Mun lapsessa on kaks eri persoonaa, olen ihan ymmällä

[temperamentti]

höh hölmäjä nuo joidenkin antamat nettidiagnoosit täällä. Etsippä käsiisi Liisa Keltikangas-Järvisen temperamentti kirja. josko se selventäisi sinulle miksi eri ympäristössä lapsellasi on sopeutumisvaikeuksia. Todella silmiä avaava opus sen suhteen miten temperementtierot voivat vaikuttaa.

 

[vieras]

Meillä on päinvastainen tapaus. Koulussa menee ok, mutta kotona sisarusten kiusaaminen käsittämätöntä. Minusta kyse on vallan halusta. Tuntuu mahtavalta kun muut pelkäävät ja aikuiset hermostuvat. Mitä mieltä erityisopettaja on? Suomessa on nykyään ns. laaja-alainen erityisopetus, mikä tarkoittaa, että erityisope seuraa kaikkia oppilaita. Erityisope siis seuraamaan lapsen käyttäytymistä, ja analysoimaan syys-seurauksia. Aikaa pitää löytyä! Ratkaisuja on vaikea keksiä, jollei tiedä syytä käyttäytymiselle.

 

[vv]

Tuo Jahvetin tapaus taitaa olla tavallista mutta ap:n tapauksessa jotenkin tuntuu ettei uskalla olla kotona riehakas? Ankara kasvatus, vaikkakin vain puheen tasolla?
Hakee kotona koko ajan hyväksyntää?

Mun mielestä meillä on ihan normaali kasvatus. Ja kuten sanoin, jos ois kasvatuksessa vikaa niin kai nuo muutkin lapset oireilisivat?
Kotona on saanut hyväksyntää ja rakkautta syntymästään lähtien, ei sitä ole tarvinnut täällä hakemalla hakea.

Kannattaa mennä sinne koululle seuraamaan jos mahdollista.
Mielestäni keskittymishäiriö tulisi kotonakin esille jos on kerran sisaruksia, ei sielläkään aina taida hiljaista olla ja olisit varmaan huomannut jollei osaa keskittyä.
Jos menet seuraamaan ja käyttäytyy kuten kotona, voihan olla kiusaamista takana kun tuntee olonsa turvalliseksi jos olet läsnä.

 

[hggf]

Siis tokaluokkaa käyvä poika. Eskarista saakka ollut käytöshäiriöitä ja tunne-elämän vaikeuksia eskarissa ja koulussa. Saattaa kieltäytyä tekemästä jotain tehävää tai saattaa kiusata kaveria tai saattaa töniä opettajaa. Saattaa saada raivareita jolloin lentää koulukirjat ja monisteet rypistyy. Kokeet menee usein niin, että lapsi palauttaa tyhjän paperin vaikka osaisikin tehdä tehtävät. Kaikkea tätä ja paljon muuta niin mahdotonta, että poika siirtyy syksyllä pienryhmäopetukseen kokonaan.

Ja sitten kotona.
Kotona mulla on maailman kiltein ja ihanin pieni poika. Ei koskaan ole koskenut muhun aggressiivisesti. Tottelee mitä sanon, tekee läksyt oma-aloitteisesti ja jos pyydän korjaamaan jonkun väärin tehdyn kohdan, tekee sen eikä hangoittele yhtään vastaan. Lukee kokeisiin, eikä mun tartte edes pyydellä. Tulee halaamaan mua, auttaa kotitöissä jos pyydän, on tosi fiksu ja ihana. Läksyissä pyytää apua jos ei osaa, mutta osaa kyllä itsekin hienosti. Muutamia kavereita on joiden kanssa koulun jälkeen leikkii, näiden kanssa ei mitään ongelmaa. Poika käy eräässä tuttavaperheessä jossa myös muita samanikäisiä, eikä koskaan ole mitään negatiivista sieltä suunnalta sanottu. Päinvastoin kehuttu miten fiksu ja ihana poika on.

Mä en käsitä tätä. Mä uskon ja ymmärrän, että lapsi on koulussa mahdoton. Mutta kun lapsi on oikeasti kotona aivan tavallinen kiltti ja reipas poika, ei meillä ole kotona mitään ongelmia. Ja ei, ei tässä ole kyse siitä että mä kieltäytyisin näkemästä ongelmaa. Kyllä mä sen näen, mutta se on vain koulussa, ei missään muualla eikä ole koskaan ollutkaan. Ja mä en käsitä tätä asiaa. Miten ihmeessä lapsi voi olla koulussa niin erilainen kuin missään muualla? Miksi ongelmat kärjistyvät vain koulussa ja niin pahoina, että käytösongelmien takia on vaihdettava pienryhmään?

Eikö kenelläkään ole kokemuksia tämmöisestä? Olo on niin yksinäinen asian kanssa

Ps. Älkää pliis tulko sanomaan että kasvatuksessa vikaa, kun ei se siitä johdu. Jos kasvatus ois pielessä, kai se näkyisi lapsen muissa sisaruksissa myös? Mutta ei näy. Kenelläkään muulla ei ole tämmöisiä ongelmia koulussa tai muuallakaan. Ja jos kasvatus ois pilalla, näkyis se varmaan myös kotona ja muuallakin kuin koulussa vain.

Olisko niin, että joku mnei pieleen tarhassa...poika oppi, että vain noin pärjää kovassa maailmassa?

 

[ap]

Nimimerkki "Sama juttu",
tuota tunnehäiriötä ovat meilläkin ohimennen vilautelleet, joka johtuisi lapsen olemattomasta isäsuhteesta. Isä on ollut lapsen elämässä erittäin ristiriitainen persoona, tottakai lapselle rakas mutta myös erittäin paljon pettymyksiä ja hylkämistä tuottanut ihminen. Isä ei ole oikein pystynyt pitämään lupauksiaan eikä ole lastakaan tavannut lupauksistaan huolimatta yms. Lisäksi lapsen isä oli minua kohtaan hyvin väkivaltainen, mutta erosin miehestä kuin poika oli 3-vuotias. En tiedä. Miksi nuo häiriöt alkoivat näkymään vasta kuusivuotiaana?

Mutta niin, piti sanoa että tutulta kuulostaa. Mäkin olen juossut palaverista toiseen ja aina eri ihmisten kanssa.. mikään ei muutu, samoja asioita jauhetaan kerrasta toiseen. Nyt olenkin jo viime aikoina sanonut ihan suoraan että olen väsynyt näihin jatkuviin palavereihin, kun ei niitten ansiosta lapsi mitään apua saa. Tilanne vain jatkuu ja jatkuu ja palaverit jatkuu ja jatkuu. Todella rankkaa tämä on. Varsinkin kun palaverit on sitä, että olen minä vs. muut. Ja ne muut kertoo pelkästään miten kauhea lapseni on ja mitä kaikkea pahaa on taas tehnyt ja sitten kysytään että "mitä tälle asialle pitäisi nyt tehdä?". Arvaa onko mulla ratkaisuja?
Viimeksi heitin opettajille että ei, mulla ei ole mitään ratkaisuja muuta kuin se, että vaihdetaan taas pojan koulua. Mitä muutakaan mä voin, kun opettaja valittaa että ei jaksa eikä pysty eikä kykene jne.

Joten koulua vaihdetaan. Toivon että tää ois hyvä ratkaisu. Mutta tähän mun ratkaisuvaihtoehdot sitten loppuukin. Jos tääkään ei toimi, en tosiaan tiedä mitä mun pitäis sitten tehdä?

 

[vieras]

höh hölmäjä nuo joidenkin antamat nettidiagnoosit täällä. Etsippä käsiisi Liisa Keltikangas-Järvisen temperamentti kirja. josko se selventäisi sinulle miksi eri ympäristössä lapsellasi on sopeutumisvaikeuksia. Todella silmiä avaava opus sen suhteen miten temperementtierot voivat vaikuttaa.

Liisa K-J:n kommentit ovat toisinaan aika omaperäisiä, näin kasvatusalalla työskentelevä ajattelen niin. Temperamentti ei aiheuta huonoa käytöstä. Joskus temperamentti voi aiheuttaa kiivasta sanankäyttöä, mutta ei tönimistä ja kiusaamista.

 

[vv]

Nimimerkki "Sama juttu",
tuota tunnehäiriötä ovat meilläkin ohimennen vilautelleet, joka johtuisi lapsen olemattomasta isäsuhteesta. Isä on ollut lapsen elämässä erittäin ristiriitainen persoona, tottakai lapselle rakas mutta myös erittäin paljon pettymyksiä ja hylkämistä tuottanut ihminen. Isä ei ole oikein pystynyt pitämään lupauksiaan eikä ole lastakaan tavannut lupauksistaan huolimatta yms. Lisäksi lapsen isä oli minua kohtaan hyvin väkivaltainen, mutta erosin miehestä kuin poika oli 3-vuotias. En tiedä. Miksi nuo häiriöt alkoivat näkymään vasta kuusivuotiaana?

Mutta niin, piti sanoa että tutulta kuulostaa. Mäkin olen juossut palaverista toiseen ja aina eri ihmisten kanssa.. mikään ei muutu, samoja asioita jauhetaan kerrasta toiseen. Nyt olenkin jo viime aikoina sanonut ihan suoraan että olen väsynyt näihin jatkuviin palavereihin, kun ei niitten ansiosta lapsi mitään apua saa. Tilanne vain jatkuu ja jatkuu ja palaverit jatkuu ja jatkuu. Todella rankkaa tämä on. Varsinkin kun palaverit on sitä, että olen minä vs. muut. Ja ne muut kertoo pelkästään miten kauhea lapseni on ja mitä kaikkea pahaa on taas tehnyt ja sitten kysytään että "mitä tälle asialle pitäisi nyt tehdä?". Arvaa onko mulla ratkaisuja?
Viimeksi heitin opettajille että ei, mulla ei ole mitään ratkaisuja muuta kuin se, että vaihdetaan taas pojan koulua. Mitä muutakaan mä voin, kun opettaja valittaa että ei jaksa eikä pysty eikä kykene jne.

Joten koulua vaihdetaan. Toivon että tää ois hyvä ratkaisu. Mutta tähän mun ratkaisuvaihtoehdot sitten loppuukin. Jos tääkään ei toimi, en tosiaan tiedä mitä mun pitäis sitten tehdä?

Onhan tutkimuksia että jos 3-vuotias katsoo liikaa TV:tä niin juuri 6-vuotiaana tulee keskittymis- ja oppimishäiriötä.
Miksei tuo 3-vuotiaan näkemä väkivalta voisi vaikuttaa myöhemmin?

 

[Sama juttu]

Nimimerkki "Sama juttu",
tuota tunnehäiriötä ovat meilläkin ohimennen vilautelleet, joka johtuisi lapsen olemattomasta isäsuhteesta. Isä on ollut lapsen elämässä erittäin ristiriitainen persoona, tottakai lapselle rakas mutta myös erittäin paljon pettymyksiä ja hylkämistä tuottanut ihminen. Isä ei ole oikein pystynyt pitämään lupauksiaan eikä ole lastakaan tavannut lupauksistaan huolimatta yms. Lisäksi lapsen isä oli minua kohtaan hyvin väkivaltainen, mutta erosin miehestä kuin poika oli 3-vuotias. En tiedä. Miksi nuo häiriöt alkoivat näkymään vasta kuusivuotiaana?

Mutta niin, piti sanoa että tutulta kuulostaa. Mäkin olen juossut palaverista toiseen ja aina eri ihmisten kanssa.. mikään ei muutu, samoja asioita jauhetaan kerrasta toiseen. Nyt olenkin jo viime aikoina sanonut ihan suoraan että olen väsynyt näihin jatkuviin palavereihin, kun ei niitten ansiosta lapsi mitään apua saa. Tilanne vain jatkuu ja jatkuu ja palaverit jatkuu ja jatkuu. Todella rankkaa tämä on. Varsinkin kun palaverit on sitä, että olen minä vs. muut. Ja ne muut kertoo pelkästään miten kauhea lapseni on ja mitä kaikkea pahaa on taas tehnyt ja sitten kysytään että "mitä tälle asialle pitäisi nyt tehdä?". Arvaa onko mulla ratkaisuja?
Viimeksi heitin opettajille että ei, mulla ei ole mitään ratkaisuja muuta kuin se, että vaihdetaan taas pojan koulua. Mitä muutakaan mä voin, kun opettaja valittaa että ei jaksa eikä pysty eikä kykene jne.

Joten koulua vaihdetaan. Toivon että tää ois hyvä ratkaisu. Mutta tähän mun ratkaisuvaihtoehdot sitten loppuukin. Jos tääkään ei toimi, en tosiaan tiedä mitä mun pitäis sitten tehdä?

Onko poika pienryhmässä, vai tavallisessa luokassa?
Meillä poika on pienryhmässä, eikä koulu suju sen paremmin sielläkään.. Myös lääkitystä on kokeiltu, samoin sairaalajaksoa.. Kaikki yhtä tyhjän kanssa.. Olen välillä harkinnut vakavasti kotiopetukseen ottamista, mutta suoraansanoen mulla ei rahkeet riitä enään,kun yläaste-opiskelu alkaa

 

[harmaana]

Meillä samantyyppistä oireilua sillä erotuksella, että lapsi oireilee myöskin kotona. Kotona siis ei ole yhtään sen helpompi tapaus. Lapsi kohta 10v.

Tänä keväänä todettiin masennus mutta vasta vuosien oireilun jälkeen kun poika pääsi (tässä voi todella jo sanoa, että PÄÄSI) 7vkon mittaiselle tutkimusjaksolle.

 

[mv]

Tuo Jahvetin tapaus taitaa olla tavallista mutta ap:n tapauksessa jotenkin tuntuu ettei uskalla olla kotona riehakas? Ankara kasvatus, vaikkakin vain puheen tasolla?
Hakee kotona koko ajan hyväksyntää?

Mun mielestä meillä on ihan normaali kasvatus. Ja kuten sanoin, jos ois kasvatuksessa vikaa niin kai nuo muutkin lapset oireilisivat?
Kotona on saanut hyväksyntää ja rakkautta syntymästään lähtien, ei sitä ole tarvinnut täällä hakemalla hakea.

Kannattaa mennä sinne koululle seuraamaan jos mahdollista.
Mielestäni keskittymishäiriö tulisi kotonakin esille jos on kerran sisaruksia, ei sielläkään aina taida hiljaista olla ja olisit varmaan huomannut jollei osaa keskittyä.
Jos menet seuraamaan ja käyttäytyy kuten kotona, voihan olla kiusaamista takana kun tuntee olonsa turvalliseksi jos olet läsnä.

Ei se välttämättä tule kotona esille. Kotiääniin on tottunut pienestä asti, ja kotona voi halutessaan vaihtaa paikkaa sekä pitää taukoja läksyjen teosta silloin kun tuntuu siltä.
Päiväkodissa kaikki on sujunut hyvin, mutta sielläkin olo on paljon vapaampaa kuin koulussa, eikä siellä tarvitse juurikaan suorittaa huomattavaa keskittymistä vaativia tehtäviä.

Mainitsit ap, että tunnehäiriöstäkin on ollut puhetta, mutta kuvittelisin, että sellainen tulisi esiin muuallakin kuin koulussa. En tosin ole aiheen asiantuntija.

 

[vieras]

Nimimerkki "Sama juttu",
tuota tunnehäiriötä ovat meilläkin ohimennen vilautelleet, joka johtuisi lapsen olemattomasta isäsuhteesta. Isä on ollut lapsen elämässä erittäin ristiriitainen persoona, tottakai lapselle rakas mutta myös erittäin paljon pettymyksiä ja hylkämistä tuottanut ihminen. Isä ei ole oikein pystynyt pitämään lupauksiaan eikä ole lastakaan tavannut lupauksistaan huolimatta yms. Lisäksi lapsen isä oli minua kohtaan hyvin väkivaltainen, mutta erosin miehestä kuin poika oli 3-vuotias. En tiedä. Miksi nuo häiriöt alkoivat näkymään vasta kuusivuotiaana?

Mutta niin, piti sanoa että tutulta kuulostaa. Mäkin olen juossut palaverista toiseen ja aina eri ihmisten kanssa.. mikään ei muutu, samoja asioita jauhetaan kerrasta toiseen. Nyt olenkin jo viime aikoina sanonut ihan suoraan että olen väsynyt näihin jatkuviin palavereihin, kun ei niitten ansiosta lapsi mitään apua saa. Tilanne vain jatkuu ja jatkuu ja palaverit jatkuu ja jatkuu. Todella rankkaa tämä on. Varsinkin kun palaverit on sitä, että olen minä vs. muut. Ja ne muut kertoo pelkästään miten kauhea lapseni on ja mitä kaikkea pahaa on taas tehnyt ja sitten kysytään että "mitä tälle asialle pitäisi nyt tehdä?". Arvaa onko mulla ratkaisuja?
Viimeksi heitin opettajille että ei, mulla ei ole mitään ratkaisuja muuta kuin se, että vaihdetaan taas pojan koulua. Mitä muutakaan mä voin, kun opettaja valittaa että ei jaksa eikä pysty eikä kykene jne.

Joten koulua vaihdetaan. Toivon että tää ois hyvä ratkaisu. Mutta tähän mun ratkaisuvaihtoehdot sitten loppuukin. Jos tääkään ei toimi, en tosiaan tiedä mitä mun pitäis sitten tehdä?

ratkaisu ei ole koulun vaihto, sillä ongelma vain taas siirtyy. Avustaja saattaisi olla tarpeen, onko sellaista mahdollista saada?

Ymmärrän hyvin opettajia, itselläni vastaavasti käyttäytyvä lapsi päiväkodissa hoidettavana ja hänen hoitaminen on hyvin rankkaa henkisesti ja jopa fyysisesti. Avustaja on myönnetty, mutta nyt odotellaan mitä kaupungin valtuusto asiaan tuumiin, saadanko lapselle avustajaa hakea vai ei. Lapsi ei pysty toimimaan aina edes aikuisen tukemana, saati ilman aikuista.. Tälläkään lapsella ei ole diagnoosia tai ei vielä, asia tutkitaan vasta 5-6 vuotiaana. Vaadi tutimuksiin, syitä varmasti löytyy ja silloin myös ymmärrys kasvaa miksi lapsi käyttäytyy niin. Monesti lapsi ei vain voi sille mitään, tahallaan erityislapsi ei niin käyttäydy, hän ei vain kykene tekemään niin kuin toivotaan joka hetki. Siihen vaikuttaa niin moni asia.. Mutta siis vaadi tarkempia tutkimuksia!

 

[Sama juttu]

Meillä samantyyppistä oireilua sillä erotuksella, että lapsi oireilee myöskin kotona. Kotona siis ei ole yhtään sen helpompi tapaus. Lapsi kohta 10v.

Tänä keväänä todettiin masennus mutta vasta vuosien oireilun jälkeen kun poika pääsi (tässä voi todella jo sanoa, että PÄÄSI) 7vkon mittaiselle tutkimusjaksolle.

Mä oon joutunut lukemattomia kertoja toteamaan, että apua ei oikeasti saa,kun sitä tarvitsee.. Vaikka kaikkesi äitinä yrität ja tappeletkin itsellesi=lapselle oikeuksia ja apua, niin ei tipu.. Ilmeisesti ei ole rahaa...
Itse olen viimeiset 4-vuotta tolkuttanut, että poikani pitäisi päästä sairaalakouluun, koska ala-aste on nyt nähty ja selvästikään poika ei kykene koulua käymään, mutta kun se ei vaan onnistu... Ei sitten millään... Äärimmäisen turhauttavaa ajoittain

 

[Ap]

Lapsi siirtyy pienryhmään syksyllä. Mä olen vaatinut tutkimuksia ja apua lapselle, mutta tuloksena on vaan vähän lisää palavereja.
Tuntuu masentavalta, jollei pienryhmään siirtyminen ja terapian aloituskaan tuo mitään apua. Kotiopetusta minäkin jo mielessäni mietin, kun uuden koulun rehtori kuulosti siltä että lapseni tulee olemaan iso häiriötekijä erityisluokassa ja muut pienryhmäoppilaat häiriintyvät vain lapsestani kuitenkin.. mitä mä voin tehdä, jos lapseni on valtaisa taakka joka koulussa kaikille aikuisille?

En tiedä. Tätä samaa ympyrää on keirretty jo kohta kolme vuotta, eikä ratkaisuja ole edelleenkään näköpiirissä. Samaa asiaa kerrasta toiseen.

 

[ope]

Nimimerkki "Sama juttu",
tuota tunnehäiriötä ovat meilläkin ohimennen vilautelleet, joka johtuisi lapsen olemattomasta isäsuhteesta. Isä on ollut lapsen elämässä erittäin ristiriitainen persoona, tottakai lapselle rakas mutta myös erittäin paljon pettymyksiä ja hylkämistä tuottanut ihminen. Isä ei ole oikein pystynyt pitämään lupauksiaan eikä ole lastakaan tavannut lupauksistaan huolimatta yms. Lisäksi lapsen isä oli minua kohtaan hyvin väkivaltainen, mutta erosin miehestä kuin poika oli 3-vuotias. En tiedä. Miksi nuo häiriöt alkoivat näkymään vasta kuusivuotiaana?

Mutta niin, piti sanoa että tutulta kuulostaa. Mäkin olen juossut palaverista toiseen ja aina eri ihmisten kanssa.. mikään ei muutu, samoja asioita jauhetaan kerrasta toiseen. Nyt olenkin jo viime aikoina sanonut ihan suoraan että olen väsynyt näihin jatkuviin palavereihin, kun ei niitten ansiosta lapsi mitään apua saa. Tilanne vain jatkuu ja jatkuu ja palaverit jatkuu ja jatkuu. Todella rankkaa tämä on. Varsinkin kun palaverit on sitä, että olen minä vs. muut. Ja ne muut kertoo pelkästään miten kauhea lapseni on ja mitä kaikkea pahaa on taas tehnyt ja sitten kysytään että "mitä tälle asialle pitäisi nyt tehdä?". Arvaa onko mulla ratkaisuja?
Viimeksi heitin opettajille että ei, mulla ei ole mitään ratkaisuja muuta kuin se, että vaihdetaan taas pojan koulua. Mitä muutakaan mä voin, kun opettaja valittaa että ei jaksa eikä pysty eikä kykene jne.

Joten koulua vaihdetaan. Toivon että tää ois hyvä ratkaisu. Mutta tähän mun ratkaisuvaihtoehdot sitten loppuukin. Jos tääkään ei toimi, en tosiaan tiedä mitä mun pitäis sitten tehdä?

Minä kyllä sanoisin tuohon, että kun ongelmia ei ole kotona, mutta niitä on koulussa, niin eikö ne ongelmat pitäisi ratkoa koulussa. Koulussahan pitäisi olla talo täynnä kasvatuksen asiantuntijoita. Pyytäisin jonkun käymään kotona, kuten ennen vanhaan. Ja itse menisin kouluun. Kysyisin opelta, että tarkoitatko tosiaan, että minun pitää tulla joka päivä tänne koululle, jotta täällä kasvatuksen ammattilaiset pystyisivät hoitamaan hommansa. Olen itse opettaja, ja kyllä minusta nyt heitetään liikaa palloa kotiin päin. Sano suoraan, että jos ratkaisun tietäisit niin olisit sen jo toteuttanut. Voi olla, että lapsi heijastaa isäänsä tuntemat pettymykset opettajiin ja kouluun. Koulun vaihtaminen voi olla virhe. Lapsi kokee voittaneensa ja saaneensa niskavoiton myös aikuisista. Voi olla että lapsi kokee koulun paikaksi, jossa vaaditaan ja jossa pitää pärjätä ("väkivalta" tuo pärjäämisen tunnetta). Miksi lapsi ei koe koulussa samaa turvallisuutta kuin kotona? Laittaisin henkilökunnan pohtimaan asiaa toisesta näkökulmasta kodin syyllistämisen sijaan.

 

[mv]

Lapsi siirtyy pienryhmään syksyllä. Mä olen vaatinut tutkimuksia ja apua lapselle, mutta tuloksena on vaan vähän lisää palavereja.
Tuntuu masentavalta, jollei pienryhmään siirtyminen ja terapian aloituskaan tuo mitään apua. Kotiopetusta minäkin jo mielessäni mietin, kun uuden koulun rehtori kuulosti siltä että lapseni tulee olemaan iso häiriötekijä erityisluokassa ja muut pienryhmäoppilaat häiriintyvät vain lapsestani kuitenkin.. mitä mä voin tehdä, jos lapseni on valtaisa taakka joka koulussa kaikille aikuisille?

En tiedä. Tätä samaa ympyrää on keirretty jo kohta kolme vuotta, eikä ratkaisuja ole edelleenkään näköpiirissä. Samaa asiaa kerrasta toiseen.

Kiva kuulla, että asiassa on kuitenkin edetty Onneksi ennen syksyä on vielä pitkä kesä. Poika ja sinäkin ehditte ottaa etäisyyttä kouluun. Toivottavasti pienryhmään siirtymisestä ja terapiasta on apua. Älä lannistu :hug:

 

[Sama juttu]

Lapsi siirtyy pienryhmään syksyllä. Mä olen vaatinut tutkimuksia ja apua lapselle, mutta tuloksena on vaan vähän lisää palavereja.
Tuntuu masentavalta, jollei pienryhmään siirtyminen ja terapian aloituskaan tuo mitään apua. Kotiopetusta minäkin jo mielessäni mietin, kun uuden koulun rehtori kuulosti siltä että lapseni tulee olemaan iso häiriötekijä erityisluokassa ja muut pienryhmäoppilaat häiriintyvät vain lapsestani kuitenkin.. mitä mä voin tehdä, jos lapseni on valtaisa taakka joka koulussa kaikille aikuisille?

En tiedä. Tätä samaa ympyrää on keirretty jo kohta kolme vuotta, eikä ratkaisuja ole edelleenkään näköpiirissä. Samaa asiaa kerrasta toiseen.

Mä en siis olekaan tän asian kanssa yksin!! Mikä helpotus!! <3
Mä en mitään muuta niin paljon odota,kun kesäloman alkamista -saa pari täysin stressivapaata kuukautta taas levätä... Ei juoksemista koululla, ei juoksemista palavereissa, ei mitään... Aivan ihanaa!!!!
Mulle on muutaman kerran ehdoteltu jopa huostaanottoa, mutta oon laittanut tiukasti hanttiin, koska kotona pojan kanssa ei ongelmia ole.. Miten se laitoksessa asuminen poistaisi koulussa olevat ongelmat? Ei mitenkään... Taitaa olla kyse vaan siitä, että nämä nykyisin asiaa hoitavat tahot saisivat asian eteenpäin ja paperit pois omalta pöydältään
Meidän tapauksessa viralliset tahot ovat jo vuosia sitten unohtaneet, että tämän kaiken palaveroinnin keskellä on se pieni ihminen: mun rakas poikani

 

[ap]

Minä kyllä sanoisin tuohon, että kun ongelmia ei ole kotona, mutta niitä on koulussa, niin eikö ne ongelmat pitäisi ratkoa koulussa. Koulussahan pitäisi olla talo täynnä kasvatuksen asiantuntijoita. Pyytäisin jonkun käymään kotona, kuten ennen vanhaan. Ja itse menisin kouluun. Kysyisin opelta, että tarkoitatko tosiaan, että minun pitää tulla joka päivä tänne koululle, jotta täällä kasvatuksen ammattilaiset pystyisivät hoitamaan hommansa. Olen itse opettaja, ja kyllä minusta nyt heitetään liikaa palloa kotiin päin. Sano suoraan, että jos ratkaisun tietäisit niin olisit sen jo toteuttanut. Voi olla, että lapsi heijastaa isäänsä tuntemat pettymykset opettajiin ja kouluun. Koulun vaihtaminen voi olla virhe. Lapsi kokee voittaneensa ja saaneensa niskavoiton myös aikuisista. Voi olla että lapsi kokee koulun paikaksi, jossa vaaditaan ja jossa pitää pärjätä ("väkivalta" tuo pärjäämisen tunnetta). Miksi lapsi ei koe koulussa samaa turvallisuutta kuin kotona? Laittaisin henkilökunnan pohtimaan asiaa toisesta näkökulmasta kodin syyllistämisen sijaan.

Iso kiitos sinulle näistä sanoistasi! Kunpa kaltaisiasi olisi tullut minuakin vastaan edes yksi. Tuon olen jo sanonutkin että jos tietäisin ratkaisut niin olisin ne jo käyttänyt. Olen sanonut paljon muutakin, alan olla jo niin väsynyt tähän syyllistämiseen ja siihen että minun pitäisi tietää ja osata nämä asiat ratkoa, että en jaksa enää vaan hymyillä ja nyökytellä. Itse asiassa viimeiset palaverit on menty niin, että en ole sanonut juuri mitään. Olen vain todennut opettajille että niin, näin nämä asiat nyt sitten ovat, onko teillä ehdotuksia? Ai ei, no voi sentään, onpa harmillista.

Mä en oo jaksanut enää reagoida itsekään, kohta kolmen vuoden itseään toistaneet palaverit ovat saaneet jo mutkin pikkuhiljaa uskomaan että ei kannata. Ei ehkä ihan viisasta, mutta nyt on jo taisteluväsymys tarttunut muhunkin.

 

[Sama juttu]

Nimimerkki "Sama juttu",
tuota tunnehäiriötä ovat meilläkin ohimennen vilautelleet, joka johtuisi lapsen olemattomasta isäsuhteesta. Isä on ollut lapsen elämässä erittäin ristiriitainen persoona, tottakai lapselle rakas mutta myös erittäin paljon pettymyksiä ja hylkämistä tuottanut ihminen. Isä ei ole oikein pystynyt pitämään lupauksiaan eikä ole lastakaan tavannut lupauksistaan huolimatta yms. Lisäksi lapsen isä oli minua kohtaan hyvin väkivaltainen, mutta erosin miehestä kuin poika oli 3-vuotias. En tiedä. Miksi nuo häiriöt alkoivat näkymään vasta kuusivuotiaana?

Mutta niin, piti sanoa että tutulta kuulostaa. Mäkin olen juossut palaverista toiseen ja aina eri ihmisten kanssa.. mikään ei muutu, samoja asioita jauhetaan kerrasta toiseen. Nyt olenkin jo viime aikoina sanonut ihan suoraan että olen väsynyt näihin jatkuviin palavereihin, kun ei niitten ansiosta lapsi mitään apua saa. Tilanne vain jatkuu ja jatkuu ja palaverit jatkuu ja jatkuu. Todella rankkaa tämä on. Varsinkin kun palaverit on sitä, että olen minä vs. muut. Ja ne muut kertoo pelkästään miten kauhea lapseni on ja mitä kaikkea pahaa on taas tehnyt ja sitten kysytään että "mitä tälle asialle pitäisi nyt tehdä?". Arvaa onko mulla ratkaisuja?
Viimeksi heitin opettajille että ei, mulla ei ole mitään ratkaisuja muuta kuin se, että vaihdetaan taas pojan koulua. Mitä muutakaan mä voin, kun opettaja valittaa että ei jaksa eikä pysty eikä kykene jne.

Joten koulua vaihdetaan. Toivon että tää ois hyvä ratkaisu. Mutta tähän mun ratkaisuvaihtoehdot sitten loppuukin. Jos tääkään ei toimi, en tosiaan tiedä mitä mun pitäis sitten tehdä?

Minä kyllä sanoisin tuohon, että kun ongelmia ei ole kotona, mutta niitä on koulussa, niin eikö ne ongelmat pitäisi ratkoa koulussa. Koulussahan pitäisi olla talo täynnä kasvatuksen asiantuntijoita. Pyytäisin jonkun käymään kotona, kuten ennen vanhaan. Ja itse menisin kouluun. Kysyisin opelta, että tarkoitatko tosiaan, että minun pitää tulla joka päivä tänne koululle, jotta täällä kasvatuksen ammattilaiset pystyisivät hoitamaan hommansa. Olen itse opettaja, ja kyllä minusta nyt heitetään liikaa palloa kotiin päin. Sano suoraan, että jos ratkaisun tietäisit niin olisit sen jo toteuttanut. Voi olla, että lapsi heijastaa isäänsä tuntemat pettymykset opettajiin ja kouluun. Koulun vaihtaminen voi olla virhe. Lapsi kokee voittaneensa ja saaneensa niskavoiton myös aikuisista. Voi olla että lapsi kokee koulun paikaksi, jossa vaaditaan ja jossa pitää pärjätä ("väkivalta" tuo pärjäämisen tunnetta). Miksi lapsi ei koe koulussa samaa turvallisuutta kuin kotona? Laittaisin henkilökunnan pohtimaan asiaa toisesta näkökulmasta kodin syyllistämisen sijaan.

Meillä on aivan varmasti osa pojan käytöksestä siitä johtuvaa, että "on saanut voiton aikuisista" jo vuosia : monen monta vuotta meni niin , ekasta luokasta lähtien, että kun poika temppuili koulussa, tai kiroili, tai heitteli tavaroita (toisia kohtaan ei onneksi ole koskaan ollut agressiivinen), niin opettaja soitti minut hakemaan pojan kotiin kesken päivän.. Maalaisjärkikin sanoo, mitä lapsi oppii siitä, etenkin, kun koulu on hänelle muutenkin epämukava paikka.. Lapsi oppii tasan sen, että pääsee kotiin, kun vähän pelleilee
Todella turhauttavaa...

 

[harmaana]

Meillä samantyyppistä oireilua sillä erotuksella, että lapsi oireilee myöskin kotona. Kotona siis ei ole yhtään sen helpompi tapaus. Lapsi kohta 10v.

Tänä keväänä todettiin masennus mutta vasta vuosien oireilun jälkeen kun poika pääsi (tässä voi todella jo sanoa, että PÄÄSI) 7vkon mittaiselle tutkimusjaksolle.

Mä oon joutunut lukemattomia kertoja toteamaan, että apua ei oikeasti saa,kun sitä tarvitsee.. Vaikka kaikkesi äitinä yrität ja tappeletkin itsellesi=lapselle oikeuksia ja apua, niin ei tipu.. Ilmeisesti ei ole rahaa...
Itse olen viimeiset 4-vuotta tolkuttanut, että poikani pitäisi päästä sairaalakouluun, koska ala-aste on nyt nähty ja selvästikään poika ei kykene koulua käymään, mutta kun se ei vaan onnistu... Ei sitten millään... Äärimmäisen turhauttavaa ajoittain

Niinpä. Meillä lapsi pääsi tutkimuksiin perheneuvolaan vasta sitten kun alko puhumaan, että hyppää mieluummin auton alle kuin lähtee kouluun. Eikä silloinkaan lapsen oireilulle löydetty nimeä, vasta 2 vuotta tuosta eteenpäin päästiin tutkimusjaksolle ja saatiin diagnoosi.

 

[saman kokenut]

Nimimerkki "Sama juttu",
tuota tunnehäiriötä ovat meilläkin ohimennen vilautelleet, joka johtuisi lapsen olemattomasta isäsuhteesta. Isä on ollut lapsen elämässä erittäin ristiriitainen persoona, tottakai lapselle rakas mutta myös erittäin paljon pettymyksiä ja hylkämistä tuottanut ihminen. Isä ei ole oikein pystynyt pitämään lupauksiaan eikä ole lastakaan tavannut lupauksistaan huolimatta yms. Lisäksi lapsen isä oli minua kohtaan hyvin väkivaltainen, mutta erosin miehestä kuin poika oli 3-vuotias. En tiedä. Miksi nuo häiriöt alkoivat näkymään vasta kuusivuotiaana?

Mutta niin, piti sanoa että tutulta kuulostaa. Mäkin olen juossut palaverista toiseen ja aina eri ihmisten kanssa.. mikään ei muutu, samoja asioita jauhetaan kerrasta toiseen. Nyt olenkin jo viime aikoina sanonut ihan suoraan että olen väsynyt näihin jatkuviin palavereihin, kun ei niitten ansiosta lapsi mitään apua saa. Tilanne vain jatkuu ja jatkuu ja palaverit jatkuu ja jatkuu. Todella rankkaa tämä on. Varsinkin kun palaverit on sitä, että olen minä vs. muut. Ja ne muut kertoo pelkästään miten kauhea lapseni on ja mitä kaikkea pahaa on taas tehnyt ja sitten kysytään että "mitä tälle asialle pitäisi nyt tehdä?". Arvaa onko mulla ratkaisuja?
Viimeksi heitin opettajille että ei, mulla ei ole mitään ratkaisuja muuta kuin se, että vaihdetaan taas pojan koulua. Mitä muutakaan mä voin, kun opettaja valittaa että ei jaksa eikä pysty eikä kykene jne.

Joten koulua vaihdetaan. Toivon että tää ois hyvä ratkaisu. Mutta tähän mun ratkaisuvaihtoehdot sitten loppuukin. Jos tääkään ei toimi, en tosiaan tiedä mitä mun pitäis sitten tehdä?

Mielestäni tässä on jo vastaus lapsesi ongelmiin tai siis syy siihen. Varhaislapsuuden kokemuksilla (juuri alle 3-v) on merkittävin vaikutus ihmisen tunne-elämän kehitykseen ja näillä kokemuksilla on kauaskantaiset seuraukset. Lisäksi huono isäsuhde päälle, niin ONKO MIKÄÄN IHME, että lapsi jossain purkaa oloaan, kun ei kotona siihen pysty. Oletteko yrittäneet selvittää asioita pojan kanssa tai hakeneet apua näihin "traumoihin" ja suruun isän kaipuusta. Aloittakaa siitä.

Hoitakaa syy ensin, lapsesi selvästi oireilee jostain syvemmästä syystä. Voimia teille, hoitakaa pieni ihminen kuntoon.