Monestiko olette muuttaneet lasten kanssa? Kuinka sopeutuneet??

Tälläinen asia mietityttää kovasti, itse olen muuttanut todella usein, lapsena, nuorena ja aikuisena. Oma esikoiseni on asunut kuudessa eri kodissa, ensimmäisestä ei kyllä muista mitään, kaksi muuta taas on ollut väliaikaisia koteja. Eli itse ajattelen että hänellä on ollut kolme kotia ja ikää on 10-v.

Tunteeko hän olonsa juurettomaksi aikuisena? Kärsiikö hän liikaa jos vielä joutuu muuttamaan, esimerkiksi meidän vanhempien töiden takia...Toki yritämme pysyä täällä missä olemme, miehen töistä vain tullut huhuja että siirtyisivät mahdollisesti joidenkin vuosien sisällä toiselle paikkakunnalle....

Toisaalta itselläni olisi kaipuu takaisin entisille kotiseuduille, tarve päästä sukulaisista kauemmas, sitä kaipuuta pystyn todennäköisesti kestämään kunnes lapset isoja eikä muutto enää sillai haittaisi...

Syvällisiä mietin ja toivon kommentteja, mietiskelyä....

 

Meen poika on muuttanut kahdesti, joista toisella kertaa oli vain 10 kk:n ikäinen. Mä itse taas olen käynyt pelkän peruskoulun kuudessa eri koulussa. Nyt on menossa 12. koulu =) . Pisin aika mitä koskaan olen missään asunut, on 4 vuotta. Nyt ollaan asuttu tässä meen kodissa 3,5 vuotta ja levottomuus alkaa vaivata. Just sanoin miehelle että pitäisköhän taas muuttaa, mutta en sitä kuitenkaan tahdo lapsen takia tehdä. Niinpä täytyy tyytyä remppaamaan ja sillä saamaan erilaisen kodin tuntua =) .

Miten muuttaminen on muhun vaikuttanut? No ensinnäkin musta tuli väkisinkin sosiaalinen kun aina piti tutustua uusiin ihmisiin. Ja mulla on hitosti kavereita ja tuttuja. Toisaalta just tuo levottomuus on kyllä vähän pahakin. Ei sitä osaa juurtua mihinkään vaan kaipaa koko ajan vaihtelua. Positiivista vois kai olla myös se että mä tykkään muuttamisesta, ei haittaa yhtään pakkaaminen ja pahvilaatikot .

 

Meen poika on muuttanut kahdesti, joista toisella kertaa oli vain 10 kk:n ikäinen. Mä itse taas olen käynyt pelkän peruskoulun kuudessa eri koulussa. Nyt on menossa 12. koulu =) . Pisin aika mitä koskaan olen missään asunut, on 4 vuotta. Nyt ollaan asuttu tässä meen kodissa 3,5 vuotta ja levottomuus alkaa vaivata. Just sanoin miehelle että pitäisköhän taas muuttaa, mutta en sitä kuitenkaan tahdo lapsen takia tehdä. Niinpä täytyy tyytyä remppaamaan ja sillä saamaan erilaisen kodin tuntua =) .

Miten muuttaminen on muhun vaikuttanut? No ensinnäkin musta tuli väkisinkin sosiaalinen kun aina piti tutustua uusiin ihmisiin. Ja mulla on hitosti kavereita ja tuttuja. Toisaalta just tuo levottomuus on kyllä vähän pahakin. Ei sitä osaa juurtua mihinkään vaan kaipaa koko ajan vaihtelua. Positiivista vois kai olla myös se että mä tykkään muuttamisesta, ei haittaa yhtään pakkaaminen ja pahvilaatikot .

Tuo on niin sama mulla, tuo levottomuus, en voi kuvitella asuvani nykyisessä kodissani eläkeikään asti....Mun myös helppoa ystävystyä ihmisten kanssa, eri puolilla Suomea on hyviä, rakkaita ystäviä. Muuttamisesta en voi sanoa tykkääväni, siitä kyllä kun uutta kotia saan laittaa, tutustua uuteen ympäristöön ja ihmisiin.

Mutta lasten takia koitan sinnitellä, esikoinen jo tosiaan 10-v ja poika tulee vauhdilla perässä, ei mene kauaa kun lapset lentävät pois pesästä ja voin tehdä kuinka haluan!!!!!

 

Omien lasten kanssa ei ole muutettu kuin kerran mutta itse lapsena... Muutettiin jatkuvasti ikävuosieni 2-15- välillä, parhaimmillaan asuttiin vuosi yhdessä paikassa ja taas menoksi. Aina piti uudet kaveruussuhteet solmia tai ainakin yrittää, pari vanhaa kaveria jäi kirjekaveriksi mutta nekin ovat hiipuneet.

Nyt aikuisena olen hiukan katkera miksi noin??? Mulla ei ole yhtään lapsuuden ystäviä eikä juuria missään, menen hämilleni kun joku kysyy mistä olen kotoisin. Vastaan vaihtelevasti etten ole mistään kotoisin tai syntymäpaikkakunnan tai sen missä "enimmän osan" nuoruuttani vietin. Pikkasen olen kateellinenkin välillä ihmisille joilla on Juuret ja ystäviä/tuttavia sieltä lapsuudesta asti, en pysty edes kuvittelemaan minkälaista se olisi. Omille lapsilleni haluan ne Juuret antaa.

 

Omien lasten kanssa ei ole muutettu kuin kerran mutta itse lapsena... Muutettiin jatkuvasti ikävuosieni 2-15- välillä, parhaimmillaan asuttiin vuosi yhdessä paikassa ja taas menoksi. Aina piti uudet kaveruussuhteet solmia tai ainakin yrittää, pari vanhaa kaveria jäi kirjekaveriksi mutta nekin ovat hiipuneet.

Nyt aikuisena olen hiukan katkera miksi noin??? Mulla ei ole yhtään lapsuuden ystäviä eikä juuria missään, menen hämilleni kun joku kysyy mistä olen kotoisin. Vastaan vaihtelevasti etten ole mistään kotoisin tai syntymäpaikkakunnan tai sen missä "enimmän osan" nuoruuttani vietin. Pikkasen olen kateellinenkin välillä ihmisille joilla on Juuret ja ystäviä/tuttavia sieltä lapsuudesta asti, en pysty edes kuvittelemaan minkälaista se olisi. Omille lapsilleni haluan ne Juuret antaa.

Vielä lisään omaani.. Olen kuitenkin (onnekseni) ollut sosiaalinen lapsi (ja aikuinen) ja aina on ollut helppo tutustua uusiin ihmisiin mutta ei se sitä sulje pois että nyt aikuisena kaipaisi jotain pysyvääkin siellä menneisyydessä.

 

Meidän tyttö asuu nyt 4. osoitteessa elämänsä aikana ja on nyt 4v. B)

 

Itse olen asunut lapsuuden samalla paikkakunnalla. Tosin muutettiin "korvesta" kirkonkylään kun olin 5 v, ja sen jälkeen taloyhtiön sisällä kerran pienestä isompaan asuntoon. Eli voisi sanoa, etten ole juuri joutunt ympäristöä vaihtamaan.

Lukio iässä otin ja repäisin muuttaa isoon cityyn. Sen jälkeen en ole osannut paikoilleni asettua. Näennäisesti tosin samassa nyt viimeiset 5 vuotta asuttu, mutta sisällä kytee 2-4 vuoden välein halu muuttaa, edes paikkakunnan sisällä.

Toisin sanoen lapsena en ole saanut tätä muutoksen kaipuuta, tullut ihan aikuisiällä. Ei myöskään yhtään lapsuuden ystävää jäljellä vaikka sama luokka 9 vuotta oli.

 

emme ole muuttaneet kertaakaan, tässä on hyvä asua.

 

Omien lasten kanssa ei ole muutettu kuin kerran mutta itse lapsena... Muutettiin jatkuvasti ikävuosieni 2-15- välillä, parhaimmillaan asuttiin vuosi yhdessä paikassa ja taas menoksi. Aina piti uudet kaveruussuhteet solmia tai ainakin yrittää, pari vanhaa kaveria jäi kirjekaveriksi mutta nekin ovat hiipuneet.

Nyt aikuisena olen hiukan katkera miksi noin??? Mulla ei ole yhtään lapsuuden ystäviä eikä juuria missään, menen hämilleni kun joku kysyy mistä olen kotoisin. Vastaan vaihtelevasti etten ole mistään kotoisin tai syntymäpaikkakunnan tai sen missä "enimmän osan" nuoruuttani vietin. Pikkasen olen kateellinenkin välillä ihmisille joilla on Juuret ja ystäviä/tuttavia sieltä lapsuudesta asti, en pysty edes kuvittelemaan minkälaista se olisi. Omille lapsilleni haluan ne Juuret antaa.

Vielä lisään omaani.. Olen kuitenkin (onnekseni) ollut sosiaalinen lapsi (ja aikuinen) ja aina on ollut helppo tutustua uusiin ihmisiin mutta ei se sitä sulje pois että nyt aikuisena kaipaisi jotain pysyvääkin siellä menneisyydessä.

Tuota olen miettinyt kun itse en voi sanoa mitään paikkaa lapsuudenkodikseni. Toki samalla paikkakunnalla olen asunut lapsena lähes aina, yhden hetken muualla. Aikuisena sitten on tullut asuttua Tukholmassa, Tampereella, Helsingissä, Vantaalla ja Nurmijärvellä.

Mitä kotia lapseni sanovat lapsuudenkodikseen, esikoisella sellaista tuskin enää on..Tässä nykyisessä olemme asuneet lähes vuoden, itse rakensimme omakotitalon...Tyttö siis oli 9-v kun tähän muutimme, siksi ajattelen että tämä ei ehkä hänestä tunnu lapsuuden kodilta sitten aikuisena..

Mieheni taas on ihan erilaisista lähtökohdista, on asunut kahdessa eri kodissa lapsuudessa, minun matkaan kun lähti niin tahti kiihtyi huomattavasti. Appivanhemmat asuvat talossa jonka rakensivat mieheni ollessa n.11-v. Sieltä tuskin muuttavat mihinkään.....

 

Itse olen asunut lapsuuden samalla paikkakunnalla. Tosin muutettiin "korvesta" kirkonkylään kun olin 5 v, ja sen jälkeen taloyhtiön sisällä kerran pienestä isompaan asuntoon. Eli voisi sanoa, etten ole juuri joutunt ympäristöä vaihtamaan.

Lukio iässä otin ja repäisin muuttaa isoon cityyn. Sen jälkeen en ole osannut paikoilleni asettua. Näennäisesti tosin samassa nyt viimeiset 5 vuotta asuttu, mutta sisällä kytee 2-4 vuoden välein halu muuttaa, edes paikkakunnan sisällä.

Toisin sanoen lapsena en ole saanut tätä muutoksen kaipuuta, tullut ihan aikuisiällä. Ei myöskään yhtään lapsuuden ystävää jäljellä vaikka sama luokka 9 vuotta oli.

Mietin että olenko jotenkin epänormaali kun sisälläni on tämä halu uuteen, onneksi teitä on muitakin!

Minun pitäisi olla täysin tyytyväinen elämääni, on töitä, perhe, oma talo, kaksi autoa ja koira...Eikö sen pitäisi olla se yleinen unelma??? No joo, leikki leikkinä...

Vaikeata on saada taottua omaan päähän että tässä on nyt oltava siihen saakka kunnes lapset opiskelemassa, kyllä siihen varmasti pystyn, lapsilleen sitä haluaa parasta. Pakko on tsempata, ehkä.....

 

Meidän herra on muuttanu kerran. Oli silloin vähän vajaan vuoden, eli hyvin sopeutui . Ei ollu ite muutossa mukana, vaan oli mummilla 2 päivää ja vaari ja eno oli mun kanssa tekemässä muuton, sitten tuli uuteen kotiin tutustumaan kun kaikki oli valmiina.

Nyt uus muutto edessä jossain vaiheessa kun sopiva asunto (oma) löytyy.