En ole uhri, en ainakaan enää suostu ajattelemaan niin. Olen vähintään selviytyjä, vaikka olen alkanut inhoamaan sitäkin sanaa.
Mutta. Kyllä. Siitä on aikaa. Välillä on kuukausia, jolloin pärjään ja en edes ajattele asiaa. Sitten välillä jokin voi tuoda sen raskaasti mieleen, jos on muuta stressiä tai sellaista.
Tekijä oli kuvottavan sairas mies. Eniten minua suututtaa yhä, että hänellä on sosiaalista elämää ja tuskin edes tajusi tekoaan, eipä ainakaan anteeksi ikinä pyytänyt. Mielestäni raiskaajat saisi (melkein, ei oikeasti) eristää ihmiskunnasta jonnekin omalle saarelleen, niin paljon post-traumaattista stressiä ja työkyvyn menettämistä he aiheuttavat muille. Suututtaa muiden, jotka joutuvat samaan tuskaan, puolesta.
En ikinä miestä pistänyt tilille, kun asia tapahtui neljän seinän sisällä ja fyysisiä jälkiä kuten mustelmia tms yms ei ollut.