Myöhäinen 3-kympin kriisi vai aikainen 4-kympin kriisi?

[kriisissa]

Luulin jo käyneeni 3-kympin kriisin läpi, kun täytin 30-vuotta, mutta vissiin erehdyin. Nyt, kun kuukauden päästä täytän 35 vuotta, olenkin kriisissä. En parisuhteen vuoksi, mieheni on ihana. Lapsikin on. Mutta muuten. Nyt se vasta on kolahtanut, että vanhenen, enkä saa enää koskaan elää nuoruutta. Eikä kyse edes ole siitä, ettenkä olisi saanut nauttia nuoruudesta: olen saanut ja pitempään kuin moni muu.

Mutta luulin, että 35-vuotiaana olisin tehnyt jotain merkittävää elämässäni. No, enpä ole. En yhtään mitään. Mitä hyötyä kaikista näistä elämänkokemuksista muka on?

Pian olen just sellainen katkera akka, joita 2-kymppisenä säälin, silloin en kuvitellutkaan olevani jonain päivänä samassa jamassa. Ei, minä ajattelin eläväni niin, että 35-vuotiaana olisi tyytyväinen ja tasapainoinen, olisin toteuttanut itseni ja unelmani.

Ja paskat. Yrityksestä ei ole ollut kiinni.

Masentaa, mitään ei jaksaisi. Missään en onnistu. Tai kaikessa olen aika hyvä, just sellainen keskinkertainen. Tuntuu, että koko elämä on mennyt hukkaan.

Onko muilla ollut tällaisia tuntemuksia 35-vuotispäivän lähestyessä?

 

["abc"]

Ei, mutta ihan vastaavia tässä 30 kynnyksellä. Mulla on ihana mies ja lapset, en vaihtaisi pois. Mutta jotenkin ihannoin joitakin asioita nuoruudessa ehkä sitä vapuden ja "vastuuttomuuden" tunnetta. Siis sitä, ettei jokaisesta asiasta mitä teki, tarvinnut miettiä, että vaikuttaako se muiden rakkaidesi elämään. Jos huvitti lähteä Ruotsin laivalle, niin eikun satamaan ja menoksi. Nyt se ei niin vain onnistu. Joskus kaipaa sitä, ettei tarttis olla niin esimerkillinen ja vastuuntuntoinen. Ja nuoruuden minäkin sain elää ja elinkin, ehkä sitten liian kiltisti.

Työelämään paluu on lapsivuosien jälkeen edessä, ehkä sekin mua nyt ahdistaa. Toisaalta paljon hyvää elämässäni on tapahtunut ja perusonnellinen olen. En niinkään koe etten olisi mitään saavuttanut, mutta olisin voinut tietysti saavuttaa enemmänkin. Mutta molemmat me kuitenkin vielä nuoria ollaan, ja vieläkin ehditään saavuttamaan asioita

 

[kriisissä]

Tulee vain niin kateellinen olo, kun näen jotain nuoria, ja heillä on vielä kaikki auki, kaikki edessä. itsestä tuntuu, että elämä on jo ohi. Ehdin elää kauan nuoruutta, joten itse en kaipaa edes tyttöjen iltoja tai mitään sellaista, vaan sellaista huolettomuutta, kun tiesi, että on nuori ja ehtii tehdä vielä vaikka mitä. Paljon olen tehnytkin, mutta mitään konkreettista ei ole jäänyt käteen. Paitsi perhe, mutta se nyt ei ole mikään minun aikaasaannokseni.

 

["koppis"]

Osaatteko sanoa, mitä olisitte halunneet sitten saavuttaa? Mulla ei ole oikeastaan sellaista tunnetta, että erityistä olisi pitänyt saavuttaa nyt olevien asioiden lisäksi. No, ehkä voisi olla joku "hienompi" ammatti vaikka, jos oikein alkaa miettiä.. Oísko tää nyt sitten mulla jotain kriisiä, että olen alkanut kuntoilla aika paljon. En tosin tunne itse, että mulla olis mitään kriisiä. Olen kohta jo 40v.

 

["abc"]

Mulla on muutamia myös yli 35-40vuotiaita ihmisiä, joilla lapset jo isompia. He tuntuvat elävän vähän uutta nuoruutta. Ei nyt samassa mittakaavassa mutta kuitenkin. Moni myös vaihtanut työelämässä alaa jne. Joten ehkä siksi minusta ei tunnu tuolta. Mutta itseäni kadehdituttaa juuri tuo vapauden tunne...en siis tarkoita että haluaisin juosta baareissa ja etsiä miestä, mutta elämässä ei voi tehdä mitään ihan ex-tempore, kun muut on otettava huomioon myös. Niin vaikea selittää. Ehkä liittyy siihenkin, että olen palaamassa työelämään ja lapset ovat kuitenkin nyt sen ikäisiä etteivät niin kokoaikaa tarvitse äitiä.

 

[??]

Uskon, että ymmärrän mitä tarkoitat. Jotain samanlaisia aatoksia on itselläkin aika ajoin mielessä. Vanheneminen ei ole kivaa. Ensimmäiset rypyt olivat minulle aikamoinen kriisin paikka, ei niinkään ulkonäöllisesti (tottakai myös siltä kannalta), vaan siksi, että ensimmäisen kerran todella pysähdyin tajuamaan: minun kroppani vanhenee. Peruuttamattomasti. Tavallaanhan kaikkea voisi vielä tehdä ja VOIKIN tehdä, mutta jotenkin nuorempana sitä vain teki eikä jahkaillut. Tottakai lapset osaltaan muuttavat niitä asioita, mitä voisi noin vain spontaanisti tehdä, mutta suunnittelemalla mielestäni lähes kaikki olisi edelleen mahdollista toteuttaa. Mutta sitä on vaan sitten mukavuudenhaluinenkin. Tavallaan haaveilee repäisevänsä ja tekevänsä kaikenlaista, mutta yhtäaikaa ne suuret muutokset ovat pelottavia ja "epäonnistumisen" pelko on suurempi..

 

[Keijupölly]

Tommonen suorituskeskeinen maailmankuva kyllä on monen ihmisen masennuksen alkulähde. Luovu tuommoisesta ja mieti mieluummin, että teet niitä asioita, joista ihan aidosti tykkäät.

 

["..."]

Tommonen suorituskeskeinen maailmankuva kyllä on monen ihmisen masennuksen alkulähde. Luovu tuommoisesta ja mieti mieluummin, että teet niitä asioita, joista ihan aidosti tykkäät.

Ootahan vaan Pölly, kyllä sinäkin vielä vanhenet ja pääset pohtimaan näitä asioita.

 

[Anatolia]

Mulla oli kesällä ihan helvetillinen kolmenviiden kriisi. 35 v synttärit lähestyi ja se tuntui maailmanlopulta. Ahdisti totaalisesti. Muutin ruokavalioni täysin, lenkkeilin hulluna, asuntoa olin vaihtamassa jne...sitten tuli se 35 v päivä ja kas kummaa, ahdistus loppui. Elämä jatkui.

Ei mulla koskaan aikaisemmin ikäkriisiä ole ollut, eikä toivottavasti tulekaan enää vastaavaa.

 

["..."]

...