Muita, jotka eivät kaipaa kavereita?

["vieras"]

Olen varsin epäsosiaalinen ihminen, en kaipaa turhanpäiväistä jutustelua tai muiden mielipiteitä. Minulla on mieheni, joka on paras ystäväni, eikä elämääni oikein tunnu "mahtuvan" ystäviä. Silloin tällöin tapaan entisiä parhaita ystäviäni, jotka nykyään ovat vain kavereita tai jopa tuttuja... Noin tunnin jaksan olla kahvilla/shoppailemassa/baarissa/lenkillä, sitten iskee auttamaton koti-ikävä.. En yksinkertaisesti jaksa olla enää ihmisten kanssa.. Olen muutenkin aina ollut ns. yhden ihmisen ihminen, eli minulla on aina ollut 1 hyvä ystävä kerrallaan - jos ystävyys on päättynyt, olen etsinyt toisen hyvän ystävän jne.. Pelottaa, että jos eroamme mieheni kanssa, ei minulla ole ketään... Omat vanhempani ovat aina olleet samanlaisia - heillä ei ole ainakaan minun olemassaoloaikanani ollut ystäviä. Myöskään miehelläni ei ole läheisiä ystäviä..

Kohtalotovereita?

 

["vieras"]

Minä! Mulle riittää pari ystävää, joita sillon tällöin näen. Toinen asuu melkein naapurissa, mutta ei me silti nähdä välttämättä edes joka viikko. Yhteyttä kyllä pidetään kummankin ystäväni kanssa viestien välityksellä lähes päivittäin. Mulla on myös omat vanhempani sellasia ettei heilläkään ole juurikaan ystäviä. Me lapset ollaan melkeimpä ainoat jotka heillä käy kylässä. Miehen suvulla taas on toisinpäin, ystäviä riittää ja ovat erittäinkin sosiaalista väkeä. Mutta omalla miehelläni on kans vain pari ystävää, joita näkee silloin tällöin.

Olen tyytyväinen näin

 

["vieras"]

Täällä yksi! Mullakin vain pari hyvää ystävää. Viestittelen päivittäin kyllä parhaan kaverini kanssa. Tunnen kyllä syyllisyyttä toisinaan, etten ole ehtivinäni ottaa useammin yhteyttä pariin "äitikaveriini". Heidän kyllä luulisi tuntevan mun luonteeni kyllä tarpeeksi hyvin, että ymmärtävät. Haluaisin kyllä pitää heidät kavereina. Miehelläni on enempi kavereita. Vanhemmilla on kyllä tuttavia, ja pienenä oli meno hyvin sosiaalista, maalla kun asuttiin. Myös mieheni lapsuuden kotona myös sosiaalista.

 

["jeps"]

Hehe, minäkin! Olin ennen ihmiskipeä mutta petyin ihmisiin ja päädyin olemaan yksin. Jo lapsena viihdyin paremmin esim. piirtelemässä itsekseni kuin leikeissä muiden kanssa. Nyt aikuisena olen myöntänyt itselleni etten ole tippaakaan taitava sosiaalisesti ja ettei minun edes kannata yrittää olla kuten muut. Helpotti kyllä! Kahvilla tms. voin käydä pinnallisesti, mutta silloin joudun psyykkaamaan itseäni että en kuvittelisi sen olevan hauskaa itselleni. Toinen osapuoli kun harvoin on kiinnostunut jutuistani ja säheltää jotain omaa siinä jatkuvasti .

 

["minä"]

Täällä kans yksi. En vaan jaksa mitään turhanpäiväistä lätinää, mieluummin olen hiljaa ja yksin. Ja itse olen kanssa hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen. Se onkin helpottanut elämääni suuresti, kun en enää väen vängällä yritä olla mukava ja sosiaalinen.

Tykkään kyllä sinänsä ihmisistä ja minusta on kiva kuunnella heidän juttujaan, en vain itse jaksa kommentoida ja tuntuu, ettei minulla oikein ole mitään sanottavaakaan. En ole omasta mielestäni mikään ujo, mutta äärimmäisen epäsosiaalinen kyllä. Mieheni on sosiaalinen tyyppi ja hänellä on paljon kavereita. Se ehkä helpottaa elämääni, koska esim. uusissa tilanteissa mieheni hoitaa puhumisen ja mun ei tartte stressata asialla