Itselläni alkoi to iltana vatsakivut ja verenvuoto rv 16+1. En osannut vielä hätääntyä koska verenvuotoa oli ollut useita viikkoa alkuraskaudessa. Vatsakipuilu muuttui pian supisteluiksi ja sittenpä lähdinkin kiireenvilkkaa sairaalaan. Siellä todettiin synnytyksen käynnistyneen vaikka sikiö oli vielä elossa. Supistukset olivat paljon kovemmat kuin ensimmäistä lasta tehdessäni. Sikiö syntyi paareilla housuuni kun odottelin pääsyä osastolle. Hän oli niin pieni mutta niin täydellinen pieni poika! Olin ollut vahva mutta siinä repesin itkuun kun katselin pientä poikaani joka ei saanut elää. Istukka tuli viimein pitemmän ajan yrityksen jälkeen, mutta osa jäi kohtuun ja jouduin vielä kaavintaan. Vuosin verta niin paljon että hgb tippui 160:sta 100:aan.
Pääsin kuitenkin seuraavana iltana jo kotiin, vaikka hyvä kun pystyssä pysyin. Onneksi minua täällä ikävöi ihana pieni 2 vuotias poikamme. Olen kuitenkin saanut hänet ja rakastan häntä entistä enemmän.
Kyllähän sitä miettii miksi niin kävi... Miksi minun kehoni ei suostunut kasvattamaan sikiötä? Itselläni on sellainen olo että minussa oli syy. Sitä miettii että mitä teki väärin.. ja miksi ajatteli joskus niin kuin ajatteli. En tiedä uskallanko enää yrittää lasta. En tiedä kestänkö sitä pelkoa jos taas käy näin. Ikävä selitellä tapahtunutta kaikille tuttaville jotka jo raskaudesta tiesivät. En jaksa edes osanottoja.
:'(