Mullahan on aika rankka lapsuus ja nuoruus johon mahtui jatkuvaa rahapulaa, yh-äitini alkoholismia ja mielenterveysongelmia (myös isä alkoholisti), äitini useampi itsemurhayritys, lukuisia muuttoja ja koulun vaihtoja yms, äitini 5 avioliittoa (ja eroa), sekä väkivallan näkemistä että kokemista ja lastenkotivuosia.
Tuon litanian kun tuosta lukee, niin ei kovin hyvältä kuulosta MUTTA asioilla on aina kaksi puolta.
Olin 18v kun raskauduin. Toki se oli alkuun shokki mutta 10 minuutin kuluttua plussasta oli jo hymy korvissa. Olin työtön, kouluja käymätön tuleva yh, mutta en kokenut sekunnin sadasosankaan aikaa, etten tulisi pärjäämään.
Koska olin elänyt yh-äitini kanssa, yksinhuoltajaksi tuleminen oli ehkä pienin murheeni lapsensaannin suhteen. Mulle se on ihan normaali ja tavallinen perhemuoto siinä missä ydinperhekin.
Taloudellinen tilanteeni oli pitkään toimeentulotukitasoa, mutta kyllä mä sen kanssa pärjäsin ihan hyvin ensin itsekseni ja sitten myöhemmin lapsen kanssa. Meillä ei ollut autoa, emmekä lennelleet etelään mutta meillä oli nätti koti, puhtaat vaatteet ja kaikki muukin tarpeellinen. Koskaan en ole joutunut lapselle sanomaan että meillä ei ole rahaa jos lapsi on jotakin normaalia ja kohtuullista pyytänyt, koska olin tottunut elämään ja tulemaan sinänsä pienellä toimeen jo kotona.
Muutoinkin tuntuu että pärjään elämässä aika hyvin. Tarkoitan siis sitä, että selaiset vastoinkäymiset ja tapahtumat jotka joku ajattelee maailmanloppuna tai vähintäänkin masennusta aiheuttavana, on mulle aika pikkujuttuja.
Jos meillä jäis mies työttömäksi (joka siis tuo rahaa eniten meidän perheeseen), niin sitten saatais liitolta korvauksia sen aikaa kunnes mies sitten löytää uudet työn. On siinä kuitenkin 500 päivää aikaa etsiä ennen kuon tippuu KELAN rahoille. Tietenkään se liiton raha ei ole yhtä suuri kuin palkka, mutta kyllä sillä elää enkä mä näe sitä työttömyyttä siis maailmanloppuna. Toisaalta ois ihan kivaakin saada iskä kotiin jotta saatais enempi aikaa perheenä.
Toisena esimerkkinä vaikka sellainen, että jos multa nyt lähtis mies menemään ja jäisin 3 lapsen yksinhuoltajaksi toimeentulotuelle, niin tokihan se olisi kamalaa mutta en mä näe sitä kai sitten niin suurena asiana kuin moni muu. En mä pohtis siis hetkeäkään miten mä jaksaisin, pystyisin tai miten me tultais toimeen. Toki se elämä olisi vähän vaikeampaa kuin tämä nykyinen, mutta varmasti silti omalla tavallaan täysin yhtä nautittavaa.
Tämä siis tuli mieleeni kun luin tuota toista ketjua jossa moni kertoi tämän vuoden kurojista kokemuksistaa, Koin siis että siellä oli monella sellaisia kokemuksia joita en itse koe niin pahana, vaikka ne huonoja juttuja sinänsä olisikin.
Eli se lapsena ja nuoruutena koettu kova elämä on toisaalta helpottanut mun elämää aikuisiässä melkolailla. Uskon siis pärjääväni sitä kautta paremmin, kuin ilman ko. kokemuksia.
Tuon litanian kun tuosta lukee, niin ei kovin hyvältä kuulosta MUTTA asioilla on aina kaksi puolta.
Olin 18v kun raskauduin. Toki se oli alkuun shokki mutta 10 minuutin kuluttua plussasta oli jo hymy korvissa. Olin työtön, kouluja käymätön tuleva yh, mutta en kokenut sekunnin sadasosankaan aikaa, etten tulisi pärjäämään.
Koska olin elänyt yh-äitini kanssa, yksinhuoltajaksi tuleminen oli ehkä pienin murheeni lapsensaannin suhteen. Mulle se on ihan normaali ja tavallinen perhemuoto siinä missä ydinperhekin.
Taloudellinen tilanteeni oli pitkään toimeentulotukitasoa, mutta kyllä mä sen kanssa pärjäsin ihan hyvin ensin itsekseni ja sitten myöhemmin lapsen kanssa. Meillä ei ollut autoa, emmekä lennelleet etelään mutta meillä oli nätti koti, puhtaat vaatteet ja kaikki muukin tarpeellinen. Koskaan en ole joutunut lapselle sanomaan että meillä ei ole rahaa jos lapsi on jotakin normaalia ja kohtuullista pyytänyt, koska olin tottunut elämään ja tulemaan sinänsä pienellä toimeen jo kotona.
Muutoinkin tuntuu että pärjään elämässä aika hyvin. Tarkoitan siis sitä, että selaiset vastoinkäymiset ja tapahtumat jotka joku ajattelee maailmanloppuna tai vähintäänkin masennusta aiheuttavana, on mulle aika pikkujuttuja.
Jos meillä jäis mies työttömäksi (joka siis tuo rahaa eniten meidän perheeseen), niin sitten saatais liitolta korvauksia sen aikaa kunnes mies sitten löytää uudet työn. On siinä kuitenkin 500 päivää aikaa etsiä ennen kuon tippuu KELAN rahoille. Tietenkään se liiton raha ei ole yhtä suuri kuin palkka, mutta kyllä sillä elää enkä mä näe sitä työttömyyttä siis maailmanloppuna. Toisaalta ois ihan kivaakin saada iskä kotiin jotta saatais enempi aikaa perheenä.
Toisena esimerkkinä vaikka sellainen, että jos multa nyt lähtis mies menemään ja jäisin 3 lapsen yksinhuoltajaksi toimeentulotuelle, niin tokihan se olisi kamalaa mutta en mä näe sitä kai sitten niin suurena asiana kuin moni muu. En mä pohtis siis hetkeäkään miten mä jaksaisin, pystyisin tai miten me tultais toimeen. Toki se elämä olisi vähän vaikeampaa kuin tämä nykyinen, mutta varmasti silti omalla tavallaan täysin yhtä nautittavaa.
Tämä siis tuli mieleeni kun luin tuota toista ketjua jossa moni kertoi tämän vuoden kurojista kokemuksistaa, Koin siis että siellä oli monella sellaisia kokemuksia joita en itse koe niin pahana, vaikka ne huonoja juttuja sinänsä olisikin.
Eli se lapsena ja nuoruutena koettu kova elämä on toisaalta helpottanut mun elämää aikuisiässä melkolailla. Uskon siis pärjääväni sitä kautta paremmin, kuin ilman ko. kokemuksia.
