Kyllä mä luulen, että tulkitsin sittenvaan väärin ovulaationi
Minä olen Länsi-Suomesta.
Mua kyllä oikeasti ahdistaa tämä asia välillä tosi paljon. Toisinaan ajattelen, että ihanaa ja että olenpa onnekas, mutta sitten luen taas "selviytymistarinoita" kaksosten kanssa, ja tuntuu, että saa heittää kyllä hyvästit oman elämän rippeille. Kolmen alle kaksivuotiaan hoito tuntuu aivan mahdottomalta. Ja sitten minun pitäisi vielä joka ikinen aamu ja iltapäivä pakata kaikki pienet autoon ja kuskata esikoinen eskariin. Lisäksi vielä neljät treenit viikossa. Ajatus suorastaan oksettaa
Pelkään myös, että apua ei oikeasti saa kuin joskus harvoin. Minunkin äitini on jo "vanha", eikä varmasti jaksa kauheasti pieniä hoitaa. Kuitenkin olen kokenut toisinaan jo tämänhetkisen "vauvan" kanssa, etten jaksa, jos ei saada miehen kanssa välillä yhtä iltaa kahdestaan.
Vielä pahemmin ajattelen "sekoavani", jos pitää yötäpäivää hoitaa neljää alle kouluikäistä, eikä koskaan saa miehen kanssa olla. Siksi aion jossain kohtaa pyytää ja rukoilla vanhempiani ja lapsetonta siskoani, että kerran kuukaudessa suurinpiirtein (sitten vauvojen ollessa vähän isompia) hoitaisivat lapsia yhden illan, jotta pysyttäisiin miehen kanssa järjissämme. Ollaan kuitenkin perusluonteeltamme sellaisia menijöitä ja kaivataan sosiaalista elämää, mutta se taitaa nyt jäädä kokonaan ja siitä on vähän surullinen mieli, vaikka lapset ihania ovatkin.
Kai kaikki siitä järjestyy, ja uskon, että kaksoset loppujen lopuksi antavat kuitenkin enemmän kuin ottavat, mutta silti koen ärsyyntyväni toisinaan, kun muut ovat niin innoissaan asiasta. Se on helppo olla, kun oma elämä ei ole muuttumassa radikaalisti.
Että ihan pelkkää ruusuilla tanssimista ei ole täällä kyllä. Mitä lie raskaushormonien aiheuttamiakin tunteita varmaan..