Mun elämä

[milloin siitä tuli näin hirveä?]

Epämääräistä tajunnanvirtaa suhteesta ja muustakin.

Alkaa kyllästyttää tämä elämä. Suhdetta on kestänyt vasta pari vuotta ja tuntuu, että kasvamme erillemme ennen kuin ehdimme kasvaa yhteenkään. Nyt kun asiaa mietin, olen ollut alusta asti liian uhrautuvainen suhteessa. Olen tinkinyt omista menoistani, koska miehellä on ollut niin vähän aikaa viettää kanssani. Ilman uhrauksiani ei olisi ollut sitäkään vähää. Olen tinkinyt tarpeistani, etten ahdistaisi miestä. Olimme pitkään yhdessä vailla mitään yhteisiä suunnitelmia yhteenmuutosta yms, koska en uskaltanut vaatia mieheltä mitään. Riuduin epävarmuudessa ja sopeuduin tilanteeseen.

En ymmärrä, miten minulle kävi näin, koska halusin pitää kiinni omavaraisuudestani. Tuntuu, että jollain tavalla elän miehen ehdoilla vaikkei hän ehtoja ääneen asetakaan. Tukahdutan itseäni, jotta olisin mahdollisimman harmiton. Nyt asumme yhdessä, mutta en edelleenkään uskalla vaatia miestä tilille tulevaisuudesta. Minulla täytyy jatkuvasti olla käyttötilillä vuokran+takuuvuokran verran rahaa, jos lennän yllättäen ulos täältä.

Olemme loppukesästä lähdössä yhteiselle lomalle, mutta tekisi mieli perua sekin. Mitä järkeä on yhteisessä lomassa, jos arjessa ei ole aikaa kohdata toista? Teen vuorotyötä ja jo se rajoittaa yhteistä aikaa, mutta suurempi tekijä on miehen moukkamaisuus ajankäytössä: hän ei huomioi ollenkaan työrytmiäni ja sitten ruikuttaa, että oli ikävä ja harmi kun ei ole aikaa... Olisi aikaa, jos mies käyttäisi hyödyksi iltavuoropäiväni ja tekisi tuolloin omia juttujaan, mutta kun niitäkin pitää säästää harvoihin yhteisiin vapaapäiviin. Tuolloin minua ärsyttää, että itse oletan meidän tekevän jotain yhdessä, mutta mies alkaakin tekemään etätöitä tai lähtee yhtäkkiä poikien kanssa jonnekin. Tässä ei olisi ongelmaa, jos olisin ehtinyt suunnitella itselle omaa ohjelmaa, mutta eihän mitään voi suunnitella Minulle siis ykkösasia olisi olla yhdessä silloin kun aikaa olisi. Nyt vaan on menty siihen, ettei edes osata olla yhtä aikaa kotona, kun se on niin harvinaista (kerran 2 viikossa).

miksi käyttäydyn niin itsestäänselvästi? Ennakoin toisen menoja ja luovun omistani, jotta olisi edes jotain yhteistä. Siitä vaan kärsii

Teen aina päätöksen, etten ole aina käytettävissä ja suunnitttelen omia menoja, mutta jotenkin aina lipsun niistä, kun tiedossa olisi miehen seuraa.. VAikkei hän tee koskaan samaa minulle. Ja jo nyt tämä tilanne tuntuu huolestuttavalta. Ei taida maksaa vaivaa yrittää?

 

[Tytönkloppi]

Sulla on nyt vaan kaks vaihtoehtoa:

1: Sun täytyy uskaltaa puhua sen miehesi kanssa ja kertoa sun ajatuksistasi!Eihän tosta muuten mitään tule. Tuo ongelmanne voi ratketa vain ja ainoastaan puhumalla; ei muu auta. En tunne miestäsi, joten en tietenkään tiedä voiko hänen kanssa ratkoa asioita edes puhumalla ja kompromissoimalla, mutta jos hän sua rakastaa ja haluaa jatkaa suhdetta kanssasi niin kyllä hän varmasti ymmärtää että teidän täytyy tehdä joitain muutoksia tuohon yhteiseloonne.

2: Tai sitten jätä miehesi saman tien. Vai oletko valmis viettämään yhteistä aikaa miehesi kanssa kerran kahdessa viikossa koko elämäsi ajan?

 

[Tytönkloppi]

Ja muista ettei sun tarvi aina olle se joka uhrautuu, tinkii tarpeistaan j.n.e. Parisuhteessa kummankin osapuolen täytyy joskus tehdä jotain vain sen toisen osapuolen vuoksi, vaikkei itse haluiaisikaan. Mutta jos vain toinen osapuolista joutuu sillon tallöin uhrautumaan, niin eipä ole suhde tasavertaista.

 

[milloin siitä tuli näin hirveä?]

"Sun täytyy uskaltaa puhua sen miehesi kanssa ja kertoa sun ajatuksistasi!Eihän tosta muuten mitään tule. Tuo ongelmanne voi ratketa vain ja ainoastaan puhumalla; ei muu auta. En tunne miestäsi, joten en tietenkään tiedä voiko hänen kanssa ratkoa asioita edes puhumalla ja kompromissoimalla, mutta jos hän sua rakastaa ja haluaa jatkaa suhdetta kanssasi niin kyllä hän varmasti ymmärtää että teidän täytyy tehdä joitain muutoksia tuohon yhteiseloonne. "

En uskalla Onhan tästä ajankäytöstä ruikutettu, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Yhdessä välissä sovimme että alkaisimme käymään sovittuna aikana treffeillä. äkkiä unohtui sekin. Muiden kanssa voi suunnitella asioita "jopa" viikon päähän, mutta minun kanssa sovituista voi kyllä lipsua...


oletko valmis viettämään yhteistä aikaa miehesi kanssa kerran kahdessa viikossa koko elämäsi ajan?[/quote]

En ole. Aloin miettiä, onko sitä aikaa vietetty noinkaan "usein".

 

[Vieras Sika]

Äkkiä luettuna vaikuttaa siltä että elämäsi on juuri tasan niin hirveä kuin olet siitä itse tehnyt. Jokainen meistä tottuu ja sopeutuu siihen, että puoliso aina joustaa, tinkii omista tarpeistaan jne.

Elämäsi ei muutu jos et yritä sitä muuttaa. Ja muista että ei ole miehesi vika, että olet itse päättänyt toimia niinkuin toimit. Miehesi ei tiedä mitä tahdot ellet sitä kerro.

 

[milloin siitä tuli näin hirveä]

Aivan. Mielestäni puhuinkin aika lailla minä-muodossa ja tiedostan olleeni liian joustava. En vaan löydä ulos tästä uhrautumisen suosta.
Yritän muuttaa tapojani, mutta ehkä en kestä sitä että mies ei hyväksyisi sitä...
Ja en itsekään tiedä mitä haluan, esimerkiksi nyt viikonloppuna voisin mennä työporukan kanssa ulos, mutta ei edes huvita. Menisin vain kapinoidakseni, ja en tiedä olisiko siinäkään järkeä.

 

[bleak]

Ei ole vielä liian myöhäistä yrittää saada muutosta suhteeseenne. Kerroit, että pelkäät miehen reaktioita, etkä uskalla "vaatia" asioita. Kuitenkin tämä uhrautuminen on jo nyt tuoreessa suhteessa johtanut siihen, että asiat tehdään miehen mukaan ja sinä olet tyytymätön ihan koko ajan, koska mies ei osaa lukea ajatuksiasi. Usko pois, että moni mies (erityisesti nuoret miehet, joilla ei ole ollut tyttöystäviä, jotka ovat "takoneet" miehen päähän parisuhteen sääntöjä, jotta nainenkin on tyytyväinen) ei osaa ajatella niin monimutkaisesti kuin mies. Naisella tosiaan on "tippaleipäaivot" ja miehellä "putkiaivot".

Jos et osaa sanoa vastaan, niin opettele sanomaan sitten toiveitasi muulloin ääneen. Jos sovitte vaikkapa tapaamisesta seuraavalla kerralla, kun sinulla on vapaata, niin muista pitää kiinni niistä. Jos olet vihastunut miehen käytökseen, kun hän unohtaa sovittuja juttuja, niin kerro mieliharmisi vaikka tekstaamalla, jos et saa sitä sanotuksi.

Minusta sinun kannattaisi yrittää pitää puoliasi, koska jos jätät miehen, yksi syy suhteen epäonnistumiseen on sinä itse. Et voi syyttää miestä kaikesta. Jos siis eroat ja aloitat uuden suhteen, niin samat ongelmat ovat edessä silloinkin.

Kannattaa tajuta, että osasyy käytökseesi on huono itseluottamus. Ehkä pidät itseäsi huonona etkä tajua, että olet ihan yhtä arvokas kuin miehesikin. Osasyynä voi myös olla opittu malli eli jos lapsuudenkodissasi äiti oli myötäilijä ja isä päättäjä, niin tyttären on vaikea opetella muuta tapaa toimia, jos sellaista ei ole oikeastaan koskaan nähnyt toteutettavan. Liiallinen kiltteys voi myös johtua siitä, että sillä tavalla on kerjännyt vanhemmiltaan huomiota ja hyväksyntää, jolloin minuuden tarpeet jäävät loitommaksi. Jos tajuat ja sisäistät tämän, pystyt lähtemään muutoksen tielle. Se ei ole helppoa, mutta ihan mahdollista. Muutos vie aikaa todennäköisesti vuosikausia, mutta voit muuttaa itseäsi, jos haluat. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta muuttaa sinua.

Mieti itse kaksi kertaa, haluatko sellaista parisuhdetta, jossa olette enemmän erossa kuin yhdessä. Mitä sellaisen suhteen tulevaisuus tuo tullessaan? Ette ainakaan pysty olemaan kovin läheisiä. Mielestäni tuota teidän suhdetta ei voi kutsua edes seurustelusuhteeksi, jos näette tosiaan toisianne max 1 x/2 vkoa. Sitä voisi ehkä kutsua vakipanosuhteeksi tai kaverisuhteeksi; ei parisuhteeksi.

 

[Milloin siitä tuli näin hirveä]

"Minusta sinun kannattaisi yrittää pitää puoliasi, koska jos jätät miehen, yksi syy suhteen epäonnistumiseen on sinä itse. Et voi syyttää miestä kaikesta. Jos siis eroat ja aloitat uuden suhteen, niin samat ongelmat ovat edessä silloinkin. "

Aivan, itseeni minun on mentävä, ja syvälle. Olen miettinyt tätä, varmaan taas uuden miehen kanssa opettelisin olemaan taas uudenlainen ihminen ja parhaiten hänelle mieliksi...



"Kannattaa tajuta, että osasyy käytökseesi on huono itseluottamus. Ehkä pidät itseäsi huonona etkä tajua, että olet ihan yhtä arvokas kuin miehesikin."

Totta tuokin. Tuntuu, että olen vaan "bad company". Ennen yhteen muuttoa en halunnu painostaa siinä asiassa, koska pelkäsin olevani toisellöe pahasta ja pilaavani hänen elämänsä -en tosin tiedä millä!

" Osasyynä voi myös olla opittu malli eli jos lapsuudenkodissasi äiti oli myötäilijä ja isä päättäjä, niin tyttären on vaikea opetella muuta tapaa toimia, jos sellaista ei ole oikeastaan koskaan nähnyt toteutettavan."

Tunnetko minut? Isäni on Homerin esikuva Näin kerran unta, jossa julistin vanhemmilleni, ettei ole ihme kun tyttö ei uskalla vaatia kunnioitusta kun ei ole nähnyt koskaan naisia kunnioitettavan Unet tietää.

"Jos tajuat ja sisäistät tämän, pystyt lähtemään muutoksen tielle. Se ei ole helppoa, mutta ihan mahdollista. Muutos vie aikaa todennäköisesti vuosikausia, mutta voit muuttaa itseäsi, jos haluat. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta muuttaa sinua."

Haen hyväksyntää joka suunnasta, en osaa olla ystävienkään kanssa oma itseni, jokaiselle näytän eri naamaa... Töissä en puhu itsestäni mielellään mitään, ettei vaan kukaan saa paskanpuhumismateriaalia... väritön, hajuton ja mauton.



"Mieti itse kaksi kertaa, haluatko sellaista parisuhdetta, jossa olette enemmän erossa kuin yhdessä. Mitä sellaisen suhteen tulevaisuus tuo tullessaan? Ette ainakaan pysty olemaan kovin läheisiä. "

Tämä pelottaa jo nyt, kun pitäisi vielä olla "huumassa" ja jakaa asioita vain jakamisen ilosta. Olen sulkeutunut, kai tämä on piiloaggressiota miestä kohtaan.

"Mielestäni tuota teidän suhdetta ei voi kutsua edes seurustelusuhteeksi, jos näette tosiaan toisianne max 1 x/2 vkoa. Sitä voisi ehkä kutsua vakipanosuhteeksi tai kaverisuhteeksi; ei parisuhteeksi"

Missäs välissä ehtisi panemaan, kun ei huvita ventovieraan kanssa

 

[milloi siitä tuli näin hirveä?]

Pohdin elämääni laajemminkin ja tuntuu, etten ole mihinkään osa-alueeseen tyytyväinen. Sitten on helppo projisoida tyytymättömyys parisuhteeseen. Luin tuota "Päivä elämästäni" -ketjua ja kauhistuin, miten paljon ihmiset saavat aikaan työn lisäksi. Itse olen aivan liian väsynyt mihinkään ylimääräiseen.

Koti on kuin sikala. Täällä lojuu ympäriinsä MINUN vaatteitani siellä mihin olen ne riisunut. MINUN astioitani siellä missä olen sattunut syömään. Kaikki tavarat siellä mihin olen sattunut ne jättämäään, ei oikeilla paikoillaan.

Olen lihonut vuodessa yli 5kg. En jaksa huolehtia itsestäni. Olen joutunut kierteeseen: liikkumattomuus aiheuttaa liikkumattomuutta, kunnon huononeminen väsyttää entisestään. Myös terveysongelmia on ollut viimeisen vuoden sisällä enemmän kuin ikinä. Minulla on muutamia mieluisia liikuntalajeja, mutta en ole ehtinyt/jaksanut harrastaa

Kaverit ovat kadonneet jonnekin. Heidät voi laskea yhden käden sormilla. Näitä harvojakin näen ehkä 1x kuukaudessa. Tähän vaikuttaa eniten erilaiset työrytmit. Työn kautta kavereita ei ole tullut, koska olen hajuton ja mauton enkä halua sekoittaa yksityiselämääni (niin mitä elämää?) työhön.

Minulla on luovia kiinnostuksia, kuten maalaaminen ja muu käsillä tekeminen. Näistä jaksan ajoittain innostua. Pidän myös kirjoittamisesta, mutta nykyään sekin kanava on tukossa. Tulee usein vain syvennettyä takapuoleni muotoista painaumaa sohvan nurkassa ja katsottua tv:tä, vaikka aiemmin en ole katsonut suunnilleen lainkaan, olen ollut niin energinen että se on tuntunut ajan tuhlaukselta...

Tässäkö elämä on?

 

[milloin siitä tuli näin hirveä]

Lisäksi olen näköjään jäänyt nettikoukkuun, kun tulee monta kertaa päivässä selattua turhaan samoja sivuja... Siihen hurahtaa monta arvokasta hetkeä.

Äh, olen kai omaksunut uhrin roolin, kun tuntuu etten saa otetta mistään enkä voi vaikuttaa mihinkään, vaikka kuka sen tekee ellen minä?

 

[Jeannex]

Kuulostaapa.. melkein masentuneelta? Kun ei ole mielenkiintoa arkeen, elämään tai ei ole unelmia vaikka hölmöjäkin, jonkinasteisesta masennuksesta on kyse. Tietenkin se heijastuu parisuhteeseen, kuten kaikki henkilökohtaisen elämän ja itsetunnon asiat. Ehkei kyse olekaan parisuhteesi kunnosta, vaan suhteestasi itseesi?

Ihminen, jolla on huono itsetunto, käyttäytyy tietämättään ja tahtomattaan itsekkäästi. Olen ollut sellainen, nyt näen saman toiselta puolelta. Ihminen, joka arvostaa itseään on muille miellyttävintä ja parasta seuraa. Exäni jaksoi minua kauan ja sitkeästi, mutta lopulta erosimme. Tuki jonka sain auttoi minua pitkälle, mutta pidemmälle saatoin jatkaa vain yksin, korjaillen itsetuntoani sisältäkäsin. Kuvittelin olevani uhrautuva, mutta vaadinkin paljon. Tosin hylkäsin itseni kuten ymmärrän sinunkin tehneen. Parisuhteessa siihen ajautuu itsestään, siksi valmis itsetunto on monesti parisuhteen yksi edellytys. Vasta nyt tunnen pysyväni itsenäisenä ja uhraudun tietoisesti, kun uhraudun. Se vaatii sen itsetunnon.

 

[bleak]

Tiedän tunteitasi tosi pitkälle, koska olen itsekin ollut samankaltaisessa tilanteessa, jossa minä olin tyytymätön parisuhteeseen, mutta mies oli ihan tyytyväinen. Kuitenkin minä olin se, joka oli kroonisesti tyytymätön: inhosin, kun en saanut itseäni niskasta kiinni edes sen vertaa, että olisin laihduttanut/aloittanut kuntoilua/opiskellut työn ohessa/säästänyt pahan päivän varalle/heittänyt miestä pihalle/pitänyt yhteyttä ystäviin jne jne.

Osasyynä voi olla masennus tai ihan vain alakulo, johon yhdistyy se, että työ vaatii voimia. Tiedän kyllä itse, että jos työpäivän jälkeen on ihan poikki, niin pitäisi silti vain jaksaa pitää kiinni liikuntaharrastuksista, kaverisuhteista ja syödä terveellisesti. Joskus se vain on niin raskasta, jos ne asiat ovat kaikki oman itsen vallassa eikä kumppani kannusta ja tue niihin. Kuitenkin tuon tyyppisissä asioissa valta on itsellä. Kannattaa motivoida itseä ja iloita vaikka vain siitä, että jaksoi raahautua kävelylle ekaa kertaa moneen viikkoon/tapasi kaverin kahden vuoden tauon jälkeen/söi ekan hedelmän kuukauteen jne.

Minusta oman "parantumiseni" lähtökohta oli se oivallus, että vaikka olin nuori aikuinen, niin en suinkaan ollut valmis ihminen vielä. Kun tajusin, että voin muuttua ihan juuri sellaiseksi ihmiseksi kuin haluan, niin se toi lohtua. Tosin sitten tietysti kannattaa tarkkaan miettiä, että millaiseksi ihmiseksi sitä oikein haluaa kasvaa... On kuitenkin upeaa, että ihminen on kehityskelpoinen henkisiltä ominaisuuksiltaan koko ikänsä ajan. Tiedäthän sanonnan, että hyvät ihmiset ovat kuin viinejä; ne paranevat vanhetessaan. Tiedät varmasti itsekin iäkkäämpiä ihmisiä, joista osa on katkeroituneita ja vihaisia, kun taas jotkut ovat lempeitä ja ymmärtäväisiä. Kyse ei välttämättä ole siitä, mitä heille on tapahtunut vuosikymmenten saatossa, vaan nimenomaan kyse on asennoitumisesta asioihin ja kyvystä antaa anteeksi ja päästä asioista yli.

Jos et uskalla avata suutasi miehelle juuri nyt, niin olen varma, että kun keräät kiukkua tarpeeksi kauan, niin kyllä sinä uskallat. Pahimmassa tapauksessa keräät kiukkua sisääsi vuosikausia, mutta jos haluat uskaltaa ja asettaa itsesi tulikokeeseen, niin uskallat ehkä sanoa miehelle vastaan ja uskallat tuoda julki ihan ikiomia mielipiteitäsi omana itsenäsi jo seuraavalla kerralla.

Riitely, keskustelu ja mielipiteiden vaihto ovat kaikki taitolajeja. Olen itse ollut esikoistytär perheessä, jossa isä oli alkoholiin taipuvainen määräilijä ja äiti oli työtaakan alle nääntyvä hiljainen marmattaja, joka teki asiat perheen pään mieliksi, jotta välttyisi riidoilta. Inhosin tapaa jo tuolloin, mutta koska paremmastakaan en tiennyt, niin otin itselleni ekan suhtkoht kunnollisen miehen, joka oli samanlainen komentelija kuin isänikin ja minä puolestani omaksuin äidin roolin, jossa ongelmat lakaistaan maton alle. Pikkuhiljaa luovuin ystävistä, harrastuksista ja minuudestani. Paha olo oli epämääräistä, jossa päällisin puolin kaikki oli OK tai oikeastaan julkisivu suorastaan loisti hohdokkaana, mutta minä olin hukassa.

Omassa selviytymisessäni auttoi päiväkirjan kirjoittaminen. Sain siihen purettua tuntojani ja sitä kautta pääsin lopulta kiinni siihen, että tajusin, mitä virheitä olin tehnyt ja tajusin myös oikeasti sen, että en voi kaikesta syyttää miestä, vaan minunkin on otettava vastuu. Joskus nimittäin sanomatta tai tekemättä jättäminenkin on "teko", josta on vastuullinen.

Tajusin myös sen, että mieheni ei tosiaan osannut lukea ajatuksiani. Häneen ei tehonnut marttyyrius tai mököttäminen, vaan minun piti sanoa tai kirjoittaa haluamisiani, jotta sain viestin perille. Miehelle olikin yllätys, että miksi minä olin vuosikaudet sanomatta mitään, jos asiat olivat niin huonosti. No, onneksi ihminen kykenee oppimaan virheistään, jos haluaa.

Nykyisessä suhteessani on nyt se tilanne, että MINÄ olisin valmis puhumaan ongelmista, mutta mies on itseensäsulkeutuneena...:/

 

[Jeannex]

"Nykyisessä suhteessani on nyt se tilanne, että MINÄ olisin valmis puhumaan ongelmista, mutta mies on itseensäsulkeutuneena...:/"

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Minäkin olen parisuhteessa "itseeni", ihmiseen joka on kuten minä ennen.
"Kokemus on kallis koulu, mutta eiväthän tyhmät muuallakaan opi." (Benjalmin Franklin)

 

[Vieras Sika]

...Minusta oman "parantumiseni" lähtökohta oli se oivallus, että vaikka olin nuori aikuinen, niin en suinkaan ollut valmis ihminen vielä. Kun tajusin, että voin muuttua ihan juuri sellaiseksi ihmiseksi kuin haluan, niin se toi lohtua. ...

Kurt Wonnegut, nyttemmin vainaa (niin se käy) sanoi, että ihminen tulee helposti sellaiseksi mitä teeskentelee ja siksi kannattaa olla tarkka mitä teeskentelee.

Toinen vaihtoehto on, että ei teeskentele vaan yrittää tulla siksi ihmiseksi, joka pohjimmiltaan on.
Siihenkin menee helposti ensimmäiset 35 vuotta elämästä.