Mua ärsyttävät heikot ihmiset

Siis sellaisia, jotka eivät voi tehdä yhtään mitään, mikä epämukavaa tai koskaan edes koettaa ylittää omia henkisiä/fyysisiä rajojaan.

Joo, elämä ei ole aina helppoa ja mukavaa, mutta itku ei auta, eikä muukaan. Turha käydä vinkumaan ja vaatia erityiskohtelua. Hampaat irveen ja joskus on kestettävä vähän enemmän ikäviä juttuja.

Minäkin vein lapset Tapulikaupungista hoitoon Vuosaareen ja menin Kannelmäkeen töihin, voitte kuvitella miten pitkiä päiviä oli, julkisilla kuljettiin. Koskaan en valittanut. Kerran heräsin aamulla niin, että olin yön aikana väliaikaisesti sokeutunut. Menin lapsineni pitkin poikin kaupunkia erikoissairaalaan saamaan apua, otin eväät lapsille mukaan ja siellä istuimme tuntikaudet. Enkä valittanut.

Ärsyttää sellaset pienestä inisijät yli kaiken!

 

Se onkin sitten vaikeampi määrittää, mikä on pientä, mikä on suurta, kun se vaihtelee vähän ihmisestä riippuen. Mutta onnea valitsemallas tiellä. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat (enkä muuten kuulu pienestä inisijöihin... mutten ole, enkä edes halua olla mikään marttyyri)

 

Mua taas ärsyttää juuri nämä suitsutusta kaipaavat jotka hampaat irveessä tekevät kaiken omien normiensa mukaan hienosti ja kunnollisesti jaa vaativat sit nyrpeänä ja äksynä muilta jotain arvostusta. Hyväsky ensin itsesi niin ei tarvitse muilta rukoilla kiitosta ja ylistystä.

 

Joo niin muakin. Mutta vielä enemmän mua ärsyttävät marttyyrit...

 

Onko itselläsi vaikeuksia näyttää ja myöntää heikkoutesi (joita meillä kaikilla on)? Jos heikot ihmiset ärsyttävät kovasti, kannattaa miettiä, miksi niin on. Etkö sinä ole saanut ikinä näyttää heikkouttasi tai purkaa ikäviä tunteita? Onko aina vain pitänyt kestää ja ottaa kannettavakseen kaikki? He, keittiötsykologi aloitti heti aamusta

 

Mua ei ärsytä, mutta kieltämättä joskus saattaa ketuttaa kuunnella tosi pieniä ongelmia kun itsellä on paljon isompia.

Mutta siis ei tosiaan ärsytä yleensä. Mä olen ottanut sellaisen asenteen että nostan itsetuntoani aina lisää kun joutuu ponnistelemaan milloin minkäkin eteen. Kaikki mitä ei tuoda tarjottimella nokan eteen, on ihan itse ansaittu ja yleensä kovalla työllä. Ei voi muuta kuin olla tyytyväinen itseensä kun on milloin mitäkin jaksanut, tehnyt, yrittänyt ja ponnistellut.

Toisaalta kadehdin ihmisiä jotka osaavat vaan olla, eikä halua liikaa. Uskaltavat olla laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Mä en kuulu siihen sakkiin

 

Mua taas ärsyttää juuri nämä suitsutusta kaipaavat jotka hampaat irveessä tekevät kaiken omien normiensa mukaan hienosti ja kunnollisesti jaa vaativat sit nyrpeänä ja äksynä muilta jotain arvostusta. Hyväsky ensin itsesi niin ei tarvitse muilta rukoilla kiitosta ja ylistystä.

Samaa voisin sanoa

 

Siis sellaisia, jotka eivät voi tehdä yhtään mitään, mikä epämukavaa tai koskaan edes koettaa ylittää omia henkisiä/fyysisiä rajojaan.

Joo, elämä ei ole aina helppoa ja mukavaa, mutta itku ei auta, eikä muukaan. Turha käydä vinkumaan ja vaatia erityiskohtelua. Hampaat irveen ja joskus on kestettävä vähän enemmän ikäviä juttuja.

Minäkin vein lapset Tapulikaupungista hoitoon Vuosaareen ja menin Kannelmäkeen töihin, voitte kuvitella miten pitkiä päiviä oli, julkisilla kuljettiin. Koskaan en valittanut. Kerran heräsin aamulla niin, että olin yön aikana väliaikaisesti sokeutunut. Menin lapsineni pitkin poikin kaupunkia erikoissairaalaan saamaan apua, otin eväät lapsille mukaan ja siellä istuimme tuntikaudet. Enkä valittanut.

Ärsyttää sellaset pienestä inisijät yli kaiken!

Ei nyt millään pahalla, mutta luulen, että joillain saattaa olla suurempiakin vaikeuksia kuin pitkät välimatkat. Jos on oikeasti vaikeuksia niin ymmärrän kyllä ininän.

 

Minäkin vein lapset Tapulikaupungista hoitoon Vuosaareen ja menin Kannelmäkeen töihin, voitte kuvitella miten pitkiä päiviä oli, julkisilla kuljettiin.

Missä nämä kaupungit on?

 

Minusta elämä on annettu nautittavaksi, ei sellaiseksi että jatkuvastii ponnistelee, ylittää itsensä ja saa siitä hetkellistä nautintoa ja samalla tuntee ahdistusta kun ei ole taas uutta projektia menossa, jossa on pakko tehdä enemmän kuin parhaansa. Minusta on ihanaa olla vaan ja nauttia, olen henkisesti aina lomalla.

 

Minusta elämä on annettu nautittavaksi, ei sellaiseksi että jatkuvastii ponnistelee, ylittää itsensä ja saa siitä hetkellistä nautintoa ja samalla tuntee ahdistusta kun ei ole taas uutta projektia menossa, jossa on pakko tehdä enemmän kuin parhaansa. Minusta on ihanaa olla vaan ja nauttia, olen henkisesti aina lomalla.

Ja mä olen just tuo ponnistelija ja itseni ylittäjä. Siksi on ollut hyvinkin opettavaista tämä PITKÄ sairasloma ja liikkumattomuus. Paitsi että nyt olen taas ottanut takaisin ja touhunnut taas jatkuvasti vaikka mitä. Kuitenkin selvästi rennommalla otteella kuin ennen.

 

Jos pitää sanoa että joku ihmisessä (tietyn tyyppisessä) ärsyttää ni se, että ei uskalla elää OMAA elämää täysillä ja nauttien. Esim. kun menee naimisiin, ei voi lähteä ulos viettämään omaa aikaa, KUN MIES KIELTÄÄ Näitä naisisa (ja miehiäkin) on paljon.

 

no just joo... oliko tarkoitus ruveta vertailemaan kuka on kärsinyt ja miten paljon...? meillä kaikilla varmasti ottaa päähän kanssaihmisissä joku asia, mutta pakkoko sitä on ruveta vertailemaan... monta kauhuskenaariota varmasti löytyy joka suvusta

 

Joo niin muakin. Mutta vielä enemmän mua ärsyttävät marttyyrit...

 

Jos välimatkat on iso asia, niin ei taida ap tietää todellisista vaikeuksista. Jos mä kolmannen kerran sairastuisin syöpään, niin kyllä mulla mun mielestä olis oikeus valittaa.

 

Mua ärsyttää aika moni asia, mut muiden heikkous ei ole multa pois millään lailla. Epävarmat ihmiset ärsyttää ainakin mua paljon enemmän.

 

Minäkin vein lapset Tapulikaupungista hoitoon Vuosaareen ja menin Kannelmäkeen töihin, voitte kuvitella miten pitkiä päiviä oli, julkisilla kuljettiin.

Missä nämä kaupungit on?

Hki

 

Se onkin sitten vaikeampi määrittää, mikä on pientä, mikä on suurta, kun se vaihtelee vähän ihmisestä riippuen. Mutta onnea valitsemallas tiellä. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat (enkä muuten kuulu pienestä inisijöihin... mutten ole, enkä edes halua olla mikään marttyyri)

Te jotka kommentoitte tätä ketjua ja väitätte ettei välimatkat ole mitään olette väärässä. Teillä ei taida olla omia lapsia. Kirjoittajan kertomat matkat ovat todella pitkiä ja joutuu monta kertaa vaihtamaan bussia. Pienten lasten kanssa matkustelu julkisilla toiselle puolelle kaupunkia on haastavaa. Sitten vielä ihan väärään suuntaan toiselle puolelle kaupunkia ja sama homma iltapäivästä töiden jälkeen.

Kirjoittaja joutui varmasti heräämään joka aamu 4.30-5.00 välisenä aikana. Matkat työpaikalle kestävät 2h jokapäivä+ lasten pukeminen riisuminen yms kotona ja päiväkodissa. Kirjoittaja on kotona joka ilta klo.19 jos ei ole tarvinnut käydä kaupassa, sitten ruokien valmistus(tai iltapala lapsille)/lapset ehkä jäävät ilman kl.17 ruokaa tai ehkäpä he syövät jonkun välipalan yms.


Itselläni on kolmevuotias lapsi, opiskelin. Koin matkan haastavaksi varsinkin talvisin.

Minua ärsyttävät heikot ihmiset. Heikkous on sitä mitä ihminen esittää olevansa muille, koska pelkää, ettei todellisesta minästä pidetä. Tälläisestä ihmisestä ei voi pitää koska hän ei ole oma itsensä.Näin ollen antamalla muille sen mitä hän luullee toisten haluavan hän pitääkin oikeasti muut etäällä. Tämä on paradoksi.

Kirjoittaja on itse kuitenkin valinnut elämänsä ja nyt kun tätä kirjoitan asiat ovat varmasti ja toivottavasti paremmin. On ikävä, että jonkun täytyy venyä näin paljon.

Ymmärrän toki muita kommentojiakin, ihmisillä on erilaiset haasteet, jokaisen täytyy selviytyä ja oppia omistaan.

---

Hyvää kesänjatkoa kaikille lukijoille!

 

Minua ei haittaa kenenkään valittaminen, jos on väsynyt tai surullinen.
Minua haittaa kuitenkin laiskuus, yhdistettynä hyväksikäyttöön.

Juurikin ihmiset, jotka haluavat itse päästä helpolla, ja elävät toisten kustannuksella. Tyyliin, en jaksa vahtia kakaroitani enkä pitää kuria, niin saavat juoksennella missä vain. En laita rajoja.

 

Ja mua ärsyttää marttyyrit, joilta puuttuu ratkaisukeskeisyys. Kuka tollo kuljettaa tuollaisia matkoja lapsia muuten kuin väliaikaisesti? Noihin tilanteisiin etsitään ratkaisut. Ja jos herätään aivoverenvuodon oireisiin niin silloin EI tehdä eväitä ja käytetä tunteja matkusteluun. Lapset hoitoon vaikka naapuriin ja itse päivystykseen heti.

 

Mjaa.

Sisälläni asuu maailman paskamaisin hyypiö. Semmoinen, joka ei osaa tai ymmärrä pelätä mitään. Ei tunne sääliä, kipua tai ylipäänsä mitään. Ihan ongelmitta käy päin puskutraktoria tai panssarivaunua. Hän ei ole kiva kaveri kenenkään mielestä.

 

Ymmärrän tavallaan sen pointin jota ap tarkoitti.
Lähipiirissäni on pari tällaista ihmistä. Molemmat ovat, hämmästyttävää kyllä, perheensä kuopuksia. Niitä viimeiseen asti paapottuja lellikkejä, kaikki on kannettu pienestä pitäen nenän eteen.
Jos joskus tulee jokin kriisi, sotketaan siihen koko kylä ja hyödynnetään kaikkien apu, ihan sama vaikka muillakin olisi niitä ongelmia ja tarvitsisi elää omaakin elämäänsä.
Mistään ei oteta vastuuta, kukaan ei tule sen oman navan edelle, ei edes omat lapset.

Kyllä on rasittavaa pitää tuollaisia ihmisiä osana elämäänsä, varsinkin kun heidän vanhempansa yleensä jatkavat lellimistään loppuun asti.
Se on kuluttavaa, varsinkin jos omassa elämässä riittää työtä.

Mutta kannattaa oikeasti varoa sitä marttyyrin leimaa.