mulla on kasvatuskriisejä

[Levoton Strutsi]

Tästä tulee sitten aikas pitkä teksti...

Ongelma on se että pohdin ihan liikaa että miten kaikki mun sanomiset ja tekemiset vaikuttaa meidän lapseen/lapsiin. esim.Olenko tasapuolinen ja voinko ylipäätään tehdä niinkuin teen? Tekeekö kukaan muu niin jne. Perustelen moneen kertaan omat jutut itselleni tilanteen aikana. Ja sitten palaan myös asiaa pohtimaan kun tilanne on mennyt ohi. Perustelen käyttäytymistäni myös muille mikäli siinä on joku toinen aikuinen.

Alkaa syödä jo voimia tämä jatkuva pohdiskelu ja mietiskely. Miksen mä voi vaan olla äiti ilman suurempia ongelmia? onko tää nyt jotain identiteettikriisiä vai mitä hel...ttiä?

Esim. Tänään meidän isommat pojat ( 5-v ja 4-v) halusivat leikkiä kahdestaan. Kehoitin laittamaan huoneen oven kiinni. 2-v sai itkuraivarit siitä ja alkoi hakata tätä huoneen ovea päällään!!!! Kannoin pojan sänkyyn rauhoittumaan koska hän ei kuunnellut kun yritin hänelle puhua että se on xx ja xx huone, he leikkivät siellä nyt.

No, 2-v rauhoittui ja syötiin tämän episodin jälkeen ja sen jälkeen isommat menivät jatkamaan omaa leikkiään ja 2-v halusi oman ja pikkuveljensä (9kk) oven kiinni. Oli kuulemma kiva leikki ja xxx vaan rikkoo (mitä muuta 9 kk ikäinen osaa?) Annoin luvan ja autoin laittamaan oven kiinni. Niin eikö tämä 9 kk jäänyt huoneen ulkopuolelle huutamaan ja hakkasi kädellä ovea!

Sain 9 kk rauhoittumaan ja kaikki on nyt tasapainossa. isommilla on oma leikki ja kahdella pienemmällä omansa.

Mutta nyt silti mietin että voinko mä tälleen jakaa porukkaa ja antaa lasten jättää sisaruksiaan ulos leikeistään? Vai pitäisikö minun toimia erotuomarina ja yrittää saada kaikki leikkimään keskenään?

Tiedän jo tätä kirjoittaessa etten olisi voinut toisin toimia mutta miksi sitä pitää sitten käydä joka tapahtuman jälkeen tälläinen yksinpuhelu?
Mielestäni jokaisen lapsen kuuluu saada leikkirauha vaikka sisaruksia onkin enempi kuin 1-2. Olenko silti ihan väärässä? Kuitenkin 4 ja 5-v:n leikit liikkuvat jo ihan eri kategoriassa kuin tämän 2-v:n. Ja ihan periaatteesta kehoitan näitä "isompia" leikkimään myös "pienempien" kanssa ja joskus he tekevätkin sitä ihan ominkin päin.

 

[Aurinkokunta]

Voi kuule, ihan oikein sie oot toiminut.
Meilläkin on sääntöjä, pienemmät eivät saa mennä isompien huoneeseen ilman isompien lupaa. Oma huone = oma alue, jonne saa mennä kenen kanssa haluaa tai olla yksin, jos niin tuntuu.
Kyllä ne sit alkaa yhdessäkin leikkimään, kun siltä tuntuu. Ainakin meillä.

Joskus mie pyydän isompia leikkimään pienempien kanssa, aina se ei heistä ole hauskaa, mutta silloin auttaa selitys: "Eihän kaikki voi aina olla hauskaa sinun mielestäsi, mutta ajattele miten iloiseksi minä tulen, ja miten tuo pienempi nauttii seurastasi. Jne"

 

[Levoton Strutsi]

Voi kuule, ihan oikein sie oot toiminut.
Meilläkin on sääntöjä, pienemmät eivät saa mennä isompien huoneeseen ilman isompien lupaa. Oma huone = oma alue, jonne saa mennä kenen kanssa haluaa tai olla yksin, jos niin tuntuu.
Kyllä ne sit alkaa yhdessäkin leikkimään, kun siltä tuntuu. Ainakin meillä.

Joskus mie pyydän isompia leikkimään pienempien kanssa, aina se ei heistä ole hauskaa, mutta silloin auttaa selitys: "Eihän kaikki voi aina olla hauskaa sinun mielestäsi, mutta ajattele miten iloiseksi minä tulen, ja miten tuo pienempi nauttii seurastasi. Jne"

kiitos
:flower:

meillä ei pojilla ole tilanpuutteen takia omia huoneita vaan isommat jakavat huoneen ja pienemmät kanssa. mutta välillä isommillekin tulee tarve olla yksin ja silloin saa minun tai miehen luvalla mennä meidän makkariin leikkimään ihan yksin. Parhaimmillaan meillä on kaikissa huoneissa yksi lapsi kun tulee tarve saada näitä omia hetkiä. Tai jos koko ajan vaan tapellaan niin erotan porukan.

Mutta piti lisäämäni että tämä esimerkkini ei ole ainoa laatuaan. Päivän aikana pysähdyn toooodella monta kertaa kyseenalaistamaan oman käyttäytymiseni ja kasvattajan taitoni. Lapsille meillä on rajat ja kaikilla pyritään pitämään samat säännöt mutta vielä kun saisin mielenrauhan että osaan ja toimin ihan oikein niin... :ashamed:
miehellä taitaa vaan olla parempi itseluottamus tai sitten se ei mulle mitään tälläisiä pohdi. Jos jotain ääneen mietiskelen niin sitten se tuumaa vain että "tämä on meidän tapa, ja näin meidän kuuluukin toimia. Ihan sama mitä muut ajattelevat tai mitä muut tekevät" ja niinhän sen pitäisi mennäkin. Mulle vaan tuntuu olevan hirmu tärkeetä saada se muidenkin hyväksyntä :snotty: :ashamed:

ja tämä on sitten tosi arka asia ja nolottaa edes kirjoitella tästä. Toivon että kukaan ei tästä ala mulle nauramaan...

 

[Aurinkokunta]

Niin, ei meilläkään kaikille ole omia huoneita, mutta kyllä aina joku nurkka löytyy sit jokaiselle.
Isommilla on kokonaan omat huoneet, ja sit pareittain jakavat noita huoneita nuo muut... ainakin siihenasti kunnes saadaan remppa valmiiksi.

 

[Blueberry]

Olet varmaan turhan itsekriittinen kasvatustapojesi ja oman äitiytesi suhteen, mutta se on huomattavasti parempi vaihtoehto (joskin raskasta sulle itsellesi) kuin vähät välittää siitä, mitä ja miten lapsiaan tähän elämään ja toimintaan toisten kanssa ohjeistaa. Tuo sinun esimerkkisi on mielestäni paras mahdollinen tapa opettaa lapsille sosiaalisia taitoja ja toisten kunnioittamista ihan sisarusten kesken.

Muista itse omasta lapsuudestani (ehkä noin 6v.) kun viisi vuotta vanhempi sisareni lähti saattamaan hieman häntä vanhempaa sukulaistyttöä bussipysäkille ja olisin niin halunnut mennä mukaan. Äiti kielsi ja huutohan siitä tuli....ja kova. En tiedä miksi tuo tapahtuma on jäänyt mieleeni, mutta sen muistan, ettei äitini vaivautunut perustelemaan minulle miksi en pääse mukaan.

Vaikka oma poikani on vauva vasta, mietin jo nyt, miten ikinä osaan häntä kasvattaa kun hän tulee tuohon 4-5 vuoden ikään. Kaveri on nimittäin jo nyt tosi temperamenttinen tapaus.

Mun mielestä on tosi tärkeää, että teillä on rajat ja samat säännöt kaikille. Sillä pääsee jo yllättävän pitkälle. Älä siis liikoja murehdi!