näkee kummituksia?

:ashamed: Naurakaa nyt itsenne kuoliaaksi, mutta mietin että minkähän tahon puoleen kannattaisi kääntyä kun lapselle (3v) kummittelee kotona "jeiki" (??? miten lapsii osaa nimetä tuollaisen jos ei edes pehmolelulle keksi nimeä) On kuulemma nainen, ei puhu mitään, tulee vaan perässä, "nousee takaa" lapsen sanojen mukaan.

Ei suostu illalla nukkumaan kun pelottaa, pitää itseään viimeiseen asti pystyssä. Heräilee sitten öisin itkemään kun pelottaa ja näkee painajaisia, ei meinaa millään rauhoittua. Ei auta äiti eikä mikään, vaikka olisin suurinpiirtein kylkeen liimautunut yöksi.

Liian vilkas mielikuvitus? Sairaus? "kummitus"? vaiko ihan normaalia lapsen kehitystä?

Viisastelkaa nyt sitten kun olen uusavuton ja "mistä näitä sikiää" ect. mutta alkaa tässä äidillä valvoessa mennä hermot ja hippasen vainoharhaiseksikin alkaa edellinen asukas kun esimerkiksi kuoli tähän asuntoon. :kieh:

 

Meillä alkoi tytöllä kehittyä mielikuvitus tosi hurjaa vauhtia. N.1.5vuotiaana alkoi ns.nähdä jotain olentoja tms. Saattoi yhtäkkiä kirkua ja juosta äidin luokse ja sanoa: "Eteisessä oli joku setä!" ...ja tietysti vaikka itsekin tajusi, että ei siellä voinut olla setää, niin alkoi vähän hirvittämään B) . Muutenkin aina näki jonkun jossain ja näkee vieläkin. Nyt tytöllä on Eeli kaveri, joka tekee sitä sun tätä... :saint: ..,minusta mielikuvitus on ihana asia.

Mutta pelossa en halua tyttö pitää. Hänen sänkyynsä nimittäin muutti kummitus n.2-vuotiaana ja siitä asti on nukkunut meidän huoneessamme. Saattoi herätä yöllä kirkumaan ihan paniikissa jne., joten näin parhaaksi siirtää sängyn vanhempien huoneeseen.

Tytöllä alkoi tosi varhain muutenkin roolileikit, hahmoilla leikkimiset jne. :heart: ...mutta me olemmekin lukeneet aina tosi paljon, minkä vuoksi uskon myös mielikuvituksen kehittyneen tod.nopsaan. Ja minulla itsellänikin ed. hyvin vilkas mielikuvitus , mikä kieltämättä näkyy arjessakin.

Tue lastasi mielikuvituksen kanssa, mutta älä kiellä hänelle todellisia asioita ja ole turvana.

Niin ja unohtui sanoa, että tyttö nyt 3v.

 

täälläkin yksi juuri kolme vuotta täyttänyt ja vilkkaan mielikuvituksen omistava tyttö! meillä on juuri mielikuvituksen takia aivan älytön "pelkoikä" menossa... kaikki vähänkin kovemmat ja oudommat äänet pelottaa ja välissä tuntuu että järki lähtee kun esim. kahvinkeittimen "röpinäkin" sai yhtenä päivänä paniikit aikaan vauvatoukat ym. mielikuvitus olennot on meillekin muuttanut asumaan joiden kautta aivan selvästi työstää mielikuvituksen aiheuttamia pelkoja ... yöuniin ei ole meillä vielä pelot tulleet (*koputtaa puuta)... muuten on reipas tyttö, puhuu kuin papupata ja nauttii ihmisten seurasta ja on kaikinpuolin sosiaalisesti tosi rohkea

 

En naura. Olen aina ollut sitä mieltä, että lapset "vastaanottaa" kaikenlaisia juttuja paljon herkemmin, kuin aikuiset, ja saattavatpa siis nähdä jotain, mitä me isommat emme voi.
Ei aavistustakaan mitä pitäisi tehdä, ehkä kysellä paremmin häneltä miksi se pelottaa, ja että voiko hän itse "ajaa sen pois".
Meilläkin isompi pojista, se herkempi sielu, pienempänä saattoi kysyä yhtäkkiä "äiti, mikä toi on?" vaikka missään ei ollut (minun silmilläni katsottuna) mitään. Uskoin oikeasti, että hän saattoi nähdä "jotain".
Tsemppiä, pidä pientä lähelläsi, ja ehkä asia selkiää jollain lailla. :hug:

 

mun mielestä lapsi saattaa nähdä jotain tai sitten se on se mielikuvitus. itse ainakin pelkäsin lapsena kauheesti. mut varmaan johtu siitä että sain katsoo kaikke kun olin pienin sisarista. ja mun äiti ei hirveesti noteerannu sitä plkoa pisti ulos oven taaskse pimeellä ja jättti ykisn kotiin vaikka pelotti. se oli tosi kamalaa eikä positanu pelkoakaan.
mulla nyt 5v joka on alkanu pelkää. ei mee vessaan itse illalla tai siis yksin. meen siis mukaan ja saa nukkua samassa huoneessa. hänellä myös ollu 3v mielikuvitus kissa.ja sitten 4v asti mielikuvitus kaveri ja sillä nytkyään jo äiti ja isä ja sisko jne..
ja kerran se sano että kirkon , joka on taloamme vastapäätä, siis kirkon katolla on joku täti. että kyllä näitä riittää. mut sen minkä toisaan muista että oli kamalaa kun jätettiin kohtaamaan se pelko yksin, ilman tukea.

 

Kun meidän poika oli kolmen vanha hän näki mörköjä vähän missä sattuu eikä niihin auttanut muu kun ottaa niskasta kiinni ja heittää ikkunasta pihalle... aikansa se kesti (puolisen vuotta), ja jonnekin ne möröt ovat sittemmin pikkuhiljaa häipyneet.

 

Meidän kolmevuotias näkee mm. mummon koiravainaan aina välillä jossain... Vähän kammottavaa, kun toinen toteaa, että "äiti, mikä tuolla eteisessä vilahti? Ai se olikin vain Tessu..." :O