T
Turkilmas
Vieras
Mulla oli ennen yks ihan älyttömän hyvä ja läheinen ystävä. Siis ennen kuin muutin toiseen kaupunkiin. Mä pystyin kertomaan hänelle ihan kaikesta, hän oli loistava kuuntelija. Tunsin etten ollut koskaan tavannut yhtä tärkeää ystävää, kiinnyin häneen kovin voimakkaasti.
Sitten muutin toiseen kaupunkiin ja vaikka koitin alkuun pitää yhteyttä häneen, niin kaveri oli jotenkin outo ja etäinen, tympeäkin. Pahotin mieleni ja lopetin pitämästä yhteyttä. Vuosia myöhemmin kuulin (yhteiseltä tutultamme) että hän on erittäin vakavasti sairas, mutta ei ollut halunnut mun tietävän. Ihan vaan säästääkseen mut kärsimykseltä ja siksi että halusi nauttia seurastani ilman että surkuttelisin asiaa sen enempää. Silloin ymmärsin että hän todennäköisesti halusi siksi välttää pitämästä muhun yhteyttä.
Tää ystävä on ollut mun mielessä tasaisin väliajoin, mutta en ole uskaltanut ottaa häneen yhteyttä. Lopulta rohkaistuin facebookin kautta kyselemään tämän kaverin kaverilta kuulumisia. Olin valtavan helpottunut kun kuulin että kaverini on edelleen elossa ja että voi olosuhteisiin nähden hyvin. Samalla sain hänen puhelinnumeronsa.
Keräsin edelleen rohkeutta useamman viikon, itse asiassa taisi tässä sujahtaa kuukausiakin. Monta kertaa jopa itkin ikävääni ja huolta häntä kohtaan, näin hänestä unia ja kertoilin miehelleni kaveristani. Lopulta laitoin viestiä kaverille. Kyselin kuulumisia ja vointia, kerroin että olen ikävöinyt häntä ja totesin että tyhmää kirjoittaa viestiä kun haluaisi nähdä kasvotusten.
Mutta.... hän ei vastannut mulle mitään!!! Viestin lähettämisestä on nyt jo 3 päivää, eikä hän ole vastannut mitään. Toki ymmärrän ettei hänen tunteensa mua kohtaan ole välttämättä olleet yhtä voimakkaat. Ja ymmärrän myös ettei hän välttämättä ole miettinyt ja ikävöinyt mua niin paljon kuin minä häntä. Jotenkin silti vaan tuntuu niin pahalta. Toisaalta ehkä munkin nyt viimeistään pitäis ymmärtää irrottautua hänestä ja lopettaa ikävöiminen. Olla vaan iloinen jos joskus kuulen joltakin taholta hänen kuulumisiaan ja antaa hänen olla ja elää rauhassa
Sitten muutin toiseen kaupunkiin ja vaikka koitin alkuun pitää yhteyttä häneen, niin kaveri oli jotenkin outo ja etäinen, tympeäkin. Pahotin mieleni ja lopetin pitämästä yhteyttä. Vuosia myöhemmin kuulin (yhteiseltä tutultamme) että hän on erittäin vakavasti sairas, mutta ei ollut halunnut mun tietävän. Ihan vaan säästääkseen mut kärsimykseltä ja siksi että halusi nauttia seurastani ilman että surkuttelisin asiaa sen enempää. Silloin ymmärsin että hän todennäköisesti halusi siksi välttää pitämästä muhun yhteyttä.
Tää ystävä on ollut mun mielessä tasaisin väliajoin, mutta en ole uskaltanut ottaa häneen yhteyttä. Lopulta rohkaistuin facebookin kautta kyselemään tämän kaverin kaverilta kuulumisia. Olin valtavan helpottunut kun kuulin että kaverini on edelleen elossa ja että voi olosuhteisiin nähden hyvin. Samalla sain hänen puhelinnumeronsa.
Keräsin edelleen rohkeutta useamman viikon, itse asiassa taisi tässä sujahtaa kuukausiakin. Monta kertaa jopa itkin ikävääni ja huolta häntä kohtaan, näin hänestä unia ja kertoilin miehelleni kaveristani. Lopulta laitoin viestiä kaverille. Kyselin kuulumisia ja vointia, kerroin että olen ikävöinyt häntä ja totesin että tyhmää kirjoittaa viestiä kun haluaisi nähdä kasvotusten.
Mutta.... hän ei vastannut mulle mitään!!! Viestin lähettämisestä on nyt jo 3 päivää, eikä hän ole vastannut mitään. Toki ymmärrän ettei hänen tunteensa mua kohtaan ole välttämättä olleet yhtä voimakkaat. Ja ymmärrän myös ettei hän välttämättä ole miettinyt ja ikävöinyt mua niin paljon kuin minä häntä. Jotenkin silti vaan tuntuu niin pahalta. Toisaalta ehkä munkin nyt viimeistään pitäis ymmärtää irrottautua hänestä ja lopettaa ikävöiminen. Olla vaan iloinen jos joskus kuulen joltakin taholta hänen kuulumisiaan ja antaa hänen olla ja elää rauhassa
. 