Olen tässä pohtinut kysymystä ja yritän vetää yhteen ajatuksiani kiintoisasta aiheesta.
En vieläkään suostu uskomaan, että tämän palstan naisten kirjoitukset kuvaisivat suomalaisen naisen mielenlaatua laajemmin kysymyksessä. Lähden edelleen ajatuksesta, että ihminen, mies tai nainen, jolla on itsetunto kunnossa, joka on turvallisesti kiinnittynyt lapsuudessa, joka pystyy solmimaan läheisiä ja luottamuksellisia suhteita, joka suhtautuu avoimesti sosiaalisiin tilanteisiin, ja joka arvostaa itseään, ei ajattele ensiksi pelon tuntein muista ihmisistä, miehistä tai naisista, heitä kohdatessaan. Esimerkkinä käytän yökerhossa käyvää naista: jos pelko olisi niin normaali ja terve tunne ulkona liikkuessa ensimmäisenä tunteena kun miehiä näkee kuin täällä esitetään, tuskin monikaan nainen uskaltautuisi yökerhoon, joka objektivoi naista. Se olisi intuition vastaista ja järjetöntä toimintaa. Olen aidosti hämmentynyt siitä, että aivan normaali ja hyvään itsetuntoon ja itseluottamukseen kuuluva avoimuus ja myönteisyys koskien muita ihmisiä, siis vastaanottavaisuus heitä koskien, olisikin jotain kieroutunutta ajattelua. Minusta tällainen ihminen kantaa aivan suhteetonta taakkaa sisällään, taakkaa, josta muiden maiden naiset tuntuvat kärsivän vähemmän - ja joiden ajattelusta ja toimintatavoista naiset voisivat ottaa ehkä vaikutteita tämän takia resurssina tai mallina tavasta pärjätä ilmiön kanssa rakentavammin.
Totta, tutkimusten mukaan naiset kokevat ahdistelua. Mielestäni kuitenkin olennaista on olla sekoittamatta tutkimuksia ja todellisuutta omassa elämässä. Esim. se, että joka toinen liitto päättyy eroon, ei saisi olla peruste pelätä tai olla skeptinen avioliitosta. Tai se, että iso osa brittimuslimeista pystyy tutkimuksen mukaan ymmärtämään Al-Qaidan toimintaa, ei saisi olla peruste alkaa pelätä muslimeja ja heidän kohtaamistaan, ettei pommi räjähtäisi. Se, että ihmiset pettävät, lyövät tai raiskaavat, ei saisi olla se päällimmäinen odotus ihmissuhteissa miehiin. Pelolle jos antaa vallan, pelkääjän oma elämä vaikeutuu ja synkistyy aina kaikista eniten. Vahva ja tasapainoinen ihminen, joka kestää elämää, ei vain toimi tällä tavalla, vaikka kohtaisikin asiatonta kohtelua ajoittain. Kyse on siis siitä, keskittyykö itse hyvään vai pahaan kun toimii muiden kanssa, millaisten kokemusten antaa hallita omaa maailmankuvaansa ja minäkäsitystään.
Kokonaan toinen kysymys on, miksi miesten huutelu ja ahdistelu naisia ja tyttöjä kohtaan on lisääntynyt kuten ilmeisesti moni kokee. Uskon, että naisen kunnioitus on vähentynyt, ehkä osaltaan joitain muita maita suuremman seksikeskisyyden vuoksi kulttuurissamme. Tätä harva arvostelee, ellei halua olla esim. "siveyden sipuli" tai "uskovainen". Kriittinen keskustelu tästä aiheesta on aivan lapsenkengissään Suomessa ja sitä tarvittaisiin enemmän. Naiset eivät itse tunnu pahemmin asiaa pohtivan. Huomattava osa ilmeisesti tyytyy passiivisesti kuluttamaan tätä kulttuuria ja osa pitääkin siitä.
Miesten katselu ja huutelu on yleistä silloin, kun on nainen. Illuusio, että kun olet syntynyt naiseksi, sinua pitäisi kuitenkin kohdella sukupuolestasi riippumatta, särkyy päivästä toiseen. Ratkaisevaa asiassa on, kuten olen sanonut, miten reagoi tähän faktaan. Säkkiin pukeutuminen vastareaktiona tähän on vallan antamista miehille asiassa ja katkeroitumista sen edessä, eräänlainen vastarinnan muoto, joka perustuu epäekonomiselle ja epärealistisen naiiville (joka voidaan muuten kirjoittaa kahdella tavalla
) ajatuskululle ongelman torjumisen mahdollisuudesta. Sellainen ei minusta ole jotain, jota aivan normaali ihminen tekisi. Silloin ihminen rakentaa maailmansa tämän synkän ja negatiivisen kokemusmaailman ympärille, alkaa velloa näissä kokemuksissa ja ajatuksissa, ja siten menettää hirveän paljon positiivisia asioita, toiveita ja odotuksia. Elämästä tulee harmaata ja raskasta hiiviskelyä, vain varjo siitä, mitä se voisi olla. Surullista, mutta ei mielestäni mitenkään kannattavaa tai suositeltavaa toimintaa.
Jos on niin heikko persoona, että ego särkyy _kaikenlaisista_ katseista ja huuteluista ja traumatisoituu, jos kohde ei ole itselle mieleen, jotain on pielessä. Eli paljon on myös kiinni siitä, kuinka pahansuovasti tulkitsee itse muita ihmisiä. Kokonaan eri asia on tilanteet, joissa on välitön väkivallan uhka tai joissa aidosti halutaan loukata. Edelleen väittäisin näiden tilanteiden olevan, kuitenkin, marginaalisia ja olevan erotettavissa katseista ja reaktioista, joihin ei sisälly halua tehdä väkivaltaa ja saada itse voimaan pahoin. Jos järkeviä ollaan, kuinka moni ihminen lähestyy toista tuntematonta ihmistä tällaisella mielellä? Jos tuollaista alkaa pelkäämään, paras pysyä kotona. Loppupeleissä ratkaisee siis, mihin itse kiinnittää huomiota ja miten paljon. Väkivaltaa ja aitoa loukkaamisen halua kokevia naisia varmasti on, mutta arkipäiväiseksi en tällaista käytöstä voi mieltää Suomessa.