J
JenPen
Vieras
Olen tuntenut hyvin yli vuoden verran mieheni, seurustelleet olemma uudesta vuodesta asti ja virallisesti asuneet yhdessä kuukauden verran (tosin mies on lähes asunut luonani jo kevättalvesta). Olen aina ollut viimeiseen asti kyyninen miesten suhteen ja parin epäonnistuneen parisuhteen jälkeen vannonut olevani nyt yksin. En lainkaan halunnut miestä itselleni, minkä takia epäröinkin seurustelun aloittamista aluksi.
En osaa edes selittää asiaa (ainakaan kuulostamatta idiootilta), mutta jotenkin vain rakastuin mieheeni täydellisesti ja hänkin minuun, vaikka oli vannoutunutta poikamies-tyyppiä... Yhtäkkiä olemme alkaneet kumpikin haaveilla lapsista, omasta yhteisestä talosta, maalle muuttamisesta ja naimisiinmenosta mitä olemme tahoillamme ennen kauhistelleet suuresti. Mies on kaikkea mitä toivoa saattaa, pidämme samoista asioista, meillä on samantyppiset harrastukset, viihdymme yhdessä loistavasti kotona ja toki muuallakin. Hän on alkuaikojen suuren ujoutensa jälkeen nykyään tunteellinen, kertoo joka päivä rakastavansa minua ja kehuu kaikin puolin jne. Hän on myös alusta asti sanonut olevansa varma, että minun kanssani haluaa olla aina, ja on sitä mieltä ettei suuretkaan riidat aiheuta eroa vaan yhdessä pysytään kun näin on päätetty. Vihaisenakin sanoo kyllä rakastavansa minua, vaikkei sillä hetkellä minua siedä. Hän ei ole aiemmin pitkää aikaa seurustellut eikä kenellekään esim. sanonut rakastavansa, joten olen luullut hänen nyt olevan tosissaan. Meillä ollaan myös viimeiseen asti rehellisiä koska kumpikin sitä haluavat, ja uskon että mieheni todella on täysin rehellinen koska sanoo suoraan myös asiat joita en välittäisi kuulla ja saatan hänelle niistä suuttuakin.
Nyt meillä on monta viikkoa ollut jatkuvaa riitaa, kinaa, vaivaantunutta oloa ja vaikka mitä! :kieh: Itse tulen nalkuttaneeksi pikkuasioista, mutta myös mies on rasittava ja suuttuu todella helposti. Jokaisesta väärästä sanasta mies suuttuu ja on hyvin äkkipikainen silloin. Välillä kun ei ole riitaa, tuntuu kuitenkin että joku on huonosti, olo on vaivaantunut jollain tavalla. Riidat ovat todella kovia vaikka lähtevät pikkuasioista, ja nykyään mies myös sanoo asioita joite ei koskaan ennen sanonut raivon partaallakaan. Saan kuulla olevani kusipää jonka kanssa hän ei halua elää ja että hän muuttaisi pois jos voisi. Haistattelee ja haukkuu pahasti, esim. lumpuksi tms... :$ Usein myös jos minä ihan tavallisen keskustelun lomassa sanonkin hänelle poikkipuolisen sanan tai jotain ärtyneen kuuloisesti, hän alkaa yhtäkkiä huutamaan että olen raivohullu tms. Tuntuu että miehen itsehillintä on nykyään täysin nollassa, vaikka tiedänkin että hän suuttuessaan sanoo myös muille itselleen läheisille ihmisille joskus todella pahasti. On ahdistavaa ettei uskalla sanoa jos jokin asia kiukuttaa tai itseä harmittaa, kun mies raivostuu heti. Isona miehenä hän on pelottava olessaan todella todella vihainen. Ilmapiiri on ahdistava. Seksikään ei huvita.
Olen lueskellut paljon suhdejuttuja, ja monessa paikassa sanotaan että usein suhde päättyy sen kiinteän rakastumisvaiheen jälkeiseen itsenäistymisvaiheeseen, jolloin kumpikin osapuoli kokeilee omia rajojaan ja tavallaan itsenäistyy kovin tiiviin yhdessäolokauden jälkeen. Ne parisuhteet jotka tämän yli selviävät, usein kestävät. Onko meillä tällainen vaihe vai mikä h******* on valloillaan..? Auttakaa. :/
En osaa edes selittää asiaa (ainakaan kuulostamatta idiootilta), mutta jotenkin vain rakastuin mieheeni täydellisesti ja hänkin minuun, vaikka oli vannoutunutta poikamies-tyyppiä... Yhtäkkiä olemme alkaneet kumpikin haaveilla lapsista, omasta yhteisestä talosta, maalle muuttamisesta ja naimisiinmenosta mitä olemme tahoillamme ennen kauhistelleet suuresti. Mies on kaikkea mitä toivoa saattaa, pidämme samoista asioista, meillä on samantyppiset harrastukset, viihdymme yhdessä loistavasti kotona ja toki muuallakin. Hän on alkuaikojen suuren ujoutensa jälkeen nykyään tunteellinen, kertoo joka päivä rakastavansa minua ja kehuu kaikin puolin jne. Hän on myös alusta asti sanonut olevansa varma, että minun kanssani haluaa olla aina, ja on sitä mieltä ettei suuretkaan riidat aiheuta eroa vaan yhdessä pysytään kun näin on päätetty. Vihaisenakin sanoo kyllä rakastavansa minua, vaikkei sillä hetkellä minua siedä. Hän ei ole aiemmin pitkää aikaa seurustellut eikä kenellekään esim. sanonut rakastavansa, joten olen luullut hänen nyt olevan tosissaan. Meillä ollaan myös viimeiseen asti rehellisiä koska kumpikin sitä haluavat, ja uskon että mieheni todella on täysin rehellinen koska sanoo suoraan myös asiat joita en välittäisi kuulla ja saatan hänelle niistä suuttuakin.
Nyt meillä on monta viikkoa ollut jatkuvaa riitaa, kinaa, vaivaantunutta oloa ja vaikka mitä! :kieh: Itse tulen nalkuttaneeksi pikkuasioista, mutta myös mies on rasittava ja suuttuu todella helposti. Jokaisesta väärästä sanasta mies suuttuu ja on hyvin äkkipikainen silloin. Välillä kun ei ole riitaa, tuntuu kuitenkin että joku on huonosti, olo on vaivaantunut jollain tavalla. Riidat ovat todella kovia vaikka lähtevät pikkuasioista, ja nykyään mies myös sanoo asioita joite ei koskaan ennen sanonut raivon partaallakaan. Saan kuulla olevani kusipää jonka kanssa hän ei halua elää ja että hän muuttaisi pois jos voisi. Haistattelee ja haukkuu pahasti, esim. lumpuksi tms... :$ Usein myös jos minä ihan tavallisen keskustelun lomassa sanonkin hänelle poikkipuolisen sanan tai jotain ärtyneen kuuloisesti, hän alkaa yhtäkkiä huutamaan että olen raivohullu tms. Tuntuu että miehen itsehillintä on nykyään täysin nollassa, vaikka tiedänkin että hän suuttuessaan sanoo myös muille itselleen läheisille ihmisille joskus todella pahasti. On ahdistavaa ettei uskalla sanoa jos jokin asia kiukuttaa tai itseä harmittaa, kun mies raivostuu heti. Isona miehenä hän on pelottava olessaan todella todella vihainen. Ilmapiiri on ahdistava. Seksikään ei huvita.
Olen lueskellut paljon suhdejuttuja, ja monessa paikassa sanotaan että usein suhde päättyy sen kiinteän rakastumisvaiheen jälkeiseen itsenäistymisvaiheeseen, jolloin kumpikin osapuoli kokeilee omia rajojaan ja tavallaan itsenäistyy kovin tiiviin yhdessäolokauden jälkeen. Ne parisuhteet jotka tämän yli selviävät, usein kestävät. Onko meillä tällainen vaihe vai mikä h******* on valloillaan..? Auttakaa. :/
Ei myöskään ero ole mielessä, mutta riidellessä sitä miettii olisiko se parempi vai onko tällainen vaihe normaalia?