Muita teininä ujoja, aikuisena sosiaalisia/normaaleja?

[123]

Olen nyt 17-vuotias. N. 10-vuotiaasta lähtien olen ollut melko ujo, en tiedä miksi mutta en vaan keksi vieraiden ihmisten seurassa puhuttavaa (olen tosi huono small talkissa ja edes säästä en vaan keksi sanottavaa), mulla ei ole juurikaan kavereita (vaikka ihan normaalisti pukeudun ym...) ja puhun tosi hiljaisella äänellä (tuntuu oudolle puhua kovempaa, kuulostaa omiin korviin huutamiselle ). Nyt olen kuitenkin muuttanut omilleni + saanut työpaikan asiakaspalvelusta, ja pikkuhiljaa on alkanut tuntua, että tervehtiminen (esim. puolitutuille, naapureille, jne) on helpompaa ja vieraille juttelu myös. Kavereideni seurassa olen aina ollut ihan rempseä ja heillä onkin minusta ihan erilainen kuva kuin muilla ihmisillä yleensä...

Voiko ujoudesta päästä ihan vaan "harjoittelemalla"? Löytyykö teistä sellaisia, jotka olette joskus olleet hyvinkin ujoja mutta nykyään ihan sosiaalisia ihmisiä? Olisipa hienoa olla joskus sellainen että voi puolituttujenkin seurassa jutella normaalisti, ilman että tulee hermostunut ja pälyilevä olo ja että tuntuu että kaikki puhuu vaan päälle...

 

[123]

Ja anteeksi otiskon "sosiaaliset/normaalit", en tarkoita etteikö ujo voi olla normaali + En pidä itseäni aikuisena vielä vaikka niinkin voi otsikosta käsittää...

 

[sossun täti]

Itse olin erittäin vetäytyvä aikaisemmin, taisin olla lähemmäs 25v ennen kuin pääsin siitä täysin eroon. Teininä en varmasti jutellut kenellekään vieraalle ihmiselle! Nykyään olen kyllä ottamassa kantaa vieraammassakin seurassa ja minusta tuli sosiaalityöntekijä. Eli joo, kyllä se voi mennä ohikin.

 

["vieras"]

Mä oon ollut aika ujo ja nykyäänkin joissain tilanteissa mutta yleensä todella sosiaalinen. Iän myötä ujous karissut.

 

[HuutoYössä]

Olen sosiaalistunut Teininä olin samanlainen kuin sinä. Enää ei niin paljon välitä, mitä ihmiset sanomisistani ajattelevat.

 

[jeepsjeeps]

Minä myös olen ollut ujo koko yläaste- ja lukioiän, mutta opiskelu ja varsinkin työt on pakottaneet avaamaan suuni. Opiskelin sairaanhoitajaksi eikä alalla puhumattomuudella pärjännyt ja kun sen suun sai eka kertoja auki, niin helpotti kerta kerralta. Nyt jo toisessa ammatissa eikä ujoudesta ole enää jäljellä muuta kuin muistot vain. Eli harjoittelemalla helpottaa, usko pois vain. Tsemppiä!

 

["Mamma italiana"]

ajan mittaan oppii, tsemppià sulle. hyvà pitàà mielessà ettà jokaisella on oikeus omaan luonteeseensa mutta liian ujona elàmàssà tallaantuu. ps. itse olin aika ujo, nyt paljon sosiaalisempi ja onnistuu jo tyòesitelmàt ja small talk vieiraitten kanssa ulkomaan kielillà. usein ajattelen ettà eihàn tàssà voi mitààn pahaa tapahtua, antaa mennà vaan.

 

["ujo"]

Olen aina ollu ujo ja olen edelleenkin. Mutta iän myötä olen tullut enemmän sellaiseksi, etten niin välitä,mitä mieltä muut on mun sanomisista, niin kuin "sosiaaliset" ihmiset eivät koskaan ole muista piitanneet. Esim. työrooliin kuuluu keskustella asiakkaiden ja työkavereiden kanssa.

Isossa porukassa olen enemmän kuuntelija, kahden kesken saatan pölistä paljonkin (ellei toinen ole ns. sosiaalinen, jolloin tyydyn nyökytteleen ymmärtäväisesti)

 

["vieras"]

Mä saan nykyään suun auki jos on asiaa, ja tuollaisissa tilanteissa saatan olla ensimmäinen tai eniten äänessä. Esim. jos satun kadulla kohdalle kun joku saa sairaskohtauksen, saatan olla se, joka soittaa ambulanssia ja organisoi ohikulkijoista väkeä auttamaan. Mulle ei aiemmasta puhelinkammostani huolimatta ole enää mitään vaikeuksia hoitaa asioita puhelimitse enkä töissä tai muuallakaan epäröi kysyä, jos joku asia on epäselvä. Ujous ei siis vaivaa enää niinkuin ennen.

Mutta smalltalkkia en ole oppinut vieläkään. Niin kauan kuin juttu pysyy jotenkuten asialinjalla, pystyn täysin osallistumaan keskusteluun, mutta vapaamuotoisemmassa läpänheitossa pää tyhjenee ihan totaalisesti ja vanhat paniikintunteet alkavat pyrkiä pintaan. Tämän vuoksi ei ole hirveästi kavereita nyt vielä lähemmäs kolmekymppisenäkään: en vaan keksi mitään puhuttavaa, jos ei ole jotain varsinaista asiaa, saati että osaisin vitsailla tai saada ketään viihtymään. En myöskään osaa aloittaa keskustelua niin, että se lähtisi siitä etenemään luontevasti, vaan se vaatii aina aloitteen toiselta osapuolelta. Tämä siis huolimatta siitä, että olen yrittänyt harjoitella sosiaalisia tilanteita todella paljon. Tämä masentaa välillä tosi paljon.

 

[---]

Kyllä se helpottaa, mutta ei se perimmäinen luonne kovin helposti muutu. Ei siis kannata hakeutua erityisesti sosiaalisuutta vaativiin hommiin, jos tietää ettei viihdy sellaisessa parhaiten. Mutta kyllä sitä oppii vuosien myöntä tietynlaista peruskeskustelua pitämään yllä ja se pälyily vähenee

 

[ex-tuppisuu]

Kyllä voi päästä ujoudesta ainakin jossain määrin. Mä olin niin ujo nuorena, etten ihan oikeesti saanut sanaa suusta usein edes kavereiden kesken. Silloinen paras kaverini (tai melkeimpä ainoa) kerran kysyikin, että mikset sä puhu koskaan mitään. Musta vaan tuntui, etten keksinyt mitään tarpeeksi järkevää sanottavaa tai sitten nolaisin itseni ilmaisemalla asiat jotenkin tyhmästi. Tää oli mulle tosiaan aika kova paikka ja luulin etten ikinä pysty siitä arkuudesta pääsemään eroon. Sen takia myös olin kova ryyppäämään ja käytin huumeitakin, koska silloin uskalsin puhua ihmisille edes jotain. Tosin taisin antaa itestäni vaan vielä huonomman kuvan räkäkännissä sönköttäessäni. Mutta hakeuduin jostain kumman oikusta sitten opiskelemaan sosiaalialaa, ja opintojen ja työharjoittelujen myötä aloin saada varmuutta ja tunnetta, että mulla on ihan järkevää sanottavaa ihmisille. Nykyisin oon mielestäni jopa aika sosiaalinen luonne ja mulla on paljon hyviä kavereita. Että tsemppiä, kyllä ihminen vanhetessaan voi rohkaistua!

 

["vieras"]

Miten te ootte oppineet keksimään puhuttavaa? Mulla ei ole ongelma, etten uskaltaisi sanoa, vaan että päähän ei tule mitään sanottavaa. Ja se vähäkin sanottava on niin samantekevää tai hölmöä, että muiden reaktioista huomaan heidän pitkästyvän, tosin etukäteen ei silti ole mitään ongelmaa avata suutaan, vasta jälkeenpäin hävettää miksi ne vähätkin mun jutuista on niin mitäänsanomattomia tai tökeröitä. Musta tuntuu, että olen maailman tylsin ihminen...

Mulla on pari tyyppiä kenen kanssa juttu luistaa, mutta ne ovat sitten taas itse niin sosiaalisia, että saavat mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi vaikka sahapukin kanssa, ei siis ole mitenkään omaa ansiotani.

 

[Kyllä vaan]

Itse olin täysi-ikäiseksi asti aika hiljainen hissukka, peruskouluajan aina yksin, kiusattu ja haukuttu. Sitten minusta kuoriutui sosiaalinen tyyppi ja rumasta ankanpoikasesta kaunotar - sisin todellakin vaikuttaa myös ulkonäköön! Kukaan ei tänä päivänä uskoisi, että olen joskus ollut se haukuttu ja ujo tyttö yksin koulun seinustalla. Olen myös työskennellyt asiakaspalvelutehtävissä, josta sai lisää reippautta ja nykyäänkin sosiaalisissa töissä.