Mummuni kuoli, ja mä olen katkera

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja paradies harmaana
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

paradies harmaana

Vieras
Tämä päivä on mennyt itkiessä mummuni kuolemaa. Enemmän kuitenkin itken varmasti katkeruutta kuin sitä, että olisi ikävä.

Mummulla oli 5 lasta, 3 tyttöä ja 2 poikaa. Mutta usein kuitenkin huomasi, että se yksi Poika vei voiton kaikista. Hänen lapsensa tietenkin olivat parhaita lapsenlapsia ja me muut menimme sivussa.

"Pojan" lapsenlapset saivat tehdä mummulassa vaikka mitä, eräskin roikkui mummuni kaulahuivissa, niin että vanhalla ihmisellä henki juuri ja juuri pihisi, tälle mummu vain nauroi. Mutta odotas vain jos joku muu pikkuinen (esim. minun nyt 4 v.esikoinen, kiltti, mutta kova puhumaan) meni vaikka sängyn päälle istumaan ja päiväpeitto meni hieman ryppyyn, niin jopa toruttiin.

Meidän ja muiden vierailujen jälkeen mummuni puhui usein kuinka aina väsyy kun käymme siellä riehumassa ja sotkemassa. Todellisuudessa me olimme hyvinkin kunnolla, keitimme itse kahvimme ja tiskasimme tiskit ym. "Pojan" puoli sitten taas saattoi käydä vaatimassa rahaa ihan kaikkeen (ja sitähän annettiin, samoin kuin tälle Pojalle ja vaimolleen viinaa..).

Mummuni ei pitänyt minua eikä siskoani edes sylissään kun olimme pieniä.

Ja nyt tuntuu huonolta, kun tunnen hänen kuoleman jälkeensä tällaista katkeruutta.

Äitini tuntuu antaneen hänelle anteeksi, mutta en kyllä viitsi kysyä ainakaan vielä onko hänellä samanlaisia tunteita kuin minulla.

Ymmärtääkö joku?
 
ymmärtää joku, mutta en sitä, ettet päästä katkeruudesta irti! Se on tahdon asia, aivan kuten rakastaminenkin. Katkeruus pitää työstää ja sitten antaa anteeksi sen aiheuttajalle. Vain näin saat itsellesi aikaan onnen tai vapauden asiasta.

Osanottoni mummosi poismenon johdosta! Ja voimia tunteidesi työstämiseen!
 
Niin, minullakin samalasia tuntemuksiani omaa mummoani kohtaan,joka tosin elossa.
Aina puolustelee sitä yhtä ja jos sanon siitä suoraan niin
kasva aikuiseksi on mummini vastaus minulle :(

Nuo on sinun muistosi mummostasi ja sitä ei voi kukaan kieltää,kuten ei sitäkään että katkeraksihan se vetää mutta minkäs teet :(
 
Tavallaan ymmärrän, mutta ap:nkin täytyy ymmärtää että mummusi ikäpolvi nyt vain oli sitä ikäluokkaa joka arvosti poikia enemmän kuin tyttöjä. Tyttölapsista ei silloin niin väliä olisi ollut, vain POIKA oli jotain. Mites tämä toinen poika? Kuuluiko hänkin mummun suosikkeihin, vai oliko tämä "paras" poika kenties mummun kuopus?
 
Tavallaan ymmärrän, mutta anna hyvä ihminen jo asian olla, kun mummuki on jo kuollut. Turha enää olla katkera, ei se pojan puolikaan enää etuja häneltä saa.
 
Eriarvoisuus ei tunnu lainkaan mukavalta niistä joita ei kohdella kuin kuninkaita.
Parasta asiassa on se että mummo on nyt kuollut,ei tarvitse tapella olemattomasta huomiosta ja voi keskittyä muihin juttuihin.
Oma mummoni oli samanlainen,me ei oltu koskaan mitään,vain yksi lapsenlapsi oli hyvä joka oli lempipojan lapsi ja kenenkään muiden ei mitään.
Siihen vain totuttiin eikä menty kyläilemään juurikaan eikä oltu tekemisissä.
Oma äitini on samanlainen,vain yksi lapsistani kelpaa,muut ei ole mitään,niin ei ole myöskään sisareni lapset.
Sille yhdelle ostetaan ja laitetaan kaikki nenän eteen eikä se opi omillaan pärjäämään koskaan niin kauan kunnes äitini potkaisee tyhjää.
Sellaista se elämä on,on asioita jolle ei voi mitään.
 
Miksi se katkeruus vasta nyt iski? Etkö ennen ole näin tuntenut?

Tosiasia vaan on, niin että näin se elämä menee. Minä vietin suuren osan lapsuudestani mummolassa. Siltikään en koskaan ollut se lapsen lapsi josta puhuttiin mukavia.. "voi kun se (serkkuni olkoon nyt xx) on NIIN pieni ja nätti ja ja menestyy koulussa ja ja..."

No, minähän olin pyöreä lapsi, joten en ollut pieni ja kaunis. Menestyin kyllä koulussa ihan yhtä hyvin, mutta minusta EI tullut sairaanhoitajaa... Enkä saanut aikaiseksi sitä enkä tätä.. Kun menin jatko-opiskelemaan kaikki olivat varmoja, että lopetan koulun kesken.. Jne.. Luuserin leima lyötiin otsaan jo lapsena.

Nyt vanhempana meillä molemmilla on, koulutus, ja omakotitaloa ja aviomies ja lapsiakin löytyy.. Minä edelleen käyn usein mummolassa. Serkku ehkä kerran kesässä, koska on NIIN pitkä matka. Minulla siis 150km ja serkulla se vajaa 500km.. Minä lähetän ja vien mummolaan valokuvia lapsestani. Serkkuni ei ole lähettänyt ensimmäistäkään. Siltikin hänen perheensä on aina vaan puheenaiheena. Ja lapset mustetaan niin nätteinä ja kiltteinä..

Niin se ap vaan on. Ja minä kyllä ymmärrän.. Mutta surra pitäisi silti pystyä. Eihän se mummosi varmastikaan edes ymmärtänyt, että hän teki niinkuin teki.
 
Alkuperäinen kirjoittaja joojoo:
Ainahan sitä on ITSE se päähänpotkittu..

Ja mikäli kirjoituksestani sai käsityksen, että olisin itsekin halunnut niitä tuhatlappusia mennen tullen, jotta olisin onnellinen, niin sitä en tarkoittanut. Olisin vain halunnut, että me muutkin olisimme kelvanneet hänelle. Esikoispoika vain oli kaikki kaikessa, vaikka olikin alkoholisti. Toinen poika kuului sitten samaan huonoon joukkoon tyttölasten kanssa, eli vain tämä yksi oli tärkeä.

Nyt kun mummuni alkoi heikkenemään, niin kukaan lapsistaan ei välittänyt, oma äitini kävi häntä kuitenkin päivittäin katsomassa ja hoitamassa, hoiti myös hänen asioitaan. Ei tämän jumalaisen pojan puolikaan enää käynyt viinoja kyselemässä eikä muutenkaan katsomassa,kun tiesi ettei enää mitään saa.

Katkeruus kyllä loppuu varmasti aikanaan,mutta nyt tuntuukin pahalta se etten itke hänen poismenoaan, itken enemmän sitä ettei minulla koskaan ollut mummua joka olisi näyttänyt välittävänsä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja gab:
Tavallaan ymmärrän, mutta ap:nkin täytyy ymmärtää että mummusi ikäpolvi nyt vain oli sitä ikäluokkaa joka arvosti poikia enemmän kuin tyttöjä. Tyttölapsista ei silloin niin väliä olisi ollut, vain POIKA oli jotain. Mites tämä toinen poika? Kuuluiko hänkin mummun suosikkeihin, vai oliko tämä "paras" poika kenties mummun kuopus?

Ja taas vedettiin tuo kortti esiin :(
onhan hän NIIN vanha ja toki poikia ennen arvostettiin enemmän__joskus 100vuotta sitten kun ei oltu kuultu tasa-arvosta?
 
Ymmärrän sinua. Saahan ihminen katkeruutta tuntea, jopa kuollutta kohtaan. Ei se kuolema kenestäkään pyhimystä tee, eikä tarvitsekaan. Itsellesi voi olla joskus helpompi antaa katkeruuden olla, mutta se voi viedä aikaa. Musta olet ihan oikeutettu noihin tunteisiin, saahan ihminen tuntea tuollaistakin, ei se minusta kiellettyä ole.

Mä en ole koskaan täysin ymmärtänyt sitä miksi kuoleesta ei saisi ajatella pahaakin? Mun pappa oli alkoholisti ja todella ilkeä ihminen, en mä voi liikaa häntä mistään kehua. Hän kohteli isääni niin kaltoi että kyyneleet valuu silmiin kun ajattelenkin. Hän saa maata rauhassa, mutta en minä kykene kovinkaan hyviä hänestä puhumaan. Ainoa asia mitä hänessäkin kunnioitan on se että hän oli sodassa ja näin osallisena siitä että saamme asua itsenäisessä Suomessa. Mutta ei se silti kiillota kuvaa sen paremmaksi hänestä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja just:
Alkuperäinen kirjoittaja gab:
Tavallaan ymmärrän, mutta ap:nkin täytyy ymmärtää että mummusi ikäpolvi nyt vain oli sitä ikäluokkaa joka arvosti poikia enemmän kuin tyttöjä. Tyttölapsista ei silloin niin väliä olisi ollut, vain POIKA oli jotain. Mites tämä toinen poika? Kuuluiko hänkin mummun suosikkeihin, vai oliko tämä "paras" poika kenties mummun kuopus?

Ja taas vedettiin tuo kortti esiin :(
onhan hän NIIN vanha ja toki poikia ennen arvostettiin enemmän__joskus 100vuotta sitten kun ei oltu kuultu tasa-arvosta?

Aivan. Vaarini oli samaa ikäluokkaa, mutta silti hän piti kaikkia samassa arvossa. Hän tosin kuoli jo 15 vuotta sitten, mutta muistan hänet hyvänä ihmisenä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja just:
Alkuperäinen kirjoittaja gab:
Tavallaan ymmärrän, mutta ap:nkin täytyy ymmärtää että mummusi ikäpolvi nyt vain oli sitä ikäluokkaa joka arvosti poikia enemmän kuin tyttöjä. Tyttölapsista ei silloin niin väliä olisi ollut, vain POIKA oli jotain. Mites tämä toinen poika? Kuuluiko hänkin mummun suosikkeihin, vai oliko tämä "paras" poika kenties mummun kuopus?

Ja taas vedettiin tuo kortti esiin :(
onhan hän NIIN vanha ja toki poikia ennen arvostettiin enemmän__joskus 100vuotta sitten kun ei oltu kuultu tasa-arvosta?

No mitä sitten? Tottahan se on. Tasa-arvo ei kuulunut meidän mummujemme käsitevarastoon, eikä sitä asiaa enää jälkikäteen pysty mitenkään korjaamaan. Parempi antaa menneiden olla.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Esikoispoika vain oli kaikki kaikessa, vaikka olikin alkoholisti.

Ongelman ydin taitaa olla tässä. Mummo on mahdollistanut pojan juomista ja katkeroittanut muut.
Mutta kun mummu on kuvitellut tekevänsä parhaansa ja pelastavansa sen kyvyttömän pojan. Te muuthan pärjäsitte.
Suosittelen al-anonia tai AAL-ryhmää noiden tunteiden pusrkuun.
 
Alkuperäinen kirjoittaja gab:
Alkuperäinen kirjoittaja just:
Alkuperäinen kirjoittaja gab:
Tavallaan ymmärrän, mutta ap:nkin täytyy ymmärtää että mummusi ikäpolvi nyt vain oli sitä ikäluokkaa joka arvosti poikia enemmän kuin tyttöjä. Tyttölapsista ei silloin niin väliä olisi ollut, vain POIKA oli jotain. Mites tämä toinen poika? Kuuluiko hänkin mummun suosikkeihin, vai oliko tämä "paras" poika kenties mummun kuopus?

Ja taas vedettiin tuo kortti esiin :(
onhan hän NIIN vanha ja toki poikia ennen arvostettiin enemmän__joskus 100vuotta sitten kun ei oltu kuultu tasa-arvosta?

No mitä sitten? Tottahan se on. Tasa-arvo ei kuulunut meidän mummujemme käsitevarastoon, eikä sitä asiaa enää jälkikäteen pysty mitenkään korjaamaan. Parempi antaa menneiden olla.

Kyllä kuuluu jos he haluavat
kunhan haluavat mennä sieltä mistä aita matalin ja tehdä kaiken vanhuuden nimissä juuri niinkuin itse tahtovat
 
Ymmärrän vähän liiankin hyvin. Tilanne ei ole ihan sama kuin teillä oli, mutta mummossani on kaksinaamaisuutta, josta en pidä. Tämä on yksi syy, että en vieraile mummollani usein (edelliskerrasta on jo lähemmäs vuosi) -enemmänkin velvollisuudentunnosta välillä käyn. Aina kun puhutaan ikäihmisten yksinäisyydestä, niin väkisin mietin, että on siihen varmaan joku syy, että kukaan ei käy.... mun mielestä vanhuus ei ole puolustus idiotismille, ilkeydelle ja valehtelulle. Ja ei, mun mummolla ei ole mitään sairautta, joka noita piirteitä puolustais. Osaa vaan olla niin helvetin pirullinen ja kaksinaamainen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ihan sama:
Ymmärrän vähän liiankin hyvin. Tilanne ei ole ihan sama kuin teillä oli, mutta mummossani on kaksinaamaisuutta, josta en pidä. Tämä on yksi syy, että en vieraile mummollani usein (edelliskerrasta on jo lähemmäs vuosi) -enemmänkin velvollisuudentunnosta välillä käyn. Aina kun puhutaan ikäihmisten yksinäisyydestä, niin väkisin mietin, että on siihen varmaan joku syy, että kukaan ei käy.... mun mielestä vanhuus ei ole puolustus idiotismille, ilkeydelle ja valehtelulle. Ja ei, mun mummolla ei ole mitään sairautta, joka noita piirteitä puolustais. Osaa vaan olla niin helvetin pirullinen ja kaksinaamainen.

Onkohan mellä sama mummo :laugh:
Mummo valittaa kun emme käy hänellä kylässä,kannattaa katsoa varmasti peiliin :(
Mummo kutsuu kylään mutta heti samassa sanoo että
- ettehän sitten viivy kauan,
ja voisitteko vaikka jättää lapset hoitoon ettei tule minun kotiini sotkemaan ja oikeasteen kun nyt mietin niin ei minulle sovi että tekään tulette kyläilemään mutta kutsun nyt kun kohteliaisuuksiin kuuluu kutsua ja näin voin vinkua kun kukaan ei käy kylässä.
Eli tuossa lyhennetty versio mun mummistani :(
 
Onneksi meillä ei ollut tuollaista mummia, vaan hän kohteli kaikkia lapsia ja lapsenlapsiaan aina yhtä iloisesti ja tasapuolisesti. Kaipaan kovasti rakasta mummiani, joka kuoli vuosi sitten. Hän jätti meille vain hyviä muistoja.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ihan sama:
mun mielestä vanhuus ei ole puolustus idiotismille, ilkeydelle ja valehtelulle. Ja ei, mun mummolla ei ole mitään sairautta, joka noita piirteitä puolustais. Osaa vaan olla niin helvetin pirullinen ja kaksinaamainen.

Valitettavsti vaan vanhuus aiheuttaa ilman virallista diagnoosiakin dementoitumista ja tune, ettei oikein enää hallitse asioitaan aiheuttaa monesti ilkeýttä.
Mun mummun piti kanssa olla perusterve, ihmeteltiin kyllä kun persoonallisuus muuttui vauhdilla, mutta pidettiin alkavana dementiana. Syy olikin aivokasvain.
Mutta totta on, että vanaht ihmiset osaa olla hankalia ja vedota ja vaatia velvolisuuden nimissä. Mä luulen, että sodan nähnyt sukupolvi on sodassa kokenut sellaisen trauman, joka on tehnyt kaikista vähän läheisriippuvaisia, koska käytös on pitkälti sellaista, samoin kuin heidän 5-6kymppisillä lapsillaankin, sehän on periytyvä ominaisuus, jos joku ei tietoisesti pyri sitä katkaisemaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja LisaMarie:
Alkuperäinen kirjoittaja Ihan sama:
mun mielestä vanhuus ei ole puolustus idiotismille, ilkeydelle ja valehtelulle. Ja ei, mun mummolla ei ole mitään sairautta, joka noita piirteitä puolustais. Osaa vaan olla niin helvetin pirullinen ja kaksinaamainen.

Valitettavsti vaan vanhuus aiheuttaa ilman virallista diagnoosiakin dementoitumista ja tune, ettei oikein enää hallitse asioitaan aiheuttaa monesti ilkeýttä.
Mun mummun piti kanssa olla perusterve, ihmeteltiin kyllä kun persoonallisuus muuttui vauhdilla, mutta pidettiin alkavana dementiana. Syy olikin aivokasvain.
Mutta totta on, että vanaht ihmiset osaa olla hankalia ja vedota ja vaatia velvolisuuden nimissä. Mä luulen, että sodan nähnyt sukupolvi on sodassa kokenut sellaisen trauman, joka on tehnyt kaikista vähän läheisriippuvaisia, koska käytös on pitkälti sellaista, samoin kuin heidän 5-6kymppisillä lapsillaankin, sehän on periytyvä ominaisuus, jos joku ei tietoisesti pyri sitä katkaisemaan.

Joo on ihan pomminvarma homma, että tällä mun mummolla ei ole dementiaa tai muutakaan ajatusta tai toimintakykyä rappeuttavaa sairautta tai sit olis alkanut jo iät ajat sitten (on aina ollut todella erikoinen luonne...). Kuitenkin yksin asuttaa iso taloa ja huolehtii kaikista asioista täysin itsenäisesti. Mun mummo vaan nyt on, on aina ollut ja on aina tuleva olemaan pirullinen ihminen. Ei siihen aina sairautta tarvii. Ja pirulliset ihmisethän tunnetusti elää pitkään...
 
Jotenkin tuntuisi huonolta puhua äidillenikään tästä,vaikka tiedän kuinka paljon hän on tehnyt mummuni eteen saamatta kiitoksen sanaa. Mummuni ollessa vielä kunnossa, äitini on puhunut joistain asioista itku silmässä, mutta nyt kuoleman kohdatessa en voi itse alkaa äidilleni näistä puhumaan. Piti siis tänne tulla avautumaan..
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Jotenkin tuntuisi huonolta puhua äidillenikään tästä,vaikka tiedän kuinka paljon hän on tehnyt mummuni eteen saamatta kiitoksen sanaa. Mummuni ollessa vielä kunnossa, äitini on puhunut joistain asioista itku silmässä, mutta nyt kuoleman kohdatessa en voi itse alkaa äidilleni näistä puhumaan. Piti siis tänne tulla avautumaan..

jos kuitenkin koittaisit varovasti kysyä, miltä äidistäsi tuntuu? Hänelläkin voi olla tarve puhua asiasta, mutta ei uskalla tehdä aloitetta.
Katkeruudesta eroon pääsemisessä voi auttaa, kun kirjoittaa kirjeen, jossa kertoo kaikki tunteensa. Sen kirjeen voi sitten lukea haudalla (ei sentään hautajaisissa) ja sitten joko hävittää tai haudata haudalle, jättää mummon luettavaksi. Näin asiasta voi päästää irti, kun on saanut sanottua sanottavansa mummolle.
 

Yhteistyössä