Mun elämä on niin turhaa

Olen äiti kahdelle, elän avioliitossa, töitäkin on, nälkää ei tarvitse nähdä.
Oma talo oli, tai on edelleen mutta siellä ei voi asua(homevaurio).
Asiaa ollaan selvittämässä, mutta helvetin hitaasti kaikki etenee...mut talosta ei nyt enempää, siitä riittäs juttua vaikka kirjaksi asti.
Mun elämä, onko mulla elämää, kuka mä olen, olenko mä joskus ollut normaali ja onnellinen, missä kohti mä tein väärin. En käsitä tätä tilannetta enää, mun aivot vaan ei enää kykene ajatteleen kunnolla. Kaikki on niin mustaa ja harmaata, tunteetonta, kylmää, yksinäistä.
Miten avioliitossa oleva nainen, äiti, voi tuntea itsensä näin mielettömän turhaksi, yksinäiseksi, arvottomaksi ihmiseksi? Mä en oikeasti enää jaksa välittää mistään, en kenestäkään, en jaksa enää uskoa siihen parempaan huomiseen ja valoisampaan tulevaisuuteen.
Ei tarvitse vastata mitään, sain vain avautua.

 

masentunuthan sinä olet, varmaan sen tiedätkin.
asiat eivät oikeasti ole noin pahasti, vaikka nyt siltä tuntuukin.
oliko se hometalojupakka se mikä kaatoi sinut? lapsilla paha uhmaikä?

et sinä ole tehnyt mitään väärin, elänyt vain. asiat muuttuvat, parempaa on tulossa.

 

Ei se katso sitä, mitä sulla on, jos masennus iskee. Se tulee kelle on tullakseen..

 

voimia :hug: Kyllä se päivä vielä tulee, kun aurinko paistaa. Aikaa saattaa mennä ja varmaan meneekin, muta joku päivä tuntuu paremmalta. Tiedän että ehkä nämä sanat eivät just nyt tunnu miltään ja ajatelet, että ei mun kohdalla, mutta usko vaan, kyllä se paistaa. Kokemusta on.

 

Jos on hometaloriemua kirjaksi asti, niin on paremminkin kumma jos siitä selviää ilman psyykkisiä oireita. Turha siinä on ihmetellä, että ei pitäis ku on muut asiat kunnossa. Ihmisen täytyy olla oma paras ystävänsä, eikä paheksujansa.