Muita jotka haluaisivat toisen lapsen, mutta lapsiluku jää yhteen?

Miten olette "prosessoineet" mahdolliset haikeuden, pettymyksen, surun, kateuden tunteet, miten olette hyväksyneet asian?

 

Miksi jää sitten yhteen? Jos tuollaisia negatiivisa tunetita tulee siitä ettette toista lasta hanki niin eikö kannattaisi vielä se yksi lapsi saada?

 

sori siis tunteita..

 

Miksi jää sitten yhteen? Jos tuollaisia negatiivisa tunetita tulee siitä ettette toista lasta hanki niin eikö kannattaisi vielä se yksi lapsi saada?

ootko tosissas? Hankkimisestako se on kiinni? Joillekkin se yksi lapsi on kovan työn takana, monta vuotta yrittämistä ja ja ja... sitten ehkä ikä tuleekin jo vastaan.

 

Miksi jää sitten yhteen? Jos tuollaisia negatiivisa tunetita tulee siitä ettette toista lasta hanki niin eikö kannattaisi vielä se yksi lapsi saada?

No eihän kaikki vaan onnistu saamaan sitä toista, onko käynyt mielessä? Meilläkin on toinen toiveissa, mutta keskenmeno takana. Jos tulee useampi keskenmeno, luultavasti lopetetaan yritys jossain vaiheessa, on tämä sen verran rankkaa (takana siis yhteensä kaksi keskenmenoa, kun yksi meni kesken ennen onnistunutta raskautta).

 

En meinannut millään päästä asiasta yli ja toinen lapsi meille lopulta tulikin. Ensin mies olisi tyytynyt yhteen ja sitten kun näytti vihreetä valoa niin lapsettomuushoidot ei meinanneet onnistua.
Kyllä olisin katkera ollut jos en toista olisi saanut. Tiedä sitten milloin olisin alkanut hyväksyä.

 

En tiedä olenko lopullisesti asian kanssa sinut, vaikka päätös on tehty kolme vuotta sitten. Haikeuden tunne yllättää erilaisissa tilanteissa, kun lapseni kaverit leikkivät sisarustensa kanssa.

Yritän järkeillä tilannetta: riskiraskaus, en halua että lapseni jää orvoksi ja mies leskeksi, en halua toista keskoslasta. Miehenkin joutuisin vaihtamaan, koska hänen pelkonsa ovat suuremmat kuin omani.

Mutta.mistä sitä tietää, vaikka raskaus menisikin hyvin, ja vauvan kanssa olisikin helpompaa kuin esikoisen kanssa oli? No, kohta ikää on sen verran, ettei tarvitse jossitella.

 

Eikä se tosiaan kaikilta onnistu, ikävää kyllä. Itsekkin lapsettomuuskokemuksen läpikäyneenä tiedän sen tuskan. 8 vuotta meni ja lopulta sain sen minkä olin aina halunnut. Koko lapsettomuus on jäänyt miltei unholaan. Asennetta se on muuttanut ja minua itseänikin, mutta siitä selvittiin.

 

Minä ajattelin että lapsilukuni on 3, mutta plussasin pari viikkoa sitten että ehkä minun lapsilukuni tuleekin olemaan 4 =) ! Mutta joo, 4 ois ehkä mun luku kaikista eniten.

 

[QUOTE="Äiti";26191000]Minä ajattelin että lapsilukuni on 3, mutta plussasin pari viikkoa sitten että ehkä minun lapsilukuni tuleekin olemaan 4 =) ! Mutta joo, 4 ois ehkä mun luku kaikista eniten.[/QUOTE]

Sinähän se neropatti olet. Tuliko hyvä mieli?

 

En ole hyväksynyt. Ehkä joskus. Mutta ilman kohtua ei ainakaan luomulapsia tule, ja adoptio tuntuu toistaiseksi aika etäiseltä, jotenkin väärältä...

 

ja siis ei nuo 3 ole tullut mitenkään simsalabim, mutta nyt kun plussasin niin olenkin jo yli 10 viikolla ja sydänäänet kuului ja vauva näytti normaalilta ultratessa. Mutta olen saanut myös 5 keskenmenoa, pisimmälle edenneen rv 15 ,mutta tämä "vauva" olikin jo alku ultrassa rv 12 hyvin vaikeasti vammainen, joten minulla olisi ollut edessä ehkä jopa keskeytys. Mutta nyt 4 ja koitan luottaa vain että kaikki menee hyvin ja jos ei mene niin sitten surraan surut.

 

No ei ne monilapsisiinkaan perheisiin ne lapset vain tipahtele aina

 

Pakko se on hyväksyä. Ei siinä muu auta.

 

[QUOTE="Äiti";26191000]Minä ajattelin että lapsilukuni on 3, mutta plussasin pari viikkoa sitten että ehkä minun lapsilukuni tuleekin olemaan 4 =) ! Mutta joo, 4 ois ehkä mun luku kaikista eniten.[/QUOTE]

Nyt tuli viesti väärään ketjuun..

 

pakon edessä on taivuttava, siis toki haaveilen ja toisen lapsen haluan mutta en voi elää elämääni niin että ylläpidän toivoa jostain mitä ei tule. joten keskityn niihin positiivisiin puoliin asiassa, yöheräämiset, väsymys jne on menneitä asioita, lapsi alkaa olemaan itsenäinen, voidaan puuhailla erilaisia asioita eikä elämän rytmiä tai esikoisen elämää/tekemistä määrittele se pienempi sisarus jne
kun keskittyy siihen yhteen asiaan mitä ei saa, menettää huomaamattaan monia niitä asioita joita voi saada eikä osaa olla onnellinen siitä mitä on jo

 

[QUOTE="Neith";26191068]pakon edessä on taivuttava, siis toki haaveilen ja toisen lapsen haluan mutta en voi elää elämääni niin että ylläpidän toivoa jostain mitä ei tule. joten keskityn niihin positiivisiin puoliin asiassa, yöheräämiset, väsymys jne on menneitä asioita, lapsi alkaa olemaan itsenäinen, voidaan puuhailla erilaisia asioita eikä elämän rytmiä tai esikoisen elämää/tekemistä määrittele se pienempi sisarus jne
kun keskittyy siihen yhteen asiaan mitä ei saa, menettää huomaamattaan monia niitä asioita joita voi saada eikä osaa olla onnellinen siitä mitä on jo[/QUOTE]

Hienosti sanottu. :flower: Tuo täytyy itsekin muistaa, ettei murehtiessaan jätä sitä jo saatua onnea huomiotta.

Meillä käydään samanaikaisesti läpi hoitoja ja sitä luopumisen prosessia, kun kierto toisensa jälkeen menee tuloksetta. Toisaalta tuosta yhdestä on niin paljon iloa ja onnea, ettei voi heittäytyä suremaan, kun on jo niin onnellinen tästä lapsesta. Tässä viidessä vuodessa ollaan jo aika hyvin sopeuduttu yksilapsiseksi perheeksi, meidän pikkuyksiköllä on hyvä dynamiikka. =)

 

Minä olen nyt työstänyt asiaa noin vuoden verran. Nyt, kun olen lopulta alkanut sanoa uteleville sukulaisille asian ääneen, asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi. En siis enää sano "katsotaan nyt" tai "saa nähdä", vaan "meille ei tule enempää lapsia".

Menee päiviä että tunnen jo olevani sujut asian kanssa, mutta sitten yhtäkkiä tulee se viiltävä suru ja menetyksen tunne. On aika hassua, että voi tuntea menetystä jostain mitä ei ole koskaan ollutkaan. Välillä mietin myös, että mahtaako tällaisesta asiasta ikinä päästä ihan oikeasti yli; eikö se haikeus kulje mukana koko lopuelämän? Minulla vaan on voimakas tunne, että minulta puuttuu yksi lapsi.

 

Haluaisin toisen, mies ei. Tässä asiassa ei voi tehdä kompromissia, ja minun on joustettava. Vaikka tuntuukin että se on niin saatanan väärin.

Esikoinen vasta vuoden, ja toivon joka päivä että mies muuttaa mielensä kun vauva kasvaa - tosin mies jatkuvasti muistuttelee että älä turhaan toivo.

 

[QUOTE="Neith";26191068]pakon edessä on taivuttava, siis toki haaveilen ja toisen lapsen haluan mutta en voi elää elämääni niin että ylläpidän toivoa jostain mitä ei tule. joten keskityn niihin positiivisiin puoliin asiassa, yöheräämiset, väsymys jne on menneitä asioita, lapsi alkaa olemaan itsenäinen, voidaan puuhailla erilaisia asioita eikä elämän rytmiä tai esikoisen elämää/tekemistä määrittele se pienempi sisarus jne
kun keskittyy siihen yhteen asiaan mitä ei saa, menettää huomaamattaan monia niitä asioita joita voi saada eikä osaa olla onnellinen siitä mitä on jo[/QUOTE]

Hienosti kirjoitettu kyllä.

 

Olen vähän väärässä ketjussa, kun minulla on kaksi lasta. Mutta joudun miettimään kestänkö sitä, etten ehkä saa kolmatta. On ihan mahdollista, ettei se koskaan onnistu.

Mutta esikoisen yritysaikana ja keskenmenojen tullessa vannotin itseäni, että haluan olla onnellinen ihan jos sen yhdenkin lapsen saan, että saan kokea äitiyden. Yritän nyt muistaa sen päätöksen ja olla onnellinen tästä mitä minulla jo on. Oli tosi rankkaa toivoa esikoista ja yrittää aina kerätä itsensä epäonnistumisten tultua toinen toisensa perään. En haluaisi samaan syöveriin uudestaan.

Mutta toisaalta olen aina halunnut monta lasta. Joten en ehkä voi olla yrittämättäkään. Ja minun luonteellani se tuskin tulee olemaan tunteetonta aikaa.

 

Mä tahtoisin toisen lapsen. Vain lapsen, en raskautta, enkä synnytystä. Siksi siis lapsiluku jää yhteen.

 

Olen vähän väärässä ketjussa, kun minulla on kaksi lasta. Mutta joudun miettimään kestänkö sitä, etten ehkä saa kolmatta. On ihan mahdollista, ettei se koskaan onnistu.

Mutta esikoisen yritysaikana ja keskenmenojen tullessa vannotin itseäni, että haluan olla onnellinen ihan jos sen yhdenkin lapsen saan, että saan kokea äitiyden. Yritän nyt muistaa sen päätöksen ja olla onnellinen tästä mitä minulla jo on. Oli tosi rankkaa toivoa esikoista ja yrittää aina kerätä itsensä epäonnistumisten tultua toinen toisensa perään. En haluaisi samaan syöveriin uudestaan.

Mutta toisaalta olen aina halunnut monta lasta. Joten en ehkä voi olla yrittämättäkään. Ja minun luonteellani se tuskin tulee olemaan tunteetonta aikaa.

Ymmärrän hyvin. Vauvakuume/lapsen toivominen ei katso olemassa olevien lapsien määrää. Ymmärrän sen nyt, kun minulla on tämä yksi rakas pieni lapsi. Tosin minulla on jo sen verran ikää, että lapsiluku jäisi joka tapauksessa kahteen jos sen toisen vielä saisin.

 

[QUOTE="Harmaa";26191206]Mä tahtoisin toisen lapsen. Vain lapsen, en raskautta, enkä synnytystä. Siksi siis lapsiluku jää yhteen.[/QUOTE]

Ymmärrän kyllä tämänkin. Itsellä aika ikävä synnytyskokemus ja välillä käy mielessä olisiko minusta siihen toista kertaa, vaikka vauvakuume onkin.

 

Meillä poika jää minun ainokaisekseni, minun hormonitoimintani on aivan sekaisin eikä lääkkeetkään sitä tasoita. Lisäksi en halua pakottaa/kiristää/vaatia miestä lapsettomuushoitoihin kun hän ei sitä halua.
Tämä yksikin oli täysi ihme ja toinen ihme olisi jo liian hyvää ollakseen totta !
Mä suren koko ajan, varsinkin kun näen pieniä vauvoja/ raskaana olevia naisia. En ole kateellinen tai katkera muille vauvaonnesta vaan haikea ja pettynyt omaan kehoon.
No onneksi tuo poika tuo niin paljon rakkautta ja onnea mun elämään että sillä pärjään hienosti:heart: ja nautin sukuun syntyvistä pienokaisista.