Musta tuntuu, että mies vie elämästäni kaiken ilon...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja srullinen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

srullinen

Vieras
Mieheni sairastui kivuliaaseen sairauteen 34-vuotiaana. Yritettiin leikata, mutta se ei onnistunut ja tuloksena oli jatkuvat hermokivut. Mies oli ennen aktiiviliikkuja ja nautti nimenomaan liikkumisesta. Nyt hän ei pääse kivuitta liikkumaan. Hän on selvästi alavireinen, masentunut ja vetäytynyt, muttei halua mitään hoitokontaktia minnekään.

Miehellä oli jo 12 vuotta sitten seurustelun aloittaessamme ongelmia läheisyyden kanssa, eli hän kokee välillä ahdistusta läheisyydestä. Nyt se on vielä sairastumisen myötä pahentunut ja meillä on mm ollut viimeksi seksiä helmikuussa tänä vuonna. Hän vetäytyy jos häntä koskettaa eikä hän ikinä kosketa minua tai sano jotain mukavaa. Elämme kuin kämppikset, mutta meillä on 3 pientä lasta.

Nyt otimme koiran, jonka mies haluaa myydä pois. Hän ei jaksa koiraa. Itse ja lapset nauttisimme koirasta, mutta mies on järkäthämätön siitä että koira lähtee. Sekin surettaa minua.

Tuntuu, kuin minun elämäni olisi haaleassa vedessä soljuvaa jo nyt 33-vuotiaana ja tavallaan heitän oman elämäni hukkaan. Erota en halua, koska lapset ovat niin pieniä ja mies on lapsille hyvä isä. Mutta minulla on surullinen olo. Itkettää ja väsyttää.

Kiitos jos joku jaksoi lukea. Muuta en halunnut, koska tästä en pysty kenellekään läheiselle kertomaan.
 
[QUOTE="vieras";27371326]Oootteko koskaan puhuneet siitä että vaikka mies on sairas niin se ei oikeuta sairastuttamaan sinuakin. Kohta olette molemmat samassa jamassa ja vain hän saa ymmärtämystä.[/QUOTE]

Miehen kanssa on vaikea puhua siitä, koska hänellä on muutenkin kai itsetuhoajatuksia. Tosin hän ei tee mitään itselleen, koska ei halua lasten kärsivän. En halua kasata vielä enemmän taakkaa ja syyllisyyttä miehen harteille koska pelkään hänen selkänsä katkeavan.
 
Aiotko jaksaa tuota vuodesta toiseen? Me erottiin lasten isän kans pari vuotta sitten, sillon se tuntui maailmanlopulta mutta oli kuitenki helpotus. Olin sillon 35 vuotias. lÄlä suostu pompotteluun!
 
Jaksoin lukea :hug:

Jos miehesi vaikuttaa masentuneelta, hän voisi kyllä hyötyä jonkinlaisesta hoitosuhteesta. Olisiko teillä päin ko. sairauteen vertaistukiryhmää? Voisiko miehesi olla kiinnostunut sellaisesta?

Olet raskaassa ja vaikeassa elämäntilanteessa, kovasti tsemppiä! Auttaisiko, jos asettaisit itsellesi määräajan: jos mitään muutosta ei ole tapahtunut vaikka 5 vuoden kuluessa, ilmoitat miehelle, että muutoksen on tapahduttava nyt tai sinä lähdet. Ja päättäisit myös pitää kiinni tuosta. Näin voisit jonkun aikaa yrittää jaksaa ja auttaa miestäsi jaksamaan, mutta tiedät samalla, että ikuisesti ei tarvitse soljua haaleassa vedessä :(

Äläkä hyvä ihminen luovu siitä koirasta, jos 4 haluaa pitää sen ja 1 luopua, niin mun mielestä se on ihan selvä peli :)
 
Jaksoin lukea :hug:

Jos miehesi vaikuttaa masentuneelta, hän voisi kyllä hyötyä jonkinlaisesta hoitosuhteesta. Olisiko teillä päin ko. sairauteen vertaistukiryhmää? Voisiko miehesi olla kiinnostunut sellaisesta?

Olet raskaassa ja vaikeassa elämäntilanteessa, kovasti tsemppiä! Auttaisiko, jos asettaisit itsellesi määräajan: jos mitään muutosta ei ole tapahtunut vaikka 5 vuoden kuluessa, ilmoitat miehelle, että muutoksen on tapahduttava nyt tai sinä lähdet. Ja päättäisit myös pitää kiinni tuosta. Näin voisit jonkun aikaa yrittää jaksaa ja auttaa miestäsi jaksamaan, mutta tiedät samalla, että ikuisesti ei tarvitse soljua haaleassa vedessä :(

Äläkä hyvä ihminen luovu siitä koirasta, jos 4 haluaa pitää sen ja 1 luopua, niin mun mielestä se on ihan selvä peli :)

Voisin kyllä asettaa mielessäni "määräajan" ja katsoa eteenpäin sitten. Koirasta joudumme luopumaan, koska se selvästi vie miehen voimia. Kun voimat ovat tarpeeksi lopussa, ei tarvitse tulla kuin yksi pieni asia lisää, joka vie mehut kokonaan. Mies istuu yläkerrassa, kun koira on alakerrassa. Minä en jaksa taas sitä.
 
sinun pitäisi nyt ensiksi rikkoa se harhakäsitys,että puolison tehtävä olisi tehdä sinut onnelliseksi. Jokainen on myös parisuhteessa ollessaan itse vastuussa omassa onnellisuudestaan.Sinun ei tarvitse olla masentunut, jos puolisosi on jne. Se omasta onnellisuudestaan vastuun ottaminen tarkoittaa myös sitä, että nostat vaikeat asiat nyt keskustelun keskiöön. Kerrot miehellesi, että olet surullinen parisuhteenne tilasta ja siitä ettei teidän välillänne ole läheisyyttä ja seksiä. Kerro myös, että sinua huolestuttaa hänenkin hyvinvointinsa sillä näet masennuksen oireita hänelle jne. Voit olla tiukka ja sanoa, että sinä et enää halua vaan tyytyä tähän tilanteeseen, vaan että nyt on haettava ulkopuolista apua.

Mies tarvitsee apua itselleen (masennuksenhoitoajne. ja teidän suhteenne tarvitsee myös apua. Perheneuvola, pariterapia, seksuualiterapeutti,avioliittoleiri...apua kylläon saatavilla kunhan vaan hieman ottaa asioista selvää.

Toivon todellakin että parisuhteenne ei pääty eroon, vaan uskatautuisitte yhdessä hakemaan apua.
 
sinun pitäisi nyt ensiksi rikkoa se harhakäsitys,että puolison tehtävä olisi tehdä sinut onnelliseksi. Jokainen on myös parisuhteessa ollessaan itse vastuussa omassa onnellisuudestaan.Sinun ei tarvitse olla masentunut, jos puolisosi on jne. Se omasta onnellisuudestaan vastuun ottaminen tarkoittaa myös sitä, että nostat vaikeat asiat nyt keskustelun keskiöön. Kerrot miehellesi, että olet surullinen parisuhteenne tilasta ja siitä ettei teidän välillänne ole läheisyyttä ja seksiä. Kerro myös, että sinua huolestuttaa hänenkin hyvinvointinsa sillä näet masennuksen oireita hänelle jne. Voit olla tiukka ja sanoa, että sinä et enää halua vaan tyytyä tähän tilanteeseen, vaan että nyt on haettava ulkopuolista apua.

Mies tarvitsee apua itselleen (masennuksenhoitoajne. ja teidän suhteenne tarvitsee myös apua. Perheneuvola, pariterapia, seksuualiterapeutti,avioliittoleiri...apua kylläon saatavilla kunhan vaan hieman ottaa asioista selvää.

Toivon todellakin että parisuhteenne ei pääty eroon, vaan uskatautuisitte yhdessä hakemaan apua.


Kiitos. Otan noista neuvoista vaarin.
 
*halaus* Ymmärrän tuon tunteen liiankin hyvin. Oma mieheni ei ole fyysisesti sairas, mutta henkisten ongelmien kanssa on kamppaillut jo kohta pari vuotta. Pikkuhiljaa tämä kaikki tuntuu raahaavan omaakin jaksamista ja mielialaa alaspäin. Rakastan häntä kuitenkin niin paljon, että ero ei sekään tunnu oikealta vaihtoehdolta. Meilläkin on kaksi ihanaa lasta joista kannan lähestulkoon kaiken vastuun yksin, sillä mieheni ei siihen pysty. Harmittaa, mitä kaikkea hän menettää eikä tunnu sitä edes itse tajuavan.
 
*halaus* Ymmärrän tuon tunteen liiankin hyvin. Oma mieheni ei ole fyysisesti sairas, mutta henkisten ongelmien kanssa on kamppaillut jo kohta pari vuotta. Pikkuhiljaa tämä kaikki tuntuu raahaavan omaakin jaksamista ja mielialaa alaspäin. Rakastan häntä kuitenkin niin paljon, että ero ei sekään tunnu oikealta vaihtoehdolta. Meilläkin on kaksi ihanaa lasta joista kannan lähestulkoon kaiken vastuun yksin, sillä mieheni ei siihen pysty. Harmittaa, mitä kaikkea hän menettää eikä tunnu sitä edes itse tajuavan.

Kiitos *halaa takaisin* Tuntuu toisaalta hyvältä kertoa edes jotenkin tunteistaan jollekin ulkopuoliselle, vaikka edes sitten tällä palstalla.
 
Olisi mukava (jos sen nyt noin voi ilmaista) jakaa kanssasi huolia tämän palstan ulkopuolellakin. Tuntuu, että vain toinen samassa tilanteessa oleva voi ymmärtää millaista tämä on, eikä sellaisia ihmisiä omaan lähipiiriini kuulu vaikka hyviä kuuntelevat korvia onkin useampia.
 
puolison ei tarvitse myöskään toimia toisen lääkärinä tai terapeuttina..tai masennuksen poistajana, vaan suhdehan on parisuhde. Jos on ongelmaa, vaikkapa juuri masennusta niin siihen on hyvä saada hoitoa ihan asiantuntijoilta. Puoliso toki voi ja saa olla tukena sairauden ja terveyden päivinä, mutta vaikkapa vaikeasti masentuneen ihmisen kohdalla on hyvä saada ulkopuolista keskusteluapua,jottei kaikki ikäänkuin kaadu puolison niskaan.

kivut vaikuttavat ihmiseen kokonaisvaltaisesti ja niistä kärsivän parisuhde on varmasti myös koetuksella.
http://www.suomenkipu.com/

ja esim tuolta kipuyhdistykseltä voisi miehesi ja sinäkin saada vertaistukea.
 
[QUOTE="aapee";27371338]Miehen kanssa on vaikea puhua siitä, koska hänellä on muutenkin kai itsetuhoajatuksia. Tosin hän ei tee mitään itselleen, koska ei halua lasten kärsivän. En halua kasata vielä enemmän taakkaa ja syyllisyyttä miehen harteille koska pelkään hänen selkänsä katkeavan.[/QUOTE]

Miehen harteille? Onhan sullakin oikeus onnelliseen elämään? Olisit kerrankin itsekäs ja ajattelisit itseäsi ja onneasi, ja vaikka kuinka lapset olisi pieniä kyllä ne huomaa vanhempien välisen kylmyyden. Haluatko antaa lapsillesi tuollaisen esimerkin "onnellisesta" parisuhteesta?
Miten se koira miestä rasittaa, hoitaako, lenkittääkö?
 
Et voi ap auttaa miestäsi. Hän tarvitsee saman kokeneiden apua, vertaistukea. Sanot hänelle suoraan, mihin ottaa yhteyttä tai sinä lähdet kävelemään. Omaan sairauteensa uponnut sairas tarvitsee joskus ravistelua, sllä häneltä on kadonnut suhteellisuudentaju. Kipu vie myöskin voimat ajatella selkeästi, joten hän ei itse pysty kovin syvälliseen analyysiin, eikä varmaan yksinkertaisesti jaksa hakea apua.

Koska teillä on lapsia, sinun on asetettava rajat sille, miten pitkälle elätte miehen sairauden mukaan. En luopuisi koirasta, jos se aiheuttaa lapsissa katkeruutta isäänsä kohtaan. Isän sairaus ei saisi hallita lasten elämää, he joutuvat ikään kuin kantamaan osan sairaudesta jos se rajoittaa kaikkea heidän elämässään. Miehesi on myös tajuttava tämä. Joskus se voi myös johtaa siihen, että sairas itse haluaa jättää perheensä, mutta yleensä hän ennenpitkää alkaa kaivata takaisin. Kuten sanottu, kamppailu on sairaan ihmisen sisäinen juttu ja siihen ei ulkopuolinen voi eikä kannata mennä liiaksi mukaan.
 
Halaus sinulle! Ja voi kuule, teidän mistä puhut. Minun mies sairastu vaikeaan masennukseen reilut pari vuotta sitten ja vaikea tie on kuljettu yhdessä. Kaiken mahdollisen avun olen hänelle järjestänyt, on ollut myös useaan otteeseen laitoksessa hoidossa. Myös koko perhe on saanut apua, on ollut perheneuvolaa, parisuhdeterapiaa ja yksilöterapiaa jne..

Olen taipunut, joustanut ja ymmärtänyt häntä loputtomiin. Jossakin välissä tajusin, että koko perhe voi huonosti silloin kun kaikki ovat paikalla, kun mies on poissa meillä muilla on hauskaa yhdessä ja voimme olla normaalisti. Koko perhe siis piti miehen läsnäollessa matalaa profiilia, varsinkin vanhin lapsista oli paljon huomaamattomampi kun mies on paikalla. Ei puhunut paljoa, keskitty tv:n katseluun, tietokoneeseen tai sitten oli omissa oloissaan.

Parisuhdetta meillä ei ole ollut tänä aikana, satunnaista seksiä ehkä 6 kertaa vuodessa, miehen kanssa ei voi puhua mistään, jos kerron huoliani, hän suuttuu ja ahdistuu ja kokee syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta. Luottamusta ei ole ollut aikoihin.. Näitä esimerkkejä olisi loputtomiin.

Mutta se tärkein, minä päätin erota ja voi taivas minä olen helpottunut :) Vaikka on 3 lasta, vuorotyö ja omakotitalo, minä olen silti helpottunut, nyt minä vihdoin olen vapaa kaikesta häneen liittyvästä ahdistavasta olosta :)

Jaksamista sinulle ja kyllä sinä pärjäät, usko pois! Tee ratkaisusi lapsiasi ajatellen, mikä niille ihan oikeasti on parasta. Mitä se masentuneen ihmisen läsnäolo tekee lapsille silloin, jos se on loputonta...

Mutta tosiaan, yritä ensin auttaa miestäsi pääsemään kunnolliseen hoitoon, vaikka eroaisitkin niin se hoito on hyväksi myös tulevaa ajatellen niin sinun kuin lastesi kannalta.
 
Minä kyllä puhuisin asiasta miehelle. Tuo teidän tilanteenne syö sinut hengiltä mikäli jotain muutosta ei tapahdu... Eikö sulla ole ketään kelle puhua? Ystävää tai vaikka sitä sukulaistakin? Puhuminen voisi auttaa :)

Toiseksi, hoitaako mies koiraan liittyviä asioita (lenkitys, ruokinta jne.) ?? Mikäli ei, niin mielestäni hällä ei ole sanomista siihen jääkö koira taloon vai ei! Lapsillekin koira on tärkeä ja mikäli sen hoito ei vaikuttaisi sinun jaksamiseen niin koira ei lähtis minnekään :) Jotain apua miehelle on kuitenkin saatava, ja sinun tehtävänä valitettavasti on nyt kertoa miehellesi totuus sinun ajatuksista.
 
[QUOTE="Molleri";27373372]Minä kyllä puhuisin asiasta miehelle. Tuo teidän tilanteenne syö sinut hengiltä mikäli jotain muutosta ei tapahdu... Eikö sulla ole ketään kelle puhua? Ystävää tai vaikka sitä sukulaistakin? Puhuminen voisi auttaa :)

Toiseksi, hoitaako mies koiraan liittyviä asioita (lenkitys, ruokinta jne.) ?? Mikäli ei, niin mielestäni hällä ei ole sanomista siihen jääkö koira taloon vai ei! Lapsillekin koira on tärkeä ja mikäli sen hoito ei vaikuttaisi sinun jaksamiseen niin koira ei lähtis minnekään :) Jotain apua miehelle on kuitenkin saatava, ja sinun tehtävänä valitettavasti on nyt kertoa miehellesi totuus sinun ajatuksista.[/QUOTE]

Kiitos kaikille ajatuksistanne! Olen yrittänyt puhua eräällä ystävälleni parisuhteeni tilanteesta, mutta lopetin puhumisen siihen kun ystäväni alkoi oikeasti nauraa ja kummeksua kun kerroin viimeksi olleen seksiä helmikuussa. Ei hän oikeasti ymmärrä eikä jaksa kuunnella. Läheiset sukulaiset ja ystävät eivät ole kertaakaan kysyneet miehen sairastumisen (eli viime syksyn) jälkeen, tarvitsemmeko apua jossain tms. Ok, voisin toki pyytää itsekin, mutta oman heikkoutensa myöntäminen on vaikeaa.

Mies hoitaa koiran ulkoilutukset joskus, samoin ruokailut. Itse kannan koirasta päävastuun. Mutta miehellä on tavallaan "siisteysneuroosi" eli hän ahdistuu jos tavarat ovat sekaisin, koiran leluja on pitkin lattioita, koira pissaa matolle tms.
 
Kuulostaa että mies ei ole mieleltään terve..(masennus?).
Ja se, että ottaa koiran pois lapsilta on julmaa. Koiran olemassaolo voi olla lapsille helpotus,
jos vanhempien suhde on kylmä, ja isä on poissaoleva ja sairas.
Pidä nyt kiinni siitä että koira ainakin jää!

Ja jos annat miehenkin asua kanssanne, ennenpitkää kaikki sairastutte masennukseen, tai
tod.näk ainakin sinä. Tämä on totuus, sairas myrkyttää ilmapiirin ympärillään, jos hän ei saa siihen apua.
 

Similar threads

Yhteistyössä