Neuvoja, vinkkejä, apuja meidän tilanteeseen ??

Elikkä, pikaisesti pohjustettuna...
Meillä tuore uusperhe, mulla 2 lasta ja miehellä 1. Miehen lapsi joka toinen viikko äidillään to-ti, mun vanhempi lapsi isällään joka toinen viikonloppu (pe-su) ja pienempi aina kotona (isänsä ei ole koskaan ollut missään tekemisissä).

Tapasin avomieheni viime kesänä, lokakuussa jo ostettiin omakotitalo ja perustettiin yhteinen perhe. Helmikuussa mentiin kihloihin.
Asiat mitkä nyt mättää, on se, että aina kun miehen tytär on äidillään niin mies on ihan hukassa...ikävä on kuulemma aina ihan valtava eikä sitten osaa oikein olla. Pari kertaa onkin nyt käynyt niin, että mies sitten lähtee perjantaina kaverinsa kanssa leffaan, lätkämatsiin yms. ja on sillä reissulla sitten koko viikonlopun...ratkeaa ryyppäämään. Alkoholi on muutenkin hänellä ollut pieni ongelma, tottunut juopottelemaan kotosalla silloin kun lapsensa on äitinsä luona. Mä sitten taas juon tosi harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa enkä todellakaan halua että mun lasten edessä kotona juopotellaan ja tämän on mieskin kyllä sanonut, ettei ikinä ota lasten edessä. Nojoo, mutta nämä reissut sitten johtaa aina siihen, että mies on kuulemma miettinyt asioita, eikä tiedä toimiiko tämä meidän perhe-elämä...ja multa vedetään matto jalkojen alta joka kerta, koska hän ei ole aiemmin antanut yhtään mitään merkkiä, että joku asia mättää vaan meillä on mennyt hyvin ja ainakin minä olen ollut onnellinen. Miehen ongelma on siis myös se, ettei hän osaa ottaa asioita puheeksi jos joku vaivaa...vaikka sitä ollaan hoettu ihan koko ajan, että asioista pitää puhua, mutta hän ei vain osaa.

Tämän reissun aikana sitten alkoi tulemaan viestiä, ettei jaksa sitä meteliä mikä meillä kotona on... eli mitä minä ja mun lapset pitää. Siinä suhteessa ollaan erilaisia, hän on hiljainen ja rauhallinen kuten myös lapsensa ja minä taas lapsineni ollaan vilkkaampia, eläväisempiä ja äänekkäämpiä. Nojoo, mitäs asialle sitten voi tehdä...tukinko lasteni suut ?

En tiedä miten tästä taas noustaan ja noustaanko.... sitä en ainakaan jaksa, että koko ajan pitää olla varpaillaan jos lapsilla sattuu volyymi nousemaan... enkä jaksa sitäkään, että aina mun pitää olla se, joka ottaa asiat puheeksi ja joka selvittää sotkut ja ongelmat, koska jos mä en tässä huushollissa puhuisi ja yrittäisi tehdä kaikkeani suhteen eteen, niin tätä suhdetta ei olisi ollut enää kuukausiin. Näitä miehen "pakenemisia" on nyt ollut kolme, enkä tiedä jaksanko enää yhtäkään. Kuinka monta kertaa ihminen jaksaa pudota maan alle ja omin voimin sieltä nousta ? Tämän viimeisimmän reissun jälkeen olen todellakin koittanut miettiä asioita ja helppo elämä yksin lasten kanssa alkaa kovastikin houkuttelemaan (ehdin olla yksin 9v ennen tätä suhdetta, joten tiedän että se on helpompaa kuin koko ajan selvitellä asioita ja olla varpaillaan).

Tiedän, että suhde on todella nuori eikä uusperheen elämä ole helppoa.. mutta miten tästä jatketaan tai kannattaako jatkaa?

Ongelma on myös se, että emme näytä millään saavan yhteisiä sääntöjä lapsille. Siinäkin asiassa olemme ihan erilaisia, mies on ollut lapsensa kanssa 3v yksin, ette voi edes kuvitella kuinka hemmoteltu tuo lapsi on... ikää hällä on 5v ja isä esim. edelleen pukee hänelle vaatteet päälle, vaikka lapsi sen ihan hyvin osaa kyllä itsekin. Mulla on taas lapsilla aina ollut tietyt säännöt ja kuri, enkä todellakaan auta lapsia avuttomiksi..esim. mun 2v pukee ja riisuu ihan itse jo.. Mies ei myöskään komenna lastaan vaan antaa vinkua ja huutaa.
Tässä nyt muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Eropäätös olis ehkä helppo, jos ei olis tätä taloa ja yhteistä lainaa..enkä toisaalta haluais ottaa tätä perhettä lapsilta pois, kun he ovat siihen hyvin sopeutuneet.. MUtta musta tuntuu että kaikkeni oon jo yrittänyt ja tehnyt, mutta aina vaan palataan tähän alkupisteeseen, enkä tiedä miten tästä nousta ja selvitä..mulla ei ole enää voimia yksin pitää tätä suhdetta kasassa ja korjata sitä. Ollaan me käyty pariterapiassaki tuossa joulu-tammikuussa ja se auttoi kyllä silloin siihen tilanteeseen.

 

Hankala tilanne sinulla.
Kerroit että olette käyneet pariterapiassa ja että se auttoi. Mutta apu taisi olla aika lyhyt aikainen?

Tekstisi perusteella minusta kuulostaa sille että olet miehen kanssa tällä hetkellä vain lainan ja lasten takia. Vaikka asuntolaina iso asia onkin niin se on silti vain rahaa. Mitä lapsiin tulee, niin ikävähän se on heiltä perhe viedä mutta sitten taas, onko teidän perhe sellainen jollaiset lapsillesi haluaisit? Onko mies sellainen isänmalli jollaisen lapsillesi haluat?

Minä neuvoisin sinua nyt unohtamaan lainan ja lapset ja miettiä asiaa ihan itsesi kannalta. Te olette vielä nuoripari ja jo nyt asiat tuntuvat todella vaikeilta. Uskotko että asiat voisivat siitä muuttua? Saisitteko miehesi kanssa kasvatusasioihin yhdenlinjaisuutta? Voisitko todella olla onnellinen hänen kanssaan vielä vuoden, viiden tai kymmenen jälkeen?

Sinuna minä varmaan nostaisin kytkintä ja lähtisin. Joskaan kun en miestäsi tai taustoja tarkemmin tunne niin tämä arvio perustuu nyt ihan kirjoittamaasi. Mutta sen perusteella sinä et voi hyvin ja se alkaa heijastua myös lapsiin pidemmän päälle jos tilanne pysyy samana tai huonone.

Tsemppiä kovasti mitä ikinä päätätkin.

 

Kiitos vastauksesta..
Sepä se, kun en tällä hetkellä ollenkaan tiedä mitä haluan, haluanko elää tuon miehen kanssa vai en. Kaikki tuntuu niin vaikealta, kumpikaan ei osaa/halua tehdä kompromisseja vaan kumpikin pitää tiukasti kiinni omista tavoistaan tehdä asioita. Itse ehdin olla 9v yksin, ennen tätä suhdetta (välillä lyhyt 6kk suhde, josta tytär syntyi mutta emme koskaan edes asuneet yhdessä)...ja mies ollut 4v yksin, joten molemmilla ehtinyt tulemaan ne omat tavat toimia ja selviytyä arjesta omillaan. Sitten taas mies jollain tapaa olettaa, että osallistun kaikkeen ..esim. tuossa yhtenä iltana juteltiin ja hän sanoi kun "joutui" ihan yksin tekemään talossamme remonttia ennenkuin muutettiin, mun veli oli välillä apuna. Mutta ei hän osannut ajatella sitä, että jonkunhan oli silläkin aikaa huolehdittava lapsista, eihän siitä mitään olisi tullut jos minäkin olisin ottanut pensselin käteen ja lapset pyörineet siinä maalauksen/tapetoinnin keskellä... ihan sen takia pysyin lasten kanssa poissa jaloista, että saa tehtyä hommia rauhassa...ja olenhan mä lisäkis käynyt siivoamassa tämän talon lattiasta kattoon ennenkuin tänne alettiin muuttamaan sisään ja silloinkin mulla pyöri tuo 2v tyttö täälä jaloissa..ja sitten olen vielä sisustanutkin tämän talon ja muutenkin muuttamisen jälkeen pitänyt paikat lähes yksin kunnossa...mutta kuitenkin jaksetaan mainita etten ole osallistunut remonttiin :O Mä en oo ikinä ajatellu että olis erikseen miesten ja naisten töitä, varsinkin kun niin kauan olin yksin jolloin kaikki työt vaan oli tehtävä itse, mutta nyt kun on mies talossa, niin tottakai mä jollain tapaa oletan ,että hän tekee ne "miesten" työt..kuten toi remontointi ja kaikki mitä nyt omakotitaloon liittyy ns. miesten töitä. Mä puolestaan hoidan lapset, teen kotityöt ja nyt kevään tullen alan myös tuota puutarhaa laittamaan kuntoon. Iso ongelma on siis se, ettei jotenkin osata luonnollisesti jakaa hommia, itse en viitsi enää edes pyytää/huomauttaa mistään kun sitten ajatellaan että mä yritän vain määräillä, käskyttää ja alistaa. esim, mä tykkään et keittiössä kaikella on oma paikkansa ja järjestyksensä, mutta mies sitten sanoo ettei jaksa olla koko ajan varpaillaan et milloin haarukka menee väärään laatikkoon, vaikka en ole IKINÄ mistään tuollaisesta maininnutkaan vaan hiljaa itekseni sitten siirrellyt tavaroita oikeille paikoilleen...eli puuttuu myös sellainen toisten tapojen kunnioittaminen ja suoraan sanottuna toisen kunnioittaminen. Mies valittaa ettei hällä ole ikinä minkäänlaista vapaa-aikaa, mutta mä oon aina sanonu että se on ihan itestä kiinni et ottaako sitä, mutta sekin on asia josta pitää yhdessä sitten neuvotella että miten se sopii ettei kovin paljoa sotke arkea...kun miehellä on sit taas se periaate et jos hän haluaa mennä, niin silloin hän menee..ketään muuta ajattelematta. Itse olen nyt ottanut itselleni vapaa-aikaa ja jatkanut reilun kolmen vuoden tauon jälkeen rakasta harrastustani, lenkkeilyä...mutta mä teen sen iltaisin kun tyttäreni on nukahtanut, niin ei vaadi miestä olemaan lapsenvahtina.

Mä en tällä hetkellä tiedä yhtään mitä haluan, näin päivisin kun olen yksin lasten kanssa kotona niin päässä pyörii kovasti ajatus siitä "helposta" elämästä yksin lasten kanssa...mutta sitten kun mies tulee kotiin, niin jotenkin tulee kuitenkin sellanen fiilis ettei tuota haluais jättääkään... en enää tiedä rakastanko, mutta välitän ainakin... Olen alannut epäilemään rakkauttani koska jos hän on esim. pidempään poissa, niin eipä mulla ikinä ole ikävä, lähinnä vaan nautin kun saan olla lasteni kanssa yksin kotona. En tiedä onko sekin vain siinä, kun niin kauan olin yksin että siihen elämään on vain niin hyvin tottunut ja tähän perhe-elämään totuttelu vie aikaa. Senkään takia en haluaisi ihan heti luovuttaa, koska jos tää vaatii vain kaikilta vielä totuttelua ? ..mutta toisaalta, en haluais kuitenkaan tuhlata elämääni, jollei tää oikeesti toimikaan..

 

Meillä homma lähti kyllä toimimaan ja ollaan sen jälkeen oltu todella onnellisia yhdessä. Turbulenssivaihetta kesti kyllä pidempään, ainakin vuoden, puolitoista ennen kuin rauhoittui. Meillä myös mies oli elänyt 5 v yksin lapsen kanssa joka oli asianmukaisesti hemmoteltu ja molemmat hiljaisempia kun taas minä ja kaksi lastani (joista nuorempi 2 v kun tavattiin) ei todellakaan olla mitään hiljaisia vaan ihan kauhea apinalauma. Mekin mentiin naimisiin ja muutettiin yhteen turbulenssivaiheen aikana, usko ei kertaakaan loppunut yhtä aikaa. Molemmat oli itsepäisiä ja ex suhteiden vammauttamia, exien kanssa oli pahat riidat molemmilla.

Kunnioitus ja luottamus tuli pikkuhiljaa, tosin meillä ei alkoholi ollut kuvioissa, muita ongelmia kylläkin pahimpina aikoina ja mekin terapiassa käytiin tai ainakin yritettiin mutta terapeutti ei meitä sinne yhdessä halunnut molempien piti selvittää omat päänsä. meillä tosin on aina ollut tasapuolinen työnjako, vaikka remontti onkin enemmän miehen heiniä ja pyykinpesu minun.

Se on itsestä ja omasta fiiliksestä kiinni että toimiiko se homma, ja kuinka kauan jaksaa yrittää. Kysymys kai kuuluu,että uskotko että teitä odottaa palkinto, eli se että asiat loksahtaa kohdalleen, vai onko loppuaika vaan riitaa jos jatkatte?

ehkä kannattaisi miehen kanssa puhua näistä tunteista, viikonloppuryyppääminen ei ihan tuossa mitassa kyllä lapsiperheen elämään kuuluu, johan siihen kuluu rahaa ja aikaakin. Jos mies ei sitten halua alkoiluaan lopettaa niin sitten olisi ehkä hyvä viedä lapsesi ja itsesi pois suhteesta, alko kun ei lapsista ainakaan onnellisempia tee.

 

Mä sahasin ja sahasin uudemman exän kanssa pitkään, kunnes totesin, että ovi on tuossa, jos täällä on aina kurjaa... Tajusin, että hän tavallaan alisti minua uhkailemalla lähtemisellä koko ajan, jolloin taivuin kaikkiin vaatimuksiin... Lopulta pyöritin arkea aivan yksin, mies lepäili ja latautui, lasten kanssa ei ollut yhtä kokonaista tuntia viikossa, kotitöiden tekeminen ei luonnistunut... Silti minä olin pilannut hänen elämänsä, kun jäi työttömäksi ja ties mitä. Nyt lupaa laittaa kuntoon kaikean ja parantaa tavat, mutta en oikein usko, kun jo kolme mahdollisutta olen antanut ja aina pari kuukautta jaksaa skarpata, sitten alkaa loisiminen...

Tuo on tosi raskas tilanne ja toivotan voima. Pariterapiassa mekin kävimme, mutta meille siitä ei ollut apua. Ehkä jos miehesi ymmärtäisi teidän olevan perhe myös silloin, kun hänen ykkösensä ei ole kotona? Voisitteko te keksiä vaikka jonkun viikonloppuharrastuksen, ettei se viina niin houkuttaisi?

Mä oon itse tosi masentunut ja synkkä, kun vanhin lapsi on isällään, enkä millään saa sovittua, että olis siellä lyhyemmän jakson, niin että atvallaan tiedän, mitä miehesi tuntee. Mä yritän sitten kesiä jotain mukavaa tekemistä tuon nuoremman kanssa, ettei ole ihan apea viikonloppu kaikilla.

 

Niin sinisilmäiseksi ei kyllä kannata ruveta eikä suostua mihin tahansa. Jostain syystähän nämä viikonloppuiskät ovat edellisestä liitostaan vaihtoon menneet. Etteivät vaan olisi uutta palvelijaa löytäneet? mitä jos nopean etenemisen sijaan katsoisi millainen ihminen on oikeasti kyseessä, eli että varmasti on tasavertainen, naista kunnioittava mies eikä mikään lusmu tai suorastaan epäkunnioittava pummi joka vana käyttää hyväkseen ja jolla on niiiiiin paskoja naisia. itse sinne päätyy pian niiden paskojen naisten listalle. Pariterapia ei paranna asennevammoja, narsismia ja muita persoonallisuushäiriöitä, eikä myöskään sovinismia. Parasta etsiä kumppani jonka kanssa voi elää, pikkuvirheet sallittakoon.