Toggle sidebar

Muita jotka ette ole ikinä olleet masentuneita ja minkälaista elämänne on ollut?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Manta"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

"Manta"

Vieras
Masennus on nykyään niin yleistä, että moni tuntuu kommentovan sitä vain sanoilla "kaikillahan sitä on" ja siinä se. Siksi tahtoisinkin kuulla onko tällä palstalla itseni lisäksi muita jotka eivät ole koskaan olleet masentuneita? Minkälaista teidän elämänne sitten on ollut? Itselläni on synnynnäinen sairaus, jonka vuoksi kävelyni on todella huonoa, suurimmaksi osaksi liikunkin pyörätuolilla. Toki kyseinen asia nyt on harmittanut, muttei ikinä masentanut. Toisinaan tuntuu rankalta kilpailla terveiden maailmassa ja toisaalta taas tuntuu erittäin hienolta pärjätä siinä. :) Olen aina ollut perustyytyväinen elämääni vaikka perheen alkoholismi lapsuutta ja nuoruutta varjostikin. Aikuisena kannettavaksi jäi pelkästään oma sairaus, jonka olen hyväksynyt.

Minkälaista teidän elämänne on ollut, jotka ette ole koskaan olleet masentuneita? Voiko elämästä siis edes päätellä sairastuuko masennukseen vai ei? Minusta ei voi.
 
Mä en ole koskaan ollut masentunut, enkä ole lainkaan masentuneisuuteen taipuvainen. Lapsuus oli kyllä rankka, toisen vanhempani alkoholismin vuoksi ja muutamasta muustakin syystä. Itsetuntoni on vähän heikohko, mutta toisaalta taas sisua ja positiivista asennetta riittää, ja niiden ansiosta olen elämässäni pärjännyt lähtökohtiin verraten todella mukavasti.

Se, että olen masennukselta välttynyt, selittyy varmasti myös hyvällä itsetuntemuksella. Tiedostan, mitkä asiat auttavat eniten silloin kun elämä potkii päähän ja keskityn silloin niihin. Harrastan myös paljon liikuntaa ja se nostattaa selvästi mielialaa. Yksi todella rankka elämänvaihe oli samaan aikaan kun nilkastani meni nivelsiteet ja en päässyt viikkoihin liikkumaan kunnolla. Selvä yhteys siis liikkumattomuuden ja alakuloisuuden välillä.

Masennusta ehkäisee osaltani myös hyvä perusarjenkestävyys. Nautin pienistä asioista elämässä, ei tarvitse olla aina suurta juhlaa ja jotain hienoa meneillään, että tuntisi elävänsä.
 
Olen ihmetellyt samaa. Makasin melkein vuoden liikuntakyvyttömänä neljän seinän sisällä odottaen leikkausta, sairaissa hermokivuissa. Olen Helsinkiläisen lähiön kasvatti ja nistit ym alkoholistit tulivat lapsena jo pihoilla tutuiksi. Silti en ole ollut ikinä masentunut ja osaksi olen sitä mieltä että ihminen masentuu kun ei keksi muutakaan mitä voi "syyttää". Aina on selvitty vaikka pohjalla on oltu. Alkoholistinkin kanssa tuli vahingossa asuttua.
Aloittajalla asenne kohdalla :)
 
Minä olen taas ollut masentunut OIKEASTI usein, toki on näitä muka masentuneita. Mutta olen meinannut ihan hengen itseltäni viedä, koska tuntui jo ettei muuta keinoa pois tilanteista ole eikä voimia yrittää. Minun toinen vanhempani kuoli, kun olin lapsi ja asia jäi käsittelemättä. Lisäksi kohdalle on osunut läheisten nuorten kuolemia. Näistä olisin vielä varmaankin selvinnyt. Sitten on ollut aina elämässä mukana alkoholismi, siitäkin olisin varmasti selvinnyt, mutta kohdalle osui yksi narsisti. Yksi joka oli ensin elämäni mies, ja sen jälkeen kun minut sai niin joi, haukkui, hakkasi 6 vuotta. Se oli ihme että pois lähdin, mutta sen 6 vuotta jaksoin ja yritin enkä uskaltanut itkeäkkään etten ärsyttäisi toista. Olin siis ansassa ja uskoin jo kaikkea mitä toinen sanoi. Kun jostain sain voimia lähteä niin pian koin elämäni masennuksen, kaikki itsetunto oli tiessään. Kaikki mitä oli jäljelle jäänytkin meni siihen erotilanteeseen, siihen kun ex kiusasi, uhkasi henkeäni ja soitteli ja haukkui vieläkin koko ajan. Jos en vastannut tuli viestiä ja tunsin itseni luuseriksi, ihmiseksi joka ei ikinä onnistu missään. Uhkapuheluita tuli vuoden, uhattiin tappaa, uhattiin millon mitäkin. Se oli jatkuvaa pelkäämistä ja sitten masennuin ihan täysin, yritin itsemurhaa. Sieltä noustiin, pienin askelin mutta nousin. Mutta jäin sairaaksi mieleltäni, vaikka kaikki olisi ihan hyvin nyt niin syksyt ovat vaikeita, helpottamaan päin. Hoidan itseäni, rakastan itseäni, rakastan nykyistä perhettäni.

Ei tätä tänne pitänyt kirjoittaa, tiedän sen, ei tätä kysytty, tiedän sen. Mutta pointti oli se että nykymasennus on todellakin muotia, jos jokin vähän harmittaa niin siitä sanotaan että masentaa, seuraavana päivänä ollaan jo onnen kukkuloilla ja jatketaan. Minä olin itsevarma ihminen ja selvisin aina siihen asti kun jäin ansaan. Pelkäsin kuollakseni kun lähdin, mutta tiesin että kuolen kuitenkin jos jään. Olisin noussut vielä eronkin jälkeen varmaan vähemmin henkisin vammoin ellei uhkailu yms olisi jatkunut. Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista.
 
Nykypäivänä ihmiset ovat jotenkin niin vieraantuneita itsestään ja todellisuudesta, että kaikki negatiiviset tuntemukset pitää pystyä selittämään jollain, joten ne diagnosoidaan masennukseksi.
Itse olen kokenut paljon ikäviä ja vaikeita vaiheita elämässä, ja ollut niiden johdosta surullinen ja väsynyt, mutta en lähtisi noita masennukseksi määrittelemään.

Mielestäni on ihan luonnollista, että jos esim. kumppani kuolee, niin sitä seuraa surujakso. Ei se mitään masennusta ole, vaan elämän ikävämpiä puolia, jotka on vain hyväksyttävä.
 
Minun diagnoosi oli aikanaan vaikea masennus, nyt minulle on ihan henkinen sairaus joka omaa nimenkin, mutta mitä minä sitä tänne huutelemaan. Mutta siis sairastuin henkisesti, erotan kyllä vaikeat kaudet ja sen kun porua vaan tulee ja makaa ja tärisee sängyssä, kun ei enää pysty omin voimin nousemaan. Noin pahoja kohtauksia ei ole enää vuosiin tullut, mutta olen oikeasti välillä pelännyt että sekoan, oikeasti sekoan täysin. se on kamala tunne ja todellakin eroaa "vaikeasta päivästä"
 
Minäkään en ole koskaan ollut masentunut enkä osaa kuvitella itseäni masentuneena. Tämän vuoksi en myöskään osaa ymmärtää masentuneita. En siis tarkoita, ettäkö en uskoisi masennukseen tai jotenkin vähättelisin masentuneita vaan en vain kertakaikkisesti osaa edes ajatella mitä he käyvät läpi.
Huonojakin aikoja on elämässä paljonkin ollut mutta en ole sellainen ihminen joka jää niihin rypemään.
Valitettavasti kuitenkin tuntuu, että toiset oikein väen väkisin haluavat itselleen masennusdiagnoosin jo pelkän huomion takia. Ikäänkuin se olisi jokin uusi muoti-ilmiö?
 
minä en ikinä ole tällasita halunnut, todellakin olen ihminen joka pärjää, on reipas työntekijä, nätti, hoikka, urheilee paljon. Pääkoppa kunnossa, ja ammatissa jossa todellakaan ei ole irti elämästä. Ja silti.
 
Minäkin luulen että olisin itse päässyt tilanteesta yli jos se ei olisi enää jatkunut, mutta kun se jatkui jatkumistaan. Olin siis vapaa, mutta ansassa ja aina hän löysi minut yhä uudelleen. Yritin paeta, mutten sitäkään jaksanut sitten enää. Jos olisin saanut heti eron jälkeen rauhassa koota itseni, en olisi varmastikkaan sairastunut. Mutta tässä tulee sekin se "rypeminen" ei ole aina itsestä kiinni, se tilanne voi jatkua ihan itsestä riipumatta.
 
ja minähän en siis saisi tähän vastata. Asenne oli se että kun on tarpeeksi vaikeaa, ei masennu. No, minulla on elämässä moniakin tosi vaikeita asioita, joita en edes jaksa tässä jakaa. Esim. oman 50+ ikäisen vanhemman sairastumiselle ei voi mitään, eikä se välttämättä ole asennekysymys.
 
Alkuperäinen kirjoittaja trv:
ja minähän en siis saisi tähän vastata. Asenne oli se että kun on tarpeeksi vaikeaa, ei masennu. No, minulla on elämässä moniakin tosi vaikeita asioita, joita en edes jaksa tässä jakaa. Esim. oman 50+ ikäisen vanhemman sairastumiselle ei voi mitään, eikä se välttämättä ole asennekysymys.
Click to expand...

No voihan siinä olla asennekysymys se, miten sen asian ottaa ja hoitaa...
 
niin tottakai, tarkoitin sitä, kun tässä ketjussa tuntuu siltä että masentuneilla ei edes ole oikeita ongelmia. Minulla tämä mainittu vanhemman sairastuminen EI liity omaan masentumiseeni.
 
Alkuperäinen kirjoittaja jaaa:
Nykypäivänä ihmiset ovat jotenkin niin vieraantuneita itsestään ja todellisuudesta, että kaikki negatiiviset tuntemukset pitää pystyä selittämään jollain, joten ne diagnosoidaan masennukseksi.
Itse olen kokenut paljon ikäviä ja vaikeita vaiheita elämässä, ja ollut niiden johdosta surullinen ja väsynyt, mutta en lähtisi noita masennukseksi määrittelemään.

Mielestäni on ihan luonnollista, että jos esim. kumppani kuolee, niin sitä seuraa surujakso. Ei se mitään masennusta ole, vaan elämän ikävämpiä puolia, jotka on vain hyväksyttävä.
Click to expand...

Nykypäivänä jotkut ihmiset ovat jopa niin vieraantuneita itsestään ja todellisuudesta, että kuvittelevat masennuksen olevan sama asia kuin suru tai väsymys. Ei se ole. Masennus on sairaus. Siitä löytyy tietoa netistäkin, jos asia kiinnostaa. Mutta eihän se tietenkään kiinnosta, jos asenne on että "höö, minäkin olen kokenut sitä ja tätä enkä silti ole masentunut".
 
Olen elänyt rankan lapsuuden. isä kuoli ja koulussa kiusattiin eikä edes omaa äitiä kiinnostanut. alkoholistin kanssakkin tuli elettyä. yksinhuoltajana monta vuotta samalla hoitaen sairasta äitiä, omaa aikaa ei ollut ollenkaan. Koskaan en masentunut noista, aina selvisi.

Sitten rakastuin mieheen joka paljastui psykopaatiksi, lyhyt suhde loppui raiskausyritykseen ja pahoinpitelyyn. siitä seurasi vuosien masennus, traumaterapian avulla kuitenkin selvisin.
Paljon sitä ihminen kestää mutta joskus tulee raja vastaan.
Ja tosiaan tuntuu törkeältä nuo vihjaukset asenneongelmaan....
 
Ruutituu: tuolla asenteella minä olisin voinut vaikuttaa isäni poismenemiseen 9 vuotiaana, mitenkä sen asian nyt ottaa ja hoitaa? Tai läheisen ystäväni kuolemiseen, kun tippui hevosen selästä nuorena? Tai kolmen muun läheisen alle 25 vuotiaan kuolemaan? Mies valintani oli oma, mutta se prinssi valkealla ratsulla ei sitten enää ikinä palannutkaan kun sormukset olivat sormessa ja asuttiin yhdessä, seurasi tosiaan juomista, lyömistä ja lukuisia väkisin makaamiseksi luokiteltavia tapauksia (saatoin nukkua kun hän nyt halusi ja vaikka nukuin ja pyristelin niin teki mitä halusi, toki pyritely loppuu aika pian jos saa vaikka nyrkistä). Hyvä jos sinun elämäsi vaikeat asiat ovat tuota luokkaa, että ne voi hoitaa tuolla tavalla kuinka asian ottaa ja hoitaa. Kuolemista olen selvinnyt ja suruni nyt jo surrut, ikävä kyllä vaivaa, mutten siinä mitenkään pyöri. Isäni kuolemaa lukuunottamatta kaikkia tapahtui hyvin lyhyessä ajassa. Kun jätin miehen, vein tavarat kerralla, muutin puhelinnumeron salaiseksi ja siis muutin koko numeron, muutin monen sadan kilometrin päähän. Mutta koska hän halusi löytää minut niin ei mennyt kuin pari päivää ja hän pyöri kerrostalon pihassa ja soitti minulle naureskellaan ja siinä hän kävi pyörimässä muttei niin kauaa että olisin saanut poliisit paikalle. On helppo terveenä ihmisenä sanoa että ei sellaista voi olla kuin masennus eikä se nyt niin pahalle tunnu. Se on niin kovaa ahdistusta pahimmillaan ettei sitä tajua terve ihminen, sitä oli välillä täristessään sellainen olo että haluaa pois siitä omasta ruumistaan kun ei kerta kaikkiaan jaksa, ei jaksa sitä oloa ja haluaa olla normaali. Olen kuitenkin saanut itseni hyvin hoidettua ja kaikki elämän kauheudet päässäni setvittyä
 
Ihminen joka ei ole koskaan ollut masentunut, ei varmaan voi ymmärtää mitä se masennus on. (esimerkkinä "hoodrat")

Itse en ole koskaan ollut mielestäni masentunut, mutta uskon että olen käynyt rajalla. Silloin ihan oikeasti vasta ymmärsin, mitä se masennus voi olla. Minulla oli jatkuvasti kurja olo, huono, oksettikin. Niinkuin odottaisi jotain pahaa tapahtuvaksi. En halunnut nousta sängystä ylös, en olisi jaksanut. Kaupungilla tuli vaan kamalampi olo kun katsoi ihmisiä jotka näyttivät "terveiltä" ja onnellisilta, ja samalla muisti sen oman paskan fiiliksen. Kotona itkin ja säälin itseäni, sulkeuduin omaan kuoreen. Melko pian kuvaan tuli itsetuhoiset ajatukset, ajattelin ymmärtäväni hyvin niitä jotka juoksee junan alle; se kun ei voi sattua yhtä paljon kuin se henkinen tuska. Ja siitäkö vasta tuli huono olo kun tajusi ajattelevansa itsensä tappamista. Lisäksi kärsin vielä paniikkihäiriöstä ja kohtauksia tuli tuohon aikaan päivittäin. Sitä mietti vain päivittäin saako enään ikinä takaisin sitä NORMAALIA ja tervettä ARKEA, kun voi istua vaan sohvalla ja katsoa telkkaria, ilman että ajattelee mustia ajatuksia koko ajan. Sitä on kovin vaikea selittää.....

Mulla kumminkin on läheinen perhe ja ystäväpiiri. Avauduin asiasta lääkärillä ja muutamalle läheiselle. Pakotin itseni perheen ja ystävien seuraan. Pakotin itseni kouluun ja töihin pikkuhiljaa. Lisäksi elämässä tapahtui muutoksia positiiviseen suuntaan....
Mutta mitäpä jos mulla ei olisi hyvää tukiverkkoa? Jos en olisi uskaltanut hakea apua? Jos olisin jäänyt sänkyyn makaamaan? Uskon että olisin masentunut. Ja niin voi käydä monelle, surullista.

Ihminen joka ei ole koskaan ollut masentunut elää mielestäni kuin pumpulissa, ja se on ihanaa, eikä edes itse tajua sitä :) masennusta ei toivoisi kellekkään.
 
Paniikkikohtaukset ovat pahimmillaan jotain sellaista jota ei toivois kenellekkään, todellakin tuntuu aina näissä terveiden kommenteissa nämä vähättelevät vastaukset jotenkin kummalta.
 
"Masennusta ehkäisee osaltani myös hyvä perusarjenkestävyys. Nautin pienistä asioista elämässä, ei tarvitse olla aina suurta juhlaa ja jotain hienoa meneillään, että tuntisi elävänsä. " <--joku edellä kirjoitti näin.

Kun kokee masennuksen, vaikka jäisi ikuisesti henkisesti sairaaksi niin loppuelämä on aikas juhlaa, lapset elämässäni ovat suurinta suurta ja osaan nauttia tästä nyt kun olen suht koht normaali tallaaja. Terapiasta en varmaan pian pääse eroon, mutta onhan se kiva että tietää että aina on joku joka joskus edes kuuntelee =P . Minä nautin, nautin, nautin niin kovasti. Ja tiedän sen ettei koskaan saa olla liian varma kaiken kestävyydestä ja nautin elämästä todellakin päivä kerrallaan. Kun OIKEASTI näkee sen pohjan ja tekee sen työn että sieltä pohjalta tai oikeastaan pohjan alta nousee niin näkee maailman hyvin erilailla,kauniita asioita on joka puolella. Minulla on vaikeat aikani, mutta osaan käsitellä nekin jo oikealla asenteella enkä syö lääkkeitä enää oireisiin.
 
[QUOTE="minä";23787864]Ruutituu: tuolla asenteella minä olisin voinut vaikuttaa isäni poismenemiseen 9 vuotiaana, mitenkä sen asian nyt ottaa ja hoitaa? Tai läheisen ystäväni kuolemiseen, kun tippui hevosen selästä nuorena? Tai kolmen muun läheisen alle 25 vuotiaan kuolemaan? Mies valintani oli oma, mutta se prinssi valkealla ratsulla ei sitten enää ikinä palannutkaan kun sormukset olivat sormessa ja asuttiin yhdessä, seurasi tosiaan juomista, lyömistä ja lukuisia väkisin makaamiseksi luokiteltavia tapauksia (saatoin nukkua kun hän nyt halusi ja vaikka nukuin ja pyristelin niin teki mitä halusi, toki pyritely loppuu aika pian jos saa vaikka nyrkistä). Hyvä jos sinun elämäsi vaikeat asiat ovat tuota luokkaa, että ne voi hoitaa tuolla tavalla kuinka asian ottaa ja hoitaa. Kuolemista olen selvinnyt ja suruni nyt jo surrut, ikävä kyllä vaivaa, mutten siinä mitenkään pyöri. Isäni kuolemaa lukuunottamatta kaikkia tapahtui hyvin lyhyessä ajassa. Kun jätin miehen, vein tavarat kerralla, muutin puhelinnumeron salaiseksi ja siis muutin koko numeron, muutin monen sadan kilometrin päähän. Mutta koska hän halusi löytää minut niin ei mennyt kuin pari päivää ja hän pyöri kerrostalon pihassa ja soitti minulle naureskellaan ja siinä hän kävi pyörimässä muttei niin kauaa että olisin saanut poliisit paikalle. On helppo terveenä ihmisenä sanoa että ei sellaista voi olla kuin masennus eikä se nyt niin pahalle tunnu. Se on niin kovaa ahdistusta pahimmillaan ettei sitä tajua terve ihminen, sitä oli välillä täristessään sellainen olo että haluaa pois siitä omasta ruumistaan kun ei kerta kaikkiaan jaksa, ei jaksa sitä oloa ja haluaa olla normaali. Olen kuitenkin saanut itseni hyvin hoidettua ja kaikki elämän kauheudet päässäni setvittyä[/QUOTE]

No jos haluaisit niin ymmärtäisit varmasti pointtini. Et suinkaan voi vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut vaan siihen miten asian sen jälkeen hoidat. Eli minkä asenteen itse otat elämään kaiken jälkeen?
Suruaika ei suinkaan ole sama asia kuin masennus.
 
Niinkuin sanoin, kuolemista olisin selvinnyt mutta siihen kaikki vielä päälle niin sairastuin. Lista olisi vielä piiiiitkä, mutta tuossa nyt pääpiirteittäin. En usein kyllä enää kaivele näitä asioita muuta kuin terapiassa. Mutta Ruutiruu sinä et voi tietää mitä se on, koska et ole itse kokenut. Hyvin pitkään nousin sängystä ja päätin että selviän ja kuljen pystypäin. Elämä ei menekkään aina niinkuin itse ajattelee ja päättää.
 
Miulla ei ole koskaan ollut masennusta,en ole taipuvainen masennukseen.Miulla on ihmissuhteet kunnossa,perhe ja avioliitto kunnossa.Mie oon kai sellainen perusiloinen ja positiivinen ihminen.Yläasteella ei ollu helppoo,oli kiusaamista ja erään naapurin ahdistelua mutta en lannistunut vastoinkäymisistä.Varmaan tuo positiivisuus,perusiloisuus ja hyvä itsetunto ja jonkinlainen vahvuus on auttanut eteenpäin niistäkin hetkistä.
 
Minäkään en ole koskaan ollut masentunut. Suurin syy siihen varmaan on se, ettei minulla ole ollut suuria vastoinkäymisiä elämässä. En tiedä miltä masentuneesta tuntuu, joten vältän neuvojen antamista asiassa, jota en tunne.
 
Todellakin ihminen joka ei ole ikinä vaikeasti henkisesti sairastunut ei voi tietää, ei voi sanoa asiasta mitään eikä varsinkaan voi sanoa ettei tämä henkisesti sairastunut ihminen olisi yrittänyt asiaa hoitaa ja elää kuin normaali ihminen tai että olisi jäänyt rypemään asiaan.
Vaikeita asioita tapahtuu jokaiselle varmasti elämässä, mutta tapahtuipa mitä vain niin ihminen joka ei ole henkisesti sairastunut säästyy paljolta ja elää todellakin kaikesta huolimatta pumpulissa.
Olen todella onnellinen heidän puolesta jotka eivät ole sairastuneet, joille vaikeat asia ovat tapahtuneet niin että ovat saaneet aikaa ja voimia parantua rauhassa.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa