Alkuperäinen kirjoittaja NPOK:
Alkuperäinen kirjoittaja Ap:
Niin, kai mun pitäis vaan unohtaa. Mä vaan kerkesin kotiutua sinne. Tein oikeasti töitä, että saatiin kiva elämä sinne. Sit piti muuttaa. Mua niin masentaa. En enää jaksa tuhlata energiaani siihen, että yritän viihtyä. Mua vaan masentaa, itken usein. En edes pidä tästä uudesta kodista. Rankkaa yrittää lasten takia olla iloinen, kun joka ilta itken itteni uneen.
hyvä ihminen, siirrät näin ahdistuksesi lapsiisi ja he vaistomaisesti ottavat näitä ikäviä tunteita kannettavakseen. eikö olisi viisasta lastesi puolesta tehdä töitä sen eteen, että käsittelisit asian, eheytyisit ja olisit tyytyväinen siihen, mitä sinulle on annettu? jos et ole fyysisesti kovin kipeä, niin henkinen kehitys kyllä onnistuu. lastesi takia voisit koittaa.
Mä olen samaa mieltä. Kannattaa kyllä etsiä ja löytää se elämänilo, menee elämä hukkaan suremalla jotain mennyttä.
Mä tiedän, että alku voi olla hankalaa, mutta että 10 vuotta pitäis haikailla jotain entistä kaupunkia. huih....
Me muutettiin kans tänne pienempään kaupunkiin 3 vuotta sitten ja voin sanoa, että alku oli vaikeaa. Eka vuosi ihan kaaosta päässä, mutta päätin yrittää ja tehdä kaikkeni viihtyäkseni. Aloin itse juttelemaan ihmisille....
On täälläkin sellasia juntteja, jotka puhuu VAIN alkuperäisille asukkaille, mutta mä jätän sellaset ihmiset omaan arvoonsa ja etsin muuta seuraa.
Lapsilla on harrastukset ja kavereita, joten se on pääasia.
Ja vanhalla paikkakunnalla me oltiin 10. vuotta ja siellä oli paljon hyvää, mutta meillä on yksi asia ainakin paremmin, kuin ennen ja se on se, että meillä on LUNTA! Ja ollaan päästy pulkkamäkeen, luistelemaan, hiihtämään.
Olen itsekin paljon pirteämpi, kun ympärillä on valkoista eikä kokoajan vaan mustaa.
Mä uskon, että asenteella on suuri vaikutus omaan mieleen. Heti, kun mä muutin asennetta ja päästin irti menneisyydestä, alkoi sopeutuminen.
