies edelleen sitä mieltä, että kolmaskin meille vielä tulee. Minä taas ehdottomasti sitä mieltä, ettei yhtään enempää.

Ymmärrän miestäni, mutta ymmärrän myös omaa ajatustani, että mieli saattaa muuttua. Mieheni ei ymmärrä minua.

 

[Hvhjj]

Meille molemmille oli selvää, että meille tulee 3 lasta. Näin siis aikana ennen lapsia. Nyt on kaksi ja mies edelleen sitä mieltä, että kolmaskin meille vielä tulee. Minä taas ehdottomasti sitä mieltä, ettei yhtään enempää.

Ymmärrän miestäni, mutta ymmärrän myös omaa ajatustani, että mieli saattaa muuttua. Mieheni ei ymmärrä minua.

Mullakin kävi näin, että kakkosen taaperovuodet söi mua niin paljon, ettei tosiaan tehnyt mieli kolmatta. Mies antoi aikaa ja herätteli keskustelua uudelleen vasta myöhemmin. Silloin olinkin yllättäen valmis ja kuuden vuoden ikäero tuli kakkoselle ja kolmoselle.

Eli sanoisin ap:lle minäkin: anna miehellesi aikaa!

 

["eee"]

Anna ajan kulua, ap, äläkä painosta miestä. Jätä aihe vähäksi aikaa ihan syrjään. Voi olla, että mieli muuttuu hyvinkin vuoden päästä.

Sitä paitsi mieti tarkkaan, oletko valmis riistämään esikoiselta ehjän perheen itsekkään haaveesi toteuttamisen takia...

 

[mitäs sitten]

Kiitos mukavista viesteistänne! Olisipa minunkin mies tuollainen, että edes sanoisi että niitä saisi lisää tulla. Minusta vain tuntuu, että mies miettii aina kaikki ratkaisut hänen toiveiden mukaan ja hyötyykö siitä itse vai ei. Pisti myös suututtamaan, että kuulemma voidaan harkita jos minä en väsyksissäni kiukuttele ja ole väsynyt koskaan vaan pitäisi olla hymyssä suin jatkuvasti. Ja annan tottakai aikaa, en halua häntä painostaa. En halua että hän ns. Kärsii minun unelmieni takia, mutta en ole itsekään valmis kärsimään hänen vuokseen. Tiedän jo, että olisin katkera. Onko muilla vastaavia kokemuksia? T ap

 

["vieras."]

Meillä sama tilanne, tosin vauva vasta ½ -vuotias, että senkään takia ei ole ajankohtaista. MUTTA meillä myös se, että lapsi ei ole terve ja mies on aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ikinä ei toista, ettei vaan käy samoin. Kyseessä ei ole perinnöllinen sairaus eikä mikään, mitä etukäteen olisi voinut selvittää.

Minä olen viisaasti (?) hiljaa lisälapsitoiveestani. Ehkä hän itse huomaa miten ihana vauva meillä onkaan ja että mahdollisuus siihen, että kävisi samoin on häviävän pieni.

 

[Kultapupu]

Me sovittiin ennen lapsia että kaksi on meille sopiva lapsiluku. Esikoista odottaessa kuitenkin oksensin alkuraskaudesta synnytykseen ja odotusaika oli sitten molemmille muutenkin aika rankka. Se säikytti miehen vielä enemmän kuin ekan muutaman kuukauden koliikit ja unenpuutteet.

Mullehan tietysti tuli sitten vauvakuume sisaruksesta jo kun esikoinen oli 2kk ja mies taas oli hyvin jyrkästi sitä mieltä ettei lisää lapsia tule, ainakaan hänen kanssaan. Itse taas olin sitä mieltä että pienellä ikäerolla tehtäis samaan syssyyn molemmat lapset ja muutenkin tunsin itseni vähän petetyksi kun oltiin puhuttu kuitenkin kahdesta lapsesta (ja pitkään, koska esikoinen sai alkunsa vasta 3 vuotta ehkäisyn jättämisestä).

No en kuitenkaan halunnut painostaa miestäni, ajattelin että ehtiihän tässä vaikka parikin vuotta katsoa. Jos miehenkin mieli muuttuisi kun saa vähän sulatella. Välillä jos keskustelu meni siihen suuntaan, toin esille miten hyvä olisi jos tuolla olisi sisarus ja vielä pienellä ikäerolla. Taisi siinä miehen siskokin vähän patistella, mutta liikaa ei kannata ahdistella! Miehet tarvitsee aikaa ja tilaa, varsinkin tuo meidän jääräpää.

Olinkin ihan äimän käkenä kun parin kuukauden päästä mies ilmoitti, että kyllä voisi sitä toista lasta harkita. Ja esikoinen oli 5,5kk kun olinkin taas raskaana. Huhtikuun lopussa olis laskettu aika ja ikäeroksi tulisi ~1v2kk. Raskausaika on onneksi mennyt huomattavasti paremmin kuin viimeksi, ja mieskin on vähän innostuneemmin tällä kertaa mukana suunnittelemassa tulevaisuutta.

Olin myös vahvasti samaa mieltä kanssasi siitä, että en halunnut että esikoinen jäisi ainoaksi lapseksi. Päätin kuitenkin että ehdin muutaman vuoden kyllä odottaa vauvakuumeiluineni ennen mitään radikaaleja päätöksiä suuntaan tai toiseen. Toivottavasti myös sinun miehesi joskus muuttaa mieltään, joillain saattaa mennä vuosia ennen kuin ovat valmiita toiseen lapseen. Ei kannata liikaa painostaa miestä, vaan välillä keskustella asiasta positiivisessa valossa.

 

[Joxu]

Puran nyt suuttumustani tänne, koska en halua jutella kenenkään kanssa aiheesta. Pahoittelen etu käteen jos teksti tulee pötköön sillä kirjoitan puhelimella. Tilanne on se, että minulla ja miehellä on erimielisyyksiä lapsiluvun suhteen. Esikoisemme on pian 1v ja toive pikkukakkosesta joskus lähitulevaisuudessa nostaa päätään. Ei siis toki vielä, mutta miksipä ei silloin kun tyttömme on 2v tmv? Mies ei halua edes jutella koko asiasta ja ei tiedä haluaako enempää lapsia. En halua painostaa ja koitan olla puhumatta asiasta. Mutta lähipiirin vauva uutiset ja kun kuuntelen miten toiset suunnittelevat saavansa lisää lapsia saa minut vain surulliseksi. Tottakai rakastan esikoista, mutta tämä äitiys on vain se mun juttu. En halua olla yksi lapsinen perhe, olen aina halunnut ainakin 2 lasta joka tuntuisi hyvältä lapsiluvulta. Ennen lastamme luulin meillä olevan samat sävelet, koska mieskin oli sitä mieltä että lapsia voisi tulla 2 tai max 3. Raskausaika meni meillä hyvin ja mies vihjaili silloin että lisää lapsia saa tulla. Mulle rakkaus lapseen on vahvempaa kuin mieheen, en ole valmis uhraamaan unelmiani miehen vuoksi. En kyllä miestäkään halua isäksi pakottaa. Surettaa kovasti, kun en tiedä mitä tehdä jos mies ei vielä vuosienkaan päästä ole valmis tai halua.

Meillä oli hieman sama tilanne. Tosin edelleen haaveilen siitä toisesta lapsesta. Yhessä vaiheessa pelkäsin, että tuskin mieheni lämpee koko ajatukselle. Huokailin monasti haikeena, että voikun olis toinen lapsi ja mieheni aina vastas, niin ja sitä huudon ja kitinän määrää, kun toi yksikin jo kitisee kahen edestä. Lopulta lakkasin sanomasta ääneen tosta. Välillä oli hyviä päiviä niin, etten miettiny koko asiaa ja sitten niitä vaikeempia/huonompia, korostu siinä, että kun telkkarista tuli vauva ohjelmia, niin aloin itkemään. Toki vieläkin saa noi vauva ohjelmat itkemään, jotenkin liikutun ihan hirveesti. Kaks kaveriani on saanu vauvat ja kun ilmottivat asiasta, niin mulla pääsi itku. Toki olen kavereitteni puolesta ilonen ja onnellinen, mutta kuitenkin koen haikeutta ja hieman kateutta .

Nyttemmin meillä tilanne se, että hyvin vähän olen ääneen sanonu, että haluisin toisen lapsen meille. Tänään mainitsin asiasta ja mieheni oli yllättävän paljon lämmenny asialle . Kunhan saan itseni ensin tässä hoidettuu kuntoon, niin sitten aletaan yrittää toista. Toivon todella, että mieheni ei enää asian suhteen muuttais mieltään, nimittäin mun toiveet nousi isoihin mitta suhteisiin tuon mieheni myöntymisen jälkeen .

Meillä yksi ja olin vuoden tyttären syntymän jälkeen sitä mieltä, että meille riittää yksi lapsi. Kaikki läheiset sano, että hyvin usein se mieli muuttuu ja sanoin, että mun mieli ei muutu tän asian suhteen. Vaan kuinkas kävikään, kun tytär oli reilu 2v, niin aloin haikailla toisesta ja sillon ihmettelin, että mikä ihme mua vaivaa, en aluks tajunnu, että mulla on vauvakuume .

 

[mitäs sitten]

joxu, tutulta kuulostaa! Meillä vauva ollut todella itkuinen tapaus ja mies aina muistaa muistuttaa, että kuinka hirveetä olisi jos olisi kaksi jaloissa kitisemässä. Nyt lapsen liikkelle lähdön myötä on helpottanut todella..vaikka on ollut raskasta minä olen silti jaksanut suuremmaksi osaksi lapsen hoitaa ja kodin yms. Ja en koe itseäni yhtään väsyneeksi, virtaa minulla riittäisi yötkin touhuta. Mutta mies taitaa sitten olla väsynyt. ja siis en ole ahdistellut toivon mukaan häntä, olen aina joittenki asiaan liittyvien keskusteluiden ohessa maininnut. Esim. jos olen ääneen pohtinu mitä tehtäisiin esikoisen pienille vaatteille tai jos puhumme jonkun tutun raskaudesta jne.. Mutta nyt olen päättänyt, että vaikka miten haluaisin puhua hänelle asiasta en puhu enää mitään. Kirjoitan vaikka päiväkirjaa tmv. Sekä olen innostunut taas salilla käynnistä, jos sillä saisin vauvahaaveet toivon mukaan unohtumaan. Ihana vaan oisi, jos mieskin olisi joskus asioiden puolesta eikä vastaan. Emme koskaan haaveile yhdessä mistään tai suunnittele ja se tuntuu kurjalta. T. Ap

 

["siru"]

Minua ahdistaa kun mies ei lämpene edes ajatukselle ensimmäisestä lapsesta, sanoo vain että sitten jonain päivänä.. aikaa on.. eikä tajua sitä että minä olen jo 32 (mieheni vähän nuorempi) ja jos yrittämään rupeaisi niin ei se välttämättä heti tärppää ja jos joutuu vuosia yrittämään niin minä vanhenen koko ajan ja pelkään että kohta jää lapset tekemättä sitten.

 

["henni"]

Jos mää olisin 32 ja varsinkin jos mies nuorempi ja elää kuvitelmissa että nainen skkiää millon vaan. Nii tuossa tilanteessa kyllä vaatisin jo selvät sävelet..

 

["siru"]

[QUOTE="henni";29549571]Jos mää olisin 32 ja varsinkin jos mies nuorempi ja elää kuvitelmissa että nainen skkiää millon vaan. Nii tuossa tilanteessa kyllä vaatisin jo selvät sävelet..[/QUOTE]

Mieheni haluaisi että hänellä olisi parempi työ ennen lapsia... mitä jos sitä parempaa työtä ei löydy... haluaa kuitenkin lapsia. ikuisuusko pitää odottaa... minä en sitten +40 lapsia halua. Haluan niitä nyt että ehtii kaksi tekemään eikä sitten niin pienellä ikäerolla kiireesti vääntämään..

 

["siru"]

[QUOTE="henni";29549571]Jos mää olisin 32 ja varsinkin jos mies nuorempi ja elää kuvitelmissa että nainen skkiää millon vaan. Nii tuossa tilanteessa kyllä vaatisin jo selvät sävelet..[/QUOTE]

Miten vaadit ne selvät sävelet?

 

["Lapsellinen"]

Millä konstin tahansa kannattaa tehdä niitä lapsia, jos haluaa. Onhan se kivempaa, jos on vain yksi isä perheen lapsilla. V

Mitä ne miehet edes välittää, montako lasta on, kun ne ei niitä hoida (ainakaan eivät ole päävastuussa) ja lähtevät tuosta noin vaan pois, kun ei enää jaksa perhe-elämää. Noin niin kuin kärjistetysti sanottuna.

 

["henni"]

Nii..miehillä tuntuu aina olevan se ett pitää olla koulu käyty, pitää olla työ, pitää olla säästöjä, pitää olla auto, pitää olla parempi auto, pitää olla isompi koti, pitää olla oma koti..
Itsellä on rajoituksia lapsen saannin suhteen..ja ite sanoin miehelle ett 30wee on tällä tytöllä sit se raja kun tarvii olla päätös yritetäänkö lapsia vai ei, ja missä kohtuullisessa ajassa. Hän ymmärsi asian kiireyden vasta kun itsekin luki Pakotettuna faktatietoa naisen hedelmöittymismahdollisuuksista jo iän vaikeuttamana

 

[Täällä myös]

Itse olen vuoden ootellut että mies ois valmis toiseen lapseen ja aiheesta on puhuttu ja mies sanoi että vuodenvaihteessa on valmis aloittamaan yrityksen. Nytpä tulikin katumapäälle ja yrittää ehdotella että sitten joskus tulevaisuudessa. Pikkusen ottaa pannuun ja ei voi oikeen tuohon lupaukseen luottaa niinkuin ei voinut edelliseenkään. Ero taitaa tulla. Ite tiedän että jos tässä näin jatkan niin tulen olemaan miehelle vaan vihainen ja katkera kun nytkin on minun mielestä jo aika iso ikäero esikoiseen.

 

[mitäs sitten]

Lohduttavaa, ettö on muitakin jotka kokevat samaa tällä hetkellä.. Minäkään en haluaisi isoa ikäeroa. Mies taas taitaa haluta 5-7v eron ja minä haluaisin 2-3. Olisi mukavaa jos lapsista olisi seuraa ja heillä olisi yhteisiä leikkejä. Sekä ajatus, että kun pikku lapsi ajasta on juuri selvitty ja alkaa helpottamaan niin se pitäisi aloittaa alusta. Eikai tässä auta muu kuin toivoa että mieskin lämpeisi.