Voi miten kaipaankaan älykkäitä, itsenäisiä ja rohkeita ihmisiä! Suurin osa ihmisistä on typeriä eläimiä jotka vaativat toisia ihmisiä tyydyttämään heidän tarpeensa. Miettikää omia kouluaikojanne tai omaa työyhteisöänne. Kuinka siellä juoruillaan ja suljetaan joku porukasta koska joku epävarma yksilö haluaa vahvistaa joukon yhteenkuuluvuudentunnetta ja tämä onnistuu parhaiten luomalla joukolle yhteinen vihollinen. Sitä sitten leikitään yhdessä uhria ja haetaan toisista turvaa ja mitä siitä jos se ulossuljettu hieman kärsii prosessissa. Omat tarpeet menevät kaiken edelle!
Otetaan esimerkiksi eräs terapeutti jonka asiakkaaksi aioin. Hänellä oli jo yhden tapaamisen perusteella käsitys siitä millainen minä olen ja mitkä minun ongelmani olivat (jouduin usein korjaamaan, että ei, en ole tuota mieltä, mistä olet olen saanut tuollaisen käsityksen). Sattumalta ne minun ongelmani olivat täydellinen vastaus hänen tarpeeseensa tuntea itsensä empaattiseksi, rakastavaksi ja viisaaksi ihmiseksi (mitä hän ei ilmeisesti voinut tuntea yksityiselämässään koska avautui minulle ongelmistaan aikuisten lastensa kanssa). Kun sitten kävikin ilmi etten ollut sellainen kuin hän olisi toivonut (en tarvitse toista päällekäyvää, autoritääristä äitiä) ja ettei hän itse ollut kovin empaattinen ja viisauskin oli bluffia (hän lateli jotain mystisiä mietelauseita joissa ei ollut mitään järkeä), niin hän leimasi minut hankalaksi ja ylimieliseksi. Ei tietenkään suoraan sanottuna koska silloin hän olisi joutunut perustelemaan sanomisensa vaan rivien välissä. Onneksi oma psykiatrini on empaattinen ja viisas.
Näännyn. Missä kaikki fiksut ihmiset on?
Otetaan esimerkiksi eräs terapeutti jonka asiakkaaksi aioin. Hänellä oli jo yhden tapaamisen perusteella käsitys siitä millainen minä olen ja mitkä minun ongelmani olivat (jouduin usein korjaamaan, että ei, en ole tuota mieltä, mistä olet olen saanut tuollaisen käsityksen). Sattumalta ne minun ongelmani olivat täydellinen vastaus hänen tarpeeseensa tuntea itsensä empaattiseksi, rakastavaksi ja viisaaksi ihmiseksi (mitä hän ei ilmeisesti voinut tuntea yksityiselämässään koska avautui minulle ongelmistaan aikuisten lastensa kanssa). Kun sitten kävikin ilmi etten ollut sellainen kuin hän olisi toivonut (en tarvitse toista päällekäyvää, autoritääristä äitiä) ja ettei hän itse ollut kovin empaattinen ja viisauskin oli bluffia (hän lateli jotain mystisiä mietelauseita joissa ei ollut mitään järkeä), niin hän leimasi minut hankalaksi ja ylimieliseksi. Ei tietenkään suoraan sanottuna koska silloin hän olisi joutunut perustelemaan sanomisensa vaan rivien välissä. Onneksi oma psykiatrini on empaattinen ja viisas.
Näännyn. Missä kaikki fiksut ihmiset on?