Muita jotka ette ole ikinä olleet masentuneita ja minkälaista elämänne on ollut?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Manta"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
ja minähän en siis saisi tähän vastata. Asenne oli se että kun on tarpeeksi vaikeaa, ei masennu. No, minulla on elämässä moniakin tosi vaikeita asioita, joita en edes jaksa tässä jakaa. Esim. oman 50+ ikäisen vanhemman sairastumiselle ei voi mitään, eikä se välttämättä ole asennekysymys.

Tietenkään läheisen kuolemaa ei voi mitään, eikä sitä voi estää, mutta nimen omaan tuolle omalle asenteelle voi ja se on se, mikä loppuviimein ratkaisee sen, miten elämä jatkossa sujuu.
Jos jää pyörimään niihin murheisiin ja vuodesta toiseen vain rypee itsesäälissä, on ihme, jos ei elämä tunnu vähän masentuneelta.
 
Tietenkään läheisen kuolemaa ei voi mitään, eikä sitä voi estää, mutta nimen omaan tuolle omalle asenteelle voi ja se on se, mikä loppuviimein ratkaisee sen, miten elämä jatkossa sujuu.
Jos jää pyörimään niihin murheisiin ja vuodesta toiseen vain rypee itsesäälissä, on ihme, jos ei elämä tunnu vähän masentuneelta.

Ja millainen asenne pitäs ottaa raiskauksen ja pahoinpitelyn jälkeen? ai että "jee joku veti kuonoon ja perseeseen ai kun mukavaa". Vai mikä olis sun asenne tuon jälkeen?
 
Minunkin elämäni on tällä hetkellä oikein ihanaa, mutta on heitä jotka ovat henkisesti tälläkin hetkellä hyvin sairaita. Henkinen sairaus ei mitenkään häviä fyysiselle sairaudelle. Se on sinulle hyvä ruutituu että elämä on kohdellut noin ettet ole sairastunut, älä silti aliarvioi heitä joilla on oikeasti paha olla, asenteesta ja hoitamisista huolimatta.
 
[QUOTE="harmaana";23788132]Ja millainen asenne pitäs ottaa raiskauksen ja pahoinpitelyn jälkeen? ai että "jee joku veti kuonoon ja perseeseen ai kun mukavaa". Vai mikä olis sun asenne tuon jälkeen?[/QUOTE]

Kuten sanoin, on ihan luonnollista, että elämässä on vaikeita jaksoja ja on luonnollista, että ihminen tuntee surua ja murhetta. Ja varmasti tuossa em. tilanteessa kokee aivan hirveitä, mutta mielestäni se ei ole mitään masennusta, vaan luonnollista reagointia elämän vaikeuksiin.

Pointtini oli se, että masennus on sairaus, johon voi sairastua, mutta useimmat itseään masentuneeksi nimittävät eivät ole masentuneita, vaikka helposti haluavatkin itsensä määrittää masentuneeksi.
 
Ei oo todellista. Mitä te olette määrittelemään kuka on masentunut ja kuka ei?
Se on aina niin helppo huudella on synnytty kultalusikka peräsuolessa, toista se on ku syntyessä on jo ollut rautalusikka poikittain samassa paikassa.
 
No onpas kuvitelmat joillain, että masennus on vain sitä, ettei jaksa tavallista arkea.
Mä olen ollut yhden kauden elämästäni masentunut, diagnoosia ei kyllä ole, mutta omasta mielestäni. Muuten en. Juu oli mullakin yläasteella kiusaamista, mutta en siitä masentunut, enkä vanhempien avioerostakaan, en omasta ulkonäöstäni (todella poikkeava). Mutta se mistä masennuin, oli monta isoa elämänmuutosta kerralla. Muutin kotoa, aloitin opiskelut yliopistossa toisella paikkakunnalla, ja sitten vielä äitini sairastui skitsofreniaan. Tämän viimeisen olisin varmaan jaksanut, jos ei muuten olisi elämä juuri ollut heittämässä häränpyllyä. Jaksoin yllättävän pitkään, kävin hoitokokouksissa ahkerasti, olin hyvä tytär, hyvä opiskelija, kävin töissä ym ym. Sitten totesin että nyt oon itkenyt liian monena päivänä putkeen ja tulevaisuus näyttää liian pelottavalta, soitin mielenterveystoimistoon. Kävin siellä viikoittain 1,5 vuotta, kunnes koin parantuneeni kunnolla. Siitä asti olen jaksanut hyvin.

Olenko mä nyt onnistuja vai epäonnistuja? Valaiskaa.
 
En mää edes yritä, että eräät ymmärtäs. Kyllähän sitä yksittäisistä jutuista selvää, mutta entäs kun sitä kuraa heitetään niskaa joka kerta ku meinaa päästä jaloilleen, ihan joka kerta lentää lisää kuraa ja kaivetaan kuoppaa jalkojen alla. Ei ihmisen pää kestä ja ihminen sairastuu, ei sitä kannata vatvoo ja ihmetellä. Sellanen joka sellasta ihmettelee on selvinnyt todella vähällä tässä elämässä, jos onkin siis tapahtunut niin sellasella välillä että ihmisen pää kestää, mutta aina se ei kestä.

Nyt alan kyllä toivoon joillekin karman lakia, kun viitsivtä suoltaa tuollaista näppäimistöltään vaikka eivät mitään asiasta teidä eivätkä ole mitään lähellekkään kokenut.
 
[QUOTE="varis";23788192]No onpas kuvitelmat joillain, että masennus on vain sitä, ettei jaksa tavallista arkea.
Mä olen ollut yhden kauden elämästäni masentunut, diagnoosia ei kyllä ole, mutta omasta mielestäni. Muuten en. Juu oli mullakin yläasteella kiusaamista, mutta en siitä masentunut, enkä vanhempien avioerostakaan, en omasta ulkonäöstäni (todella poikkeava). Mutta se mistä masennuin, oli monta isoa elämänmuutosta kerralla. Muutin kotoa, aloitin opiskelut yliopistossa toisella paikkakunnalla, ja sitten vielä äitini sairastui skitsofreniaan. Tämän viimeisen olisin varmaan jaksanut, jos ei muuten olisi elämä juuri ollut heittämässä häränpyllyä. Jaksoin yllättävän pitkään, kävin hoitokokouksissa ahkerasti, olin hyvä tytär, hyvä opiskelija, kävin töissä ym ym. Sitten totesin että nyt oon itkenyt liian monena päivänä putkeen ja tulevaisuus näyttää liian pelottavalta, soitin mielenterveystoimistoon. Kävin siellä viikoittain 1,5 vuotta, kunnes koin parantuneeni kunnolla. Siitä asti olen jaksanut hyvin.

Olenko mä nyt onnistuja vai epäonnistuja? Valaiskaa.[/QUOTE]
Miusta olet onnistuja,olet selvinnyt monesta vaikeasta asiasta ja voit nykyään hyvin.:hug:
 
Jokaisella on varmaan joku tietty raja,mitä vastenkäymisiä ja paskaa kestää ja selviää ilman sairastumista.Paljon vaikuttaa varmaan myös tukiverkosto ja alttius masennukseen ja ihmisen luonne.Kaikille :hug:
 
En ole ollut koskaan masentunut. Mutta olen ollut tunnistavinani itsessäni sellaisia tuntemuksia, jotka voisivat kertoa siitä että olen vaarassa masentua.

Ylös, ulos ja lenkille...ihmisten pariin, ei saa jäädä kotiin. Siten minä oon tehnyt. Ennakoinut, välttänyt etukäteen joutumasta tilanteeseen jossa voisin masentua. Mulle sellainen tilanne on sisälle, kotiin jämähtäminen. Yksinäisyys, kaveriseuran puute, raittiin ilman puute.
 
[QUOTE="Manta";23787452]
Voiko elämästä siis edes päätellä sairastuuko masennukseen vai ei? Minusta ei voi.[/QUOTE]

Minä olen tavallaan eri mieltä. Vasta aikuisiällä olen tajunnut että tuskin kukaan, niin kuin ei meidän perheet lapsetkaan olisi selvinneet meidän elämästä ilman minkäänlaisia psyykkisiä vaurioita. Toki JOS olisi saanut jotain tukea jne suuria muutoksia niin voisi olla eri asia mutta jos ajatellaan tätä meidän elämää. Olen pitänyt aina itseäni psyykkisesti vahvana ja masentuneita heikkoina. Heh heh, on kyllä todellakin osunut pilkka omaan nilkkaan. En minä odotakaan että ei-masentuneet ja ns. normaalin tai "helpon" elämän kokeneet ymmärtäisi. Tai ylipäätään ne jotka eivät ole sairastuneet psyykkisesti. Silloin on helppo huudella, että en minä ainakaan ja se ja se auttaa. Toki elämäntavoillaan voi vaikuttaa, tietenkin, en sitä väitäkkään.
Olisin hyvin iloinen jos elämäni ongelmat olisi olleet "vain" sitä että vanhempi oli alkoholisti, koulussa kiusattiin tai läheinen on kuollut. Vasta terapiassa olen tajunnut että KOKO elämäni on yhtä traumaa, ei ihmekään että sairastuin.
 
Tuota, tuota... Mä en kyllä ole omassa viestissäni kirjoittanut mitään siihen suuntaankaan, että masentuneilla olisi asenneongelma tms. Ap:n kysymykseen vastatakseni kirjoitin, miten OMALLA KOHDALLANI masennuksen olen onnistunut välttämään, muista ihmisistä en tiedä enkä ole ottanut muiden asioihin kantaa. Itselläni on perusluonne positiivinen, tiedän millaiset asiat auttavat lisäämään positiivisuutta ja mitä asioita kannattaa välttää.
 
Suht onnellinen lapsuus. Pientä koulukiusaamista, välillä olin itsekkin kiusaaja :(. Isän itsemurha minun ollessa 15v. Äidin sekavat mies suhteet ja minun hylkäämiseni. Edelleen (29v) välit äitiin kylmän asialliset, samoin siskoihin. Paljon asiaa ja sulateltavaa. Masentumalla en ainakaan saa elämäni mörköjä kuriin.
 
Tuntuuko masennuksesta kärsivistä pahalta, kun joku sanoo, ettei ole masentunut tai ole koskaan ollut masentunut? Siis vaikka tällaisessa yhteydessä, jossa asiaa vartavasten kysytään?

Ei, mutta se tuntuu kun sanotaan että se on asennekysymys, etten minä ainakaan jne itsensä ylentämistä. Kai se toisaalta on myös itsensä suojelemista siltä tosi asialta että kuka tahansa voi masentua.
 
[QUOTE="vieras";23788424]Suht onnellinen lapsuus. Pientä koulukiusaamista, välillä olin itsekkin kiusaaja :(. Isän itsemurha minun ollessa 15v. Äidin sekavat mies suhteet ja minun hylkäämiseni. Edelleen (29v) välit äitiin kylmän asialliset, samoin siskoihin. Paljon asiaa ja sulateltavaa. Masentumalla en ainakaan saa elämäni mörköjä kuriin.[/QUOTE]

Niin, kukaan kun ei valitse masentumista. Ja tarkoitukseni ei ole väheksyä mutta koulukiusaus ja äidin itsemurha minun silmieni edessä olivat kaikessa elämäni helvetissä vain pienen pieni murto-osa. Ehkä siitä voi jotain päätellä?
 
[QUOTE="vieras";23788476]Niin, kukaan kun ei valitse masentumista. Ja tarkoitukseni ei ole väheksyä mutta koulukiusaus ja äidin itsemurha minun silmieni edessä olivat kaikessa elämäni helvetissä vain pienen pieni murto-osa. Ehkä siitä voi jotain päätellä?[/QUOTE]

Isän ei äidin.
Ja ole väheksymättä, mutta etpä sinä voi tietää miten minä koen elämini suurimman surun. Sun ei tarvi päätellä kato mitään, minähän se mun elämääni elän. Vai sullako on oikeus mennä sanomaan kellä on kaikista rankinta?
 
[QUOTE="vieras";23788463]Ei, mutta se tuntuu kun sanotaan että se on asennekysymys, etten minä ainakaan jne itsensä ylentämistä. Kai se toisaalta on myös itsensä suojelemista siltä tosi asialta että kuka tahansa voi masentua.[/QUOTE]
Toivottavasti omasta vastauksestani ei saanut sitä käsitystä, että olisin tarkoittanut asennekysymystä. Tarkoitin ainakin vain itseäni ja sitä mitä minulle on tähän mennessä tapahtunut, masennus ei ole vielä tapahtunut minulle. En voi tietää mistä se johtuu, olenko onnekas, onko minulla hyvä asenne, pöljän tuuria, helppo elämä vai kaikkea tuota tai jotain ihan muuta.
 
[QUOTE="vieras";23788500]Isän ei äidin.
Ja ole väheksymättä, mutta etpä sinä voi tietää miten minä koen elämini suurimman surun. Sun ei tarvi päätellä kato mitään, minähän se mun elämääni elän. Vai sullako on oikeus mennä sanomaan kellä on kaikista rankinta?[/QUOTE]

Niin siis minun elämässäni oman äidin itsemurha minun silmieni edessä ja koulukiusaus olivat pieniä juttuja siinä kokonaisuudessa millaisen elämän olen elänyt. En ole väittänyt että minulla oli rankempaa kuin sinulla mutta kun elämässä kokee tarpeeksi paljon pahaa niin se vaikuttaa psyykkeen valtavasti ja siinä ei vaan päätetä että "masentumalla ei möröt lähde" Tuollaiset yksittäiset asiat on helpompi käsitellä, varsinkin jos on aikuisia ihmisiä ja tukea saatavilla jolloin psyyke säilyy helpommin kunnossa. Se oli pointtini.
 
[QUOTE="vieras";23788571]Niin siis minun elämässäni oman äidin itsemurha minun silmieni edessä ja koulukiusaus olivat pieniä juttuja siinä kokonaisuudessa millaisen elämän olen elänyt. En ole väittänyt että minulla oli rankempaa kuin sinulla mutta kun elämässä kokee tarpeeksi paljon pahaa niin se vaikuttaa psyykkeen valtavasti ja siinä ei vaan päätetä että "masentumalla ei möröt lähde" Tuollaiset yksittäiset asiat on helpompi käsitellä, varsinkin jos on aikuisia ihmisiä ja tukea saatavilla jolloin psyyke säilyy helpommin kunnossa. Se oli pointtini.[/QUOTE]

Mutta sun pointtisi menee ihan täysin hukkaan, siinä kohtaa kun on "millaisen elämän olen elänyt" koska sä et tiedä mimmosen elämän mä olen elänyt ja miten sen koen. Ja miten olen asiat käsitellyt, ehkä en ole niinkuin en olekkaan. Surutyöni on edelleen kesken. isälläni oli maanisdepressiivinen, voihan se puhjeta vielä minullekkin, mistä sen tiedän. Mutta en anna sen kaataa itseäni sänkyyn.
 
Miksi ihmeessä käänsitte keskustelun masentuneiden haukkumiseen, kun tarkoitus oli vain tiedustella niiden ihmisten määrää jotka eivät ole koskaan olleet masentuneita?:( Kyselyt elämästänne laitoin lähinnä sen luulon takia, että masentumattomilla olisi ollut jotenkin erityisen helppo elämä. Varmasti poikkeuksia on niin masentuneissa kuin masentumattomissakin. Masennus on sairaus siinä missä muutkin.
 

Yhteistyössä