Olin 15-v kun aloin seurustella, menimme kihloihin, naimisiin, saimme lapsia, elimme onnellisina. Kunnes alkoi vaikeudet pikku hiljaa, jotka vain kasvoivat ja kasvoivat. Yritin kaikkeni, toinen ei enää yrittänytkään. En enää jaksanut, mutta en myöntänyt sitä itselleni, vaikka kaikki sanoivat, että luovuta jo, kulutat itsesi loppuun. Aloin harkita eroa, puhua siitä, toteuttaa sitä. Vasta kun ero paperit oli kirjoitettu, mies alkoi yrittää, vannoi rakkauttaan, ei halunnut menettää.
Silloin oli liian myöhäistä, olin jo liian loppu. Olimme yhdessä 21-v josta naimisissa 19-v. Nyt olemme olleet 1,5-v erossa. En etsinyt uutta suhdetta, en halunnut miestä elämääni, mutta se vain annettiin minulle. Kun jouduin myöntämään itselleni että olen rakastunut, vasta tajusin mitä rakkaus on. Rakkaussuhteessa annetaan itsestä paljon, mutta siinä myös saa itselleen enemmän. Nyt vasta ymmärrän mitä rakkaus on ja toisen kunnioittaminen. Olen niin onnellinen <3
Silloin oli liian myöhäistä, olin jo liian loppu. Olimme yhdessä 21-v josta naimisissa 19-v. Nyt olemme olleet 1,5-v erossa. En etsinyt uutta suhdetta, en halunnut miestä elämääni, mutta se vain annettiin minulle. Kun jouduin myöntämään itselleni että olen rakastunut, vasta tajusin mitä rakkaus on. Rakkaussuhteessa annetaan itsestä paljon, mutta siinä myös saa itselleen enemmän. Nyt vasta ymmärrän mitä rakkaus on ja toisen kunnioittaminen. Olen niin onnellinen <3