Tässä on ollut nyt jo niin paljon masentuneiden puheenvuoroja, että laitan minäkin omani vaikka otsikko onkin aivan muu.
Ensiksi, en ole oikein ikinä ymmärtänyt tuota, että joku haluaisi "esittää masentunutta koska se on muotia". En tiedä missä piireissä näin on, itse työskentelen hoitoalalla, ja siellä tabu on niin voimakas, etten todellakaan ole koskaan kertonut kenellekään. Koska tiedän, että mielenterveyttä sairastavista tai sellaisiksi epäillyistä levitetään todella rumia juttuja.
Onneksi(!) minulla on myös krooninen fyysinen sairaus, johon epämääräisesti viittaamalla pystyn ohittamaan aukot työhistoriassani mikäli joku niistä kyselee. Kun siis tosiasiassa olin pari vuotta vaikean masennuksen takia työkyvytön. Kyllä, minulla on diagnoosi, parikin
Toiseksi, minulla ei ole merkittävää traumaattista taustaa. Perheessä ei alkoholismia, ei väkivaltaa, ei insestiä, ei kuolemia. Vanhempani olivat ja ovat tavallisia ihmisiä jotka kohtelivat minua ja sisaruksiani tasapuolisesti, ja suoriutuivat kasvatustehtävästään paremmin kuin kelvollisesti. Sisarukseni eivät ole sairastuneet masennukseen. Siinä vaiheessa kun elämääni alkoi tulla ongelmia, ne olivat seurausta sairastumisestani eivätkä sen syy.
Tiedostan asenteen merkityksen, ja yritän ylläpitää elämässäni rutiineja, joiden olen oppinut kantavan minua vaikeiden vaiheiden yli, käytän lääkkeitä kun tunnistan itsessäni niiden tarpeen, ja yritän luoda itselleni henkisen kasvun ilmapiiriä, hakea tukea ystäviltä ja terapeutiltani kun olen tuen tarpeessa. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Toisinaan sieltä asunnosta ei vain pääse pois, tai peiton alta, tai omien ajatusten hallitsemattomasta noidankehästä.
En kuitenkaan puhu ongelmistani jatkuvasti koska ystävieni ei ole tarkoitus olla terapeuttejani, ja siksi kaikki eivät tiedä tai tiedosta että ongelmani eivät ole menneet pois.
Olen vuosikymmenten saatossa omaksunut ajatuksen siitä, että omien ongelmien ja kipukohtien liiallinen kaivelu voi pahentaa niitä, ja olenkin usein huolestunut siitä, osaanko käsitellä ongelmiani riittävästi mutten liikaa. Taiteilen ohuella oksalla jonka toisella puolella on kieltäminen ja romahdus, ja toisella puolella rypeminen ja romahdus. Tunnen myös parin edellisen kirjoittajan tapaan syyllisyyttä siitä etten jaksanutkaan.
Tulipas pitkä kirjoitus ilman varsinaista pointtia. Parhaat toiveeni joka tapauksessa teille kaikille. Voimaa niille jotka ovat psyykkisen sairauden kokeneet tai siinä paraikaa rämpivät. Lisää ymmärrystä niille, joiden on tällaista elämäntarinaa vaikea käsittää.