Mummo ei osaa pitää rajoja

Samaa mieltä. Mitä väliä, jos yhtenä kesäviikkona mummolassa saa jätskiä iltapalaksi tai valvoa myöhään. Satunnaiset lepsuilut ei haittaa mitään. Se kuitenkin vaikuttaa negatiivisesti lapsen käsitykseen ihmissuhteista, jos yksi lähiaikuisista heittäytyy kynnysmatoksi viikoittain. Miten lapsi oppii muiden kunnioitusta ikään ja asemaan katsomatta, jos vanha ihminen alistuu kuin koira lapsen oikkuihin?

Auttaako jos mummolle kerrotaan, kuinka hankalaa arki teillä on aina vierailujen jälkeen, kun lapsi pitää palauttaa ruotuun? Olette varmaan jo sanoneetkin asiasta, mutta vaikuttiko se mitään?

Juuri tämä pelottaa, että mummon käytöksellä on kauaskantoisia seurauksia lapsen käsitykselle ihmissuhteista. lapsi rakastaa mummoaan ja mummo häntä, siitä ei ole epäilystäkään. Miten tuhoisaa se sitten voi ollakkaan, että mummo suorastaan ohjaa lasta oikuttelemaan ja kynnysmattoilee. Oppiiko lapsi, että tulevaisuudessa voi vaikka puolisoa kohdella noin tai ketä tahansa joka ehdoitta rakastaa häntä?

 

Auttaako jos mummolle kerrotaan, kuinka hankalaa arki teillä on aina vierailujen jälkeen, kun lapsi pitää palauttaa ruotuun? Olette varmaan jo sanoneetkin asiasta, mutta vaikuttiko se mitään?

Ollaan yritetty sanoa, mutta se on himskatin vaikeaa. Ehkä ei ole osattu sanoa tarpeeksi suoraan. Toisaalta sanominenkaan ei ole monessa asiassa auttanut. Esim. puetuttamisesta on sanottu, kun lapsi on kömpelö ja tarvitsisi todella opetella sinnikkäästi itse. Heti kun selkänsä kääntää, mummo kuitenkin pukee.

Sitten on sekin, kun ei haluaisi loukata. Mummo on tärkeä lapselle kaikesta huolimatta, eikä itsekään haluaisi riitoihin kun on pieni suku. Pienestä pitäen mummo on paljon hoitanut lasta, joten tuntuu että kiitollisuudenvelkaakin on meidän puolelta. Mutta mitä isommaksi lapsi tulee, sitä isommaksi tulee ongelmat.

 

[QUOTE="vieras";27260744]Hyväksyisitkö tuollaista kätyöstä jolta kulta muulta? Veisitkö lapsen yksin kylään paikkaan jossa hän käyttäytyy kuin sekopää eikä kukaan siihen puutu? Annatko mummon siis käyttäytyä noin ihan vain siksi että hän on mummo ja verisukulainen? Se on hyvä että tänne yksi mummokin tuli huutelemaan oikeuksiaan, mutta ajatteleeko kukaan lapsen oikeuksia? Lapselle ei todellakaan ole hyväksi tuollainen paikka jossa hänen annetaan riehua vapaasti, satuttaa muita ja rikkoa paikkoja. Jos kyse olisi vaikkapa kaveriaikuisesta, perhepäivähoitajasta tai muusta ei- sukulaisesta, ei kukaan taatusti katsoisi tuota hetkeäkään. Ei missään tapauksessa pidä tehdä myönnytyksiä vain siksi että kyse on sukulaisesta, tuo kun on lapselle vain ja ainoastaan haitallista, eikä todellakaan luo mitään "aitoa läheisyyttä". Ei nyt, eikä myöhemminkään.

Mulla oli hemmotteleva mummo, joka ei pitänyt mitään kuria ja jota näin lähes päivittäin. Teini-iästä lähtien en ole pitänyt mummoon mitään yhteyttä, hän kun tuntui lähinnä vieraalta ihmiseltä. Ei tuollaiseen yksinkertaisesti voi muodostaa mitään suhdetta, tuo kun on yksinkertaisesti välinpitämättömyyttä.[/QUOTE]

Hyviä huomioita ja kysymyksiä. Mutta vaikeita. Mummo ei ole läpeensä paha ihminen, ja on paljon meitä auttanut vuosien varrella. Välirikkoa en haluaisi. Mutta viime aikoina on alkanut tuntua, että mummon kanssa vietetty aika on oikeasti välillä PAHAKSI lapselle. Rakkautta on kyllä molemmin puolin. Kumpa mummo tajuaisi itse, sitä toivon kaikkein eniten.

 

Tunteeko mummo lapsen kaverit, unet, unelmat, pelot, lempiruoat?
Entä vice versa?

Tämä siis ihan OT-sivuhuomautuksena mummilta, joka tapaa kahta lapsenlapsistaan 4-6 tunnin ajan per viikko eikä todellakaan ole "oikeissa" ja vielä vähemmän "todellisissa" väleissä heidän kanssaan, vaikka "Ihan hyvät" välit onkin.

Rakkautta on.
Runsaasti ja epäilemättä.
Molemmin puolin.

Mutta aito läheisyys on eri juttu. Sen väittäminen, että ja jotta moista olisi, on läheisyyden käsitteenkin mitätöintiä.

Here we go again...

 

[QUOTE="vieras";27265864]Here we go again...[/QUOTE]

Sinä eri mieltä?
Sinun maailmassasi "todellinen läheisyys" syntyy siitä huolimatta, ettei tunne toista oikeasti eikä ole läsnä toisen arjessa saati tunne sen reunaehtoja?
Vai...?

 

Meillä taas toisinpäin, me Olemme mieheni kanssa lepsumpia kuin äitini. Koko ajan valittaa että ei noin, huutaa lapselle ja komentaa, mitään ei saisi tehdä, ja on negativi en eikä kannusta mihinkään. kysyy että osaatko, no et tietenkään, mun se pitää taas tehdä... Ja poikani on siis 2,5v.
Toimi samallalailla omassa lapsuudessani, ja en todellakaan halua samaa omalle lapselleni. Tietyt rajat tietenkin on meilläkin, mutta muuten menemme kasvatustyyleissä ihan eri raiteita...

 

Tietenkin voi olla.
On ihmevanhempia, jotka ovat läheisimpiä ja arjessa päivittäin tärkeimpiä, huostaanotetuillekin lapsilleen vaikka lapsella arjessa läsnäolevat rakastavat sijaisvanhemmat 18-28 vuoden ajan läsnä ja lapsen syvästi rakastamina ja arjen konflikteissa ensisijaisina luotettuina olisivatkin.

Ja on muitakin "erilaisuuksia".

Suurin osa palstalaisista silti sitä mieltä että jos äiti menee illaksi/viikoksi/kuukaudeksi omille teilleen, niin läheisyys peruuuttamattomasti kärsii.

Isovanhemmat sen sijaan ovat ihan yhtä läheisiä ja tärkeitä, vaikka heitä ei tapaisi kuin viikon per kesä...

Isovanhemmuus on moisten mielestä lie niin paljon äitiyttä vahvempi side... tai jotain sinnepäin?

Sinulla menee nyt vähän puurot ja vellit sekaisin. Isovanhemman ja lapsen suhde ei tavallisesti ole yhtä merkittävä kuin vanhemman ja lapsen suhde, eikä sen kuulukkaan olla.

 

Sinulla menee nyt vähän puurot ja vellit sekaisin. Isovanhemman ja lapsen suhde ei tavallisesti ole yhtä merkittävä kuin vanhemman ja lapsen suhde, eikä sen kuulukkaan olla.

Miksi mitata merkittävyyttä ja sabotoida sen myötä jotain lapselle hyvää ja vahvuutta tuotavuutta suhdetta vain siksi , ettei jokin suhde "tavallisesti" ole yhtä merkittävä kuin vanhemmman ja lapsen suhde?

Lapsi jää voitolle kaikisssa merkittävissä suhteissaan. Ketään meistä ei liian moni aidosti rakasta.

Osa vanhemmista rakastaa lastaan kylliksi päästääkseen lapsen elämään muitakin rakastavia aikuisia.

Osa ei.
Heillä ajatus muista , olkoonkin että tajuavat sen lapsen parhaaksi, on loukkaus "pyhää vanhemuuttaan" (yksi destruktiivisen narsismin muoto?) kohtaan ja sitä vastaan pitää taistella...

Ja osalla sitä "tavallisuutta".

 

Miksi mitata merkittävyyttä ja sabotoida sen myötä jotain lapselle hyvää ja vahvuutta tuotavuutta suhdetta vain siksi , ettei jokin suhde "tavallisesti" ole yhtä merkittävä kuin vanhemmman ja lapsen suhde?

Lapsi jää voitolle kaikisssa merkittävissä suhteissaan. Ketään meistä ei liian moni aidosti rakasta.

Osa vanhemmista rakastaa lastaan kylliksi päästääkseen lapsen elämään muitakin rakastavia aikuisia.

Osa ei.
Heillä ajatus muista , olkoonkin että tajuavat sen lapsen parhaaksi, on loukkaus "pyhää vanhemuuttaan" (yksi destruktiivisen narsismin muoto?) kohtaan ja sitä vastaan pitää taistella...

Ja osalla sitä "tavallisuutta".

Voi herran jestas! Vanhempi joka ei siis vie lastaan muuten vain hoitoon useampana päivänä viikossa tuntien ajaksi, ei siis rakasta lastaan kylliksi?
Jos vanhemmat on töissä, lapsi hoidossa ja muutenkin yhteinen aika vähäistä, niin jos siitä ajasta ei vielä halua viedä lasta " turhaan" hoitoon, niin ei rakasta lastaan tarpeeksi? Viis yhteisestä ajasta, kuhan lapsi pääsee mummolaan?

Jotenkin tulee sellainen olo, että sinä olet niin läheisriipuvainen ja huolissasi omasta asemastasi, että väkisin yrität saada oman tarpeesi kuulostamaan normaalilta ja ennen kaikkea ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Sinä rakastat oikein, muiden rakkaus on vain säälittävän vähäistä "yritelmää"?

 

Tunteeko mummo lapsen kaverit, unet, unelmat, pelot, lempiruoat?
Entä vice versa?

Tämä siis ihan OT-sivuhuomautuksena mummilta, joka tapaa kahta lapsenlapsistaan 4-6 tunnin ajan per viikko eikä todellakaan ole "oikeissa" ja vielä vähemmän "todellisissa" väleissä heidän kanssaan, vaikka "Ihan hyvät" välit onkin.

Rakkautta on.
Runsaasti ja epäilemättä.
Molemmin puolin.

Mutta aito läheisyys on eri juttu. Sen väittäminen, että ja jotta moista olisi, on läheisyyden käsitteenkin mitätöintiä.

Se, että tuohon tilanteeseen on ajauduttu, on mummon valinta. Mummo on aikuisena ihmisenä vastuussa omasta käytöksestään ja jos siitä on haittaa lapsen kasvatuksessa, olisi mummon syytä miettiä omaa toimintaansa.

 

Lapsi jää voitolle kaikisssa merkittävissä suhteissaan. Ketään meistä ei liian moni aidosti rakasta.

Entä jos se merkittävä suhde on lapselle vahingoksi? Miten hän siinä sitten jää voitolle?

=)

 

Entä jos se merkittävä suhde on lapselle vahingoksi? Miten hän siinä sitten jää voitolle?

=)

Voiko lahjontaa kutsua aidoksi rakkaudeksi? Sitä, että toinen koittaa ostaa lapsen rakkauttaa erilaisin miellyttämisen keinoin, esimerkiksi tavaroilla, herkuilla tai kaiken käytöksen sallimisella.

 

Voiko lahjontaa kutsua aidoksi rakkaudeksi? Sitä, että toinen koittaa ostaa lapsen rakkauttaa erilaisin miellyttämisen keinoin, esimerkiksi tavaroilla, herkuilla tai kaiken käytöksen sallimisella.

Hyvä kysymys. En tiedä. Ei se ainakaan aitoa molemminpuolista rakkautta ole jos lahjojen vastaanottaja rakastaa vain kun saa tahtonsa läpi (oli se sitten sitä herkkuja tai mitä tahansa).

 

Miksi mitata merkittävyyttä ja sabotoida sen myötä jotain lapselle hyvää ja vahvuutta tuotavuutta suhdetta vain siksi , ettei jokin suhde "tavallisesti" ole yhtä merkittävä kuin vanhemmman ja lapsen suhde?

Lapsi jää voitolle kaikisssa merkittävissä suhteissaan. Ketään meistä ei liian moni aidosti rakasta.

Osa vanhemmista rakastaa lastaan kylliksi päästääkseen lapsen elämään muitakin rakastavia aikuisia.

Osa ei.
Heillä ajatus muista , olkoonkin että tajuavat sen lapsen parhaaksi, on loukkaus "pyhää vanhemuuttaan" (yksi destruktiivisen narsismin muoto?) kohtaan ja sitä vastaan pitää taistella...

Ja osalla sitä "tavallisuutta".

Onkohan sinulla nyt joku kipeä omakohtainen kokemus asiasta, joka värittää hiukan liikaa tuota tulkintaasi...
Yleensä ottaen on selvää, että lapselle, etenkin ensimmäisinä elinvuosina, tärkein suhde on suhde vanhempiin, jotka kasvattavat lapsen. Ei se poissulje sitä, etteikö lapsen elämässä voisi olla muitakin merkittäviä suhteita, mutta suhde vanhempiin on kuitenkin se tärkein. Näin ollen on eri asia, onko äiti pois kuukauden vauvan elämästä kuin se, että näkeekö isovanhempiaan kerran kuussa vai joka ainoa päivä.

 

Tunteeko mummo lapsen kaverit, unet, unelmat, pelot, lempiruoat?
Entä vice versa?

Tämä siis ihan OT-sivuhuomautuksena mummilta, joka tapaa kahta lapsenlapsistaan 4-6 tunnin ajan per viikko eikä todellakaan ole "oikeissa" ja vielä vähemmän "todellisissa" väleissä heidän kanssaan, vaikka "Ihan hyvät" välit onkin.

Rakkautta on.
Runsaasti ja epäilemättä.
Molemmin puolin.

Mutta aito läheisyys on eri juttu. Sen väittäminen, että ja jotta moista olisi, on läheisyyden käsitteenkin mitätöintiä.

Mun mielestä mummon ei ole välttämättä tarpeen tuntea lapsen kavereita tai unia. Eikä etenkään lapsen tarvitse tietää mummon pelkoja ja unelmia, jotta suhdetta voitaisiin kutsua läheiseksi!

4-6 tuntia viikossa on paljon - varmasti läheskään kaikki isovanhemmat eivät tapaa lapsenlapsiaan niin usein. Ja silti varmasti rakastavat toisiaan.

Mä en vielä aikuisenakaan tiedä mummoni pelkoja tai tunne hänen kavereitaan. Tapaamme ehkä kerran kuussa, niin kuin lapsenakin - aina emme edes niin usein. Hän on mulle kuitenkin turvallinen, lämpöinen ja välittävä ihminen, joka tukee, auttaa, on ylpeä minusta ja muistaa aina muistuttaa lämpimien vaatteiden tärkeydestä. <3 Suhde ei ole samanlainen kuin suhde vanhempiini tai sydänystäviini. Eikä sen todellakaan tarvitsekaan. Silti se on hyvä suhde.