Lapsi aloitti päiväkodin vajaan 2 vuotiaana (1½-v sitten), silloin puhe oli kovin "omaa" puhetta joukossa oli kyllä oikeitakin yksittäisiä sanoja. Lapsi on luonteeltaan kovin herkkä ja ujo. Päiväkodin alku oli kovin itkuista (imetin häntä vielä silloin joten oli kovin kiinni minussa. Koskaan ei oltu erillään, vein hänet joka paikkaan mukanani, koskaan ei ollut aiemmin hoidossa kenenkään luona eikä oltu yötä erillään) Päiväkodissa sitten vain yksi kaksi lopetti kokonaan puhumisen, ei sanonut enää sanaakaan. Minä sain tiedon vasta muutaman kuukauden päästä eli en tiennyt ollenkaan että hän ei siellä puhunut mitään. Pikku hiljaa hän muuttui niin että ei puhunut enää jos meille tuli vieraita tai jos me menimme jonnekkin. Puhuu vain kotona oman joukon ollessa läsnä. Kaupassa tai ulkona puhuu mutta heti jos huomaa että joku katsoo/seuraa häntä lopettaa puhumisen. Tänään kävimme uimassa mistä nauttii suunnattomasti niin ensimmäisen kerran puhui siellä, mutta ei siis kellekkään vieraalle, mutta puhui saunassa vaikka siellä istui muitakin "lähekkäin".Alkuperäinen kirjoittaja 17.03.2007 klo 13:18 Tiitiäinen kirjoitti:Minulla on ekaluokalla oppilaana lapsi, jolla on valikoiva mutismi. Eskariin asti oli ollut kotona, eikä perhekään käynyt juuri missään. Eskarissa ei sitten sanonut sanaakaan. Syksyllä koulussa kuiskaamalla sanoi vain yhden sanan. Tällä hetkellä sanoo ääneen yhden sanan, mutta ei koskaan lausetta, edes kuiskaamalla. Kavereilleen kyllä on alkanut puhua yhä enemmän, ja heille puhuu kyllä melkein kuin kuka tahansa lapsi. Eteenpäin siis on koko ajan menty.
Onko teillä mutismille syytä? Onko lapsi vain niin ujo, ettei puhu vieraille tai ryhmän kuullen vai onko syy jossain tunne-elämään kohdistuneessa traumaattisessa kokemúksessa, joka on poikaa kohdannut?
Ei olla sen kummemmin asiaa mietitty. ei ole eroa taustalla eikä muutakaan selkeää syytä. Lapsi on vain kovin herkkä muutenkin (jos esim toinen lapsi itkee tai satuttaa itsensä hän menee itse kovin "vaikeaksi" hyvä ettei ala itsekkin itkemään toisen puolesta. Jos näkee toisella laasarin, naarmun, mustelman niin voivottelee sitä kovin paljon. Jos perheessämme lapset riitelee tai vaikka minä korotan ääntä hän sanoo aina että ei saa huutaa. Meillä on vanhempi lapsi joka on keskiasteisesti kehitysvammainen ja sairastaa epilepsiaa. Kohtauksia oli sinä syksynä aika paljon kun tällä toisella lapsella alkoi ilmetä tämä oireilu. Liekkö sillä jotain syy-yhteyttä? Vanhempien huomio kiinnittyi kuitenkin enemmän tähän vanhempaan lapseen kuin tähän nuorempaan. Nykyisin tämä nuorempi lapsi on monessa asiassa edellä tätä vanhempaa lasta ja tätä kautta vanhempi lapsi saa aika lailla huomiota. Toisaalta eihän tätä nuoremman lapsen puhumattomuutta esiinny kotona.....en tiedä voiko kyseessä olla vain huomion hakemista?Alkuperäinen kirjoittaja 18.03.2007 klo 14:10 Hoppuli kirjoitti:Mutismissa lapsi tarvitsee ympärilleen turvallisia, lempeitä aikuisia ja aikaa. Varmasti teillä on mietitty asiantuntijoiden kanssa mutismin syitä, kun diagnoosi on annettu. Löytyisikö sieltä avain siihen, miten mutismi saataisiin vähenemään?
Onko osannut kertoa että miksi puhetta ei tule?Alkuperäinen kirjoittaja 20.03.2007 klo 16:37 hoitsu kirjoitti:Itse hoidan työpaikallani aikuista naista, jolla diagnosoitu mutismi kun hän oli 13 ikäinen.
Oli ensin lopettanut koulussa opettajalle puhumisen ilmeisesti luokkakavereiden kiusaamisen takia. Sitten jätti puhumisen muillekkin,viimeiseksi puhui kotona äidille. Nykyään puhuu vain suuttuesssaan, jolloin ei sitten sanoja säästellääkkään..
Erittäin omaehtoinen neiti!
Alkuperäinen kirjoittaja kukka:Whitney, voisin ehkä auttaa, minulla kun oli lapsena juuri tämä valikoiva mutismi.
Meillä oli ero niillä paikkeilla, kun lopetin puhumisen siinä 3-4 -vuotiaana. Kai lapsi siinä aistii muuttuneen ilmapiirin ja reagoi sitten jostakin syystä sillä tavalla. Luultavasti vanhemman lapsesi kohtaukset vaikuttivat asiaan, sillä lapselle se voi olla todella pelottavaa, jos ei ymmärrä eikä vielä pysty ymmärtämään, mistä on kyse.
Kuulostaa hyvin tutulta tuo mitä kerroit, että lapsi vain päiväkodissa ykskaks lopetti. Minulla kävi juuri noin. En osaa siihen sanoa syytä, mutta minäkin olin ujo, tosi herkkä ja opin jo niihin aikoihin lukemaan ja muutenkin esim. eskari- ja koulutehtävät tuntuivat helpoilta.
Minäkin puhuin normaalisti vain kotona, ja muuten vain, jos vieraita ihmisiä ei ollut kuuloetäisyyden päässä. Kyseessä ei todellakaan ole huomion hakeminen! Tämä täytyy muistaa, ja sinun on lapsen vanhempana myös pidettävä hänen puoltaan, jos päiväkodissa tai koulussa lasta luullaan ylimieliseksi tms. Sitä se ei ole. Tällaiset luulot vain pahentavat lapsen oloa ja hänestä voi tuntua, että hän on tahtomattaan paha ihminen eikä itse voi sille mitään.
Syytä siihen, miksi puhetta ei tule, on vaikea lähteä erittelemään: itselläni puhumattomuudesta tuli ns. rooli, josta en pystynyt irroittautumaan. Ajatus oli, että jos alkaisin yhtäkkiä puhua, saisin kaikkien huomion puoleeni, se tuntui pelottavalta. En olisi osannut selittää syytä käytökseeni, vaikka sitä usein kysyttiin, ja kiusaamisen uhka oli aina siinä käsillä.
Hoppuli on oikeassa siinä, että lapsi tarvitsee ympärilleen turvallisia, lempeitä aikuisia ja aikaa. Jos teille suositellaan esim. psykiatrista hoitoa, niin suosittelen olemaan suostumatta. En itse onneksi joutunut sellaiseen, enkä usko, että se olisi auttanut. Oikea asenne tähän olisi mielestäni olla tekemättä asiasta suurta numeroa: jos lapseen ja hänen puhumattomuuteensa kohdistetaan odotuksia niin vanhempien kuin hoitajien, opettajien jne. taholta, ja jos ihmiset oikein kilpailevat siitä, kuka "saa" lapsen puhumaan, lapsi elää jatkuvassa paineessa. Jos hänelle jatkuvasti muistutetaan, miksi on tärkeää puhua, hän voi entisestään sulkeutua, jos ei kykene täyttämään odotuksia. "Paraneminen" tulee ajan myötä, kun lapsi kasvaa ja tunnekehitys etenee, siihen voi mennä vuosiakin, ainakin itselläni.
Itse aloin ensimmäisen kerran puhua eräälle opettajalle, joka ei kiinnittänyt minuun sen kummempaa huomiota kuin muihinkaan, ei syyllistänyt, ei pakottanut vastaamaan kysymyksiin, suhtautui positiivisesti ja niin luonnollisesti, että epäilin, tietääkö hän ollenkaan puhumattomuudestani. Puhuminen hänelle alkoi tuntua luonnolliselta.
Toivottavasti valikoiva mutismi sinun lapsesi kohdalla on ohimenevää, Whitney, tsemppiä sinne päin joka tapauksessa! Hän ainakin kuulostaa reippaalta pikkuihmiseltä Jos haluat lisää tietoja tai kokemuksia, voidaan olla yhteydessä vaikka sähköpostin kautta.
pakkAlkuperäinen kirjoittaja Tiitiäinen:Minulla on ekaluokalla oppilaana lapsi, jolla on valikoiva mutismi. Eskariin asti oli ollut kotona, eikä perhekään käynyt juuri missään. Eskarissa ei sitten sanonut sanaakaan. Syksyllä koulussa kuiskaamalla sanoi vain yhden sanan. Tällä hetkellä sanoo ääneen yhden sanan, mutta ei koskaan lausetta, edes kuiskaamalla. Kavereilleen kyllä on alkanut puhua yhä enemmän, ja heille puhuu kyllä melkein kuin kuka tahansa lapsi. Eteenpäin siis on koko ajan menty.
Onko teillä mutismille syytä? Onko lapsi vain niin ujo, ettei puhu vieraille tai ryhmän kuullen vai onko syy jossain tunne-elämään kohdistuneessa traumaattisessa kokemúksessa, joka on poikaa kohdannut?
Alkuperäinen kirjoittaja Hoppuli:Valikoiva mutismi nimenomaan onkin juuri sitä, että kotona puhutaan ja muualla ei, vaikka lapsi oireilisikin jotain kotiasiaa. Aivan kuin olisit jo edellisessä kirjoituksessasi löytänyt syyn lapsen mutismiin! Siis luultavasti lapsi tarvitsee aikaa ja huomiota.
Reps* HIenoa Suski95!minut olisi aika helppo saadakertomaan valikoivasta puhumattomuudestani.