S
suhdepolitiikkaa
Vieras
Perinteinen case "erotako vai ei". Toivoisin kovasti kannanottoja/näkökulmaa tilanteeseeni...
Kyseessä on suhteentynkä, eli vasta noin reilu pari kk kestänyt varovainen seurusteluntapainen.
Mies on minua nuorempi, ikäeroa en tosin ole koskaan katsonut ongelmaksi itsessään.
Alussa pidin hänen rauhallisuudestaan ja harkitsevuudestaan. Hän tuntui myös luotettavalta.
Edellinen suhteeni kun päättyi siihen, että toinen osapuoli oli lähes pakkomielelteisen kiihkeä ihminen ja oli sitä myös eroprosessissa joka meni todella hankalaksi. Mies ei meinannut päästää irti lainkaan. Dramatiikkaa, suuria tunteita, toki suhteen aikana ne ilmenivät myös intohimoisuutena ja mahtavina juttuina kaikin puolin.
No, nykyisen kanssa alkoi pian olla suuria mielipide-eroja. Mies on nuuka, minä olen todella suurpiirteinen ja antelias, raha-asioissa ja muussakin elämässä. Hän on myös pikkutarkka ja ns. holhoavaa tyyppiä. Kaupassa hän valikoi lihankin meille sillä perusteella, onko siinä natriumglutamaattia ja minun mielipiteeni esim. muista valintakriteeteereistä (kuten lihapitoisuus tai valmistaja) ohitetaan. Nauroin ensimmäisellä kerralla epäuskoisena, ja sanoin hänelle, että ottaa sitten omat makkaransa, minä otan omani. Tällainen "Minä tiedän paremmin mitä sinä tarvitset" -asenne hänelle on kieltämättä muissakin asioissa. Jos hän on tammikuun juomatta, minunkin on syytä olla. Oloni on kuin isän kanssa (anteeksi, iskä :=)).
Mies ärsyttää nykyisin minua usein ja otamme yhteen, minä kiihkeänä, suorana ja intohimoisena luonteena sanon suoraan mitä ajattelen. Mies taas jahkaa puoli tuntia ennenkuin saa sanottua mitään. Hän suhtautuu mielestäni minuun alentuvasti, pitää omia luonteenpiirteitään, arvojaan ja asenteitaan parempina. Hän sanoikin minulle eilen, että pitää minun luonteeni kiihkeyttä sen heikkoutena ja omaa luonnettaan parempana, koska hän on rauhallinen ja harkitseva. Loukkaannuin verisesti ja sanoin miehelle, että tuon sanomalla oet itse asiassa lytännyt koko persoonani.
Saan pyydellä häneltä anteeksi koulutustani (hänen maailmassaan koulutettu ihminen on epäinhimillinen tai kova) tai ainakin selitetellä sitä, vaikken ole koskaan sitä tuonut esille. Hän itse ei ole saanut tutkintoaan vielä valmiiksi ja on keskeyttänyt opintonsa. Yritin kannustaa häntä niiden loppuunviemisessä. Kuulema minun koulutuksellani varustetut ihmiset ovat pyrkyreitä, mutta minuahan tuo ei koske sitten...
Mies edustaa myös eri puoluekantaa, ja vaikka olemme sopineet että se ei vaikuta suhteeseen emmekä puhu siitä, se vaikuttaa. Mies on nimittäin poliittisesti aktiivi, mikä on itselleni ollut aina kauhistus. En halua leimautua. En halua kuulla miehen selostuksia kokouksista tai muusta.
Silti monissa periaatekysymyksissä, joita ei suoraan voida puoluepoliittisen keskusteluun tai kantoihin liittää, huomaamme, että edustamme eri leirejä.
Noh, moni varmaan haluaisi jo keskeyttää tämän kirjoituksen ja todeta, että mitä siellä enää vikiset, sulle ei kelpaa tuo mies ja ei tuosta mitään tule koska kaikki häiritsee sinua jo alussa noin paljon. Kolikon toinen puoli vaan on se, että meillä on usein hauskaa keskenämme, mies on hyvin empaattinen ja tasainen. Hän on fiksu ja haluaa elämältä pääosin samoja asioita kuin minäkin.
Koska itse olen impulsiivinen, nopealiikkeinen, spontaani ja luonnonlapsimainen, hänen analyyttisyytensä sekä viehättää että kuvottaa minua. Tuntuu toisaalta, että hän on hitaudessaan, kitsaudessaan ja kiivastumattomuudessaan luotettava peruskallio. Ja toisaalta, hän on tylsähkö, tekee suhteestakin analysoitavan ja jollain tavalla kiihkottoman kohteen.
En jaksa käydä iltaisin reflektoivia, perusteluiltaan pitkiä ja teoreettisen tarkastelun kestäviä keskusteluja koko ajan. Nekin ovat ihan passeleita aina silloin tällöin, mutta kaipaisin mieheltä myös tiettyä pilkettä silmäkulmassa, tunteenpaloa, heittäytymistä ja rentoutta.
Onko tällaisella suhteella mitään tulevaisuutta? Voimmeko koskaan oppia hyväksymään toisemme vai pitääkö meidän erota? Mietin asiaa koko viime yön, ja tällä hetkellä olen 55% :sti eron kannalla. Se ei vielä riitä.
Haluanko palata toistamaan vanhoja suhteitani, joissa tuo kiihkeys on ollut sekä yhdistävä että tuhoava elementti? Onko tylsyys hinta joka on maksettava tasapainoisuudesta?
Voiko kuohahteleva temperamentti toimia tuppisuisen ja hitaan ihmisen harkitsevan luonteen rinnalla? Juu tiedän: "juttele miehelle, sillähän se selviää". Mutta kun ei selviä. Pystymme kyllä ottamaan huomioon toisen näkökannan ja keskustelemaan näkemyksiemme eroista, mutta lopulta, minusta tuntuu että vain liu'un kauemmas miehestä. Usein pahoitan mieleni, koska koen että hän etsii minusta virheitä eikä arvosta minua. Alusta saakka tuntemus on seurannut jossain taustalla, ja siksi olen itsekin alkanut ärtyä hänen piirteistään. Tiputin ne pinkit lasit silmiltä ja nyt tunnen itseni nilkiksi, joka kuluttaa aikaansa vain ärtymällä jokaisesta miehen kommentista.
Mies on kertonut, että hänellä ei ole pitkiä suhteita takanaan, korkeintaan parin kuukauden pituisia, ja että hänet on usein jätetty. Siksi avoimuuteni ja välitön palautteeni kuulema viehättää kaiken ärsyttävyyden takana
Olenkin luvannut hänelle, että sanon suoraan jos joku asia tökkii ja moni on kyllä tökkinyt. Mies töppäilee ihan perusasioissa suhteessa, ja tajuaa sen aina vasta jälkikäteen.
Onko minusta hänen "opettajakseen"? Kun en itse pysty legitimoimaan häntä asemaan, josta hän voisi neuvoa minua missään. Besserwisseriys on alkanut vain raivostuttamaan.
Kyseessä on suhteentynkä, eli vasta noin reilu pari kk kestänyt varovainen seurusteluntapainen.
Mies on minua nuorempi, ikäeroa en tosin ole koskaan katsonut ongelmaksi itsessään.
Alussa pidin hänen rauhallisuudestaan ja harkitsevuudestaan. Hän tuntui myös luotettavalta.
Edellinen suhteeni kun päättyi siihen, että toinen osapuoli oli lähes pakkomielelteisen kiihkeä ihminen ja oli sitä myös eroprosessissa joka meni todella hankalaksi. Mies ei meinannut päästää irti lainkaan. Dramatiikkaa, suuria tunteita, toki suhteen aikana ne ilmenivät myös intohimoisuutena ja mahtavina juttuina kaikin puolin.
No, nykyisen kanssa alkoi pian olla suuria mielipide-eroja. Mies on nuuka, minä olen todella suurpiirteinen ja antelias, raha-asioissa ja muussakin elämässä. Hän on myös pikkutarkka ja ns. holhoavaa tyyppiä. Kaupassa hän valikoi lihankin meille sillä perusteella, onko siinä natriumglutamaattia ja minun mielipiteeni esim. muista valintakriteeteereistä (kuten lihapitoisuus tai valmistaja) ohitetaan. Nauroin ensimmäisellä kerralla epäuskoisena, ja sanoin hänelle, että ottaa sitten omat makkaransa, minä otan omani. Tällainen "Minä tiedän paremmin mitä sinä tarvitset" -asenne hänelle on kieltämättä muissakin asioissa. Jos hän on tammikuun juomatta, minunkin on syytä olla. Oloni on kuin isän kanssa (anteeksi, iskä :=)).
Mies ärsyttää nykyisin minua usein ja otamme yhteen, minä kiihkeänä, suorana ja intohimoisena luonteena sanon suoraan mitä ajattelen. Mies taas jahkaa puoli tuntia ennenkuin saa sanottua mitään. Hän suhtautuu mielestäni minuun alentuvasti, pitää omia luonteenpiirteitään, arvojaan ja asenteitaan parempina. Hän sanoikin minulle eilen, että pitää minun luonteeni kiihkeyttä sen heikkoutena ja omaa luonnettaan parempana, koska hän on rauhallinen ja harkitseva. Loukkaannuin verisesti ja sanoin miehelle, että tuon sanomalla oet itse asiassa lytännyt koko persoonani.
Saan pyydellä häneltä anteeksi koulutustani (hänen maailmassaan koulutettu ihminen on epäinhimillinen tai kova) tai ainakin selitetellä sitä, vaikken ole koskaan sitä tuonut esille. Hän itse ei ole saanut tutkintoaan vielä valmiiksi ja on keskeyttänyt opintonsa. Yritin kannustaa häntä niiden loppuunviemisessä. Kuulema minun koulutuksellani varustetut ihmiset ovat pyrkyreitä, mutta minuahan tuo ei koske sitten...
Mies edustaa myös eri puoluekantaa, ja vaikka olemme sopineet että se ei vaikuta suhteeseen emmekä puhu siitä, se vaikuttaa. Mies on nimittäin poliittisesti aktiivi, mikä on itselleni ollut aina kauhistus. En halua leimautua. En halua kuulla miehen selostuksia kokouksista tai muusta.
Silti monissa periaatekysymyksissä, joita ei suoraan voida puoluepoliittisen keskusteluun tai kantoihin liittää, huomaamme, että edustamme eri leirejä.
Noh, moni varmaan haluaisi jo keskeyttää tämän kirjoituksen ja todeta, että mitä siellä enää vikiset, sulle ei kelpaa tuo mies ja ei tuosta mitään tule koska kaikki häiritsee sinua jo alussa noin paljon. Kolikon toinen puoli vaan on se, että meillä on usein hauskaa keskenämme, mies on hyvin empaattinen ja tasainen. Hän on fiksu ja haluaa elämältä pääosin samoja asioita kuin minäkin.
Koska itse olen impulsiivinen, nopealiikkeinen, spontaani ja luonnonlapsimainen, hänen analyyttisyytensä sekä viehättää että kuvottaa minua. Tuntuu toisaalta, että hän on hitaudessaan, kitsaudessaan ja kiivastumattomuudessaan luotettava peruskallio. Ja toisaalta, hän on tylsähkö, tekee suhteestakin analysoitavan ja jollain tavalla kiihkottoman kohteen.
En jaksa käydä iltaisin reflektoivia, perusteluiltaan pitkiä ja teoreettisen tarkastelun kestäviä keskusteluja koko ajan. Nekin ovat ihan passeleita aina silloin tällöin, mutta kaipaisin mieheltä myös tiettyä pilkettä silmäkulmassa, tunteenpaloa, heittäytymistä ja rentoutta.
Onko tällaisella suhteella mitään tulevaisuutta? Voimmeko koskaan oppia hyväksymään toisemme vai pitääkö meidän erota? Mietin asiaa koko viime yön, ja tällä hetkellä olen 55% :sti eron kannalla. Se ei vielä riitä.
Haluanko palata toistamaan vanhoja suhteitani, joissa tuo kiihkeys on ollut sekä yhdistävä että tuhoava elementti? Onko tylsyys hinta joka on maksettava tasapainoisuudesta?
Voiko kuohahteleva temperamentti toimia tuppisuisen ja hitaan ihmisen harkitsevan luonteen rinnalla? Juu tiedän: "juttele miehelle, sillähän se selviää". Mutta kun ei selviä. Pystymme kyllä ottamaan huomioon toisen näkökannan ja keskustelemaan näkemyksiemme eroista, mutta lopulta, minusta tuntuu että vain liu'un kauemmas miehestä. Usein pahoitan mieleni, koska koen että hän etsii minusta virheitä eikä arvosta minua. Alusta saakka tuntemus on seurannut jossain taustalla, ja siksi olen itsekin alkanut ärtyä hänen piirteistään. Tiputin ne pinkit lasit silmiltä ja nyt tunnen itseni nilkiksi, joka kuluttaa aikaansa vain ärtymällä jokaisesta miehen kommentista.
Mies on kertonut, että hänellä ei ole pitkiä suhteita takanaan, korkeintaan parin kuukauden pituisia, ja että hänet on usein jätetty. Siksi avoimuuteni ja välitön palautteeni kuulema viehättää kaiken ärsyttävyyden takana
Olenkin luvannut hänelle, että sanon suoraan jos joku asia tökkii ja moni on kyllä tökkinyt. Mies töppäilee ihan perusasioissa suhteessa, ja tajuaa sen aina vasta jälkikäteen. Onko minusta hänen "opettajakseen"? Kun en itse pysty legitimoimaan häntä asemaan, josta hän voisi neuvoa minua missään. Besserwisseriys on alkanut vain raivostuttamaan.
