Mitkä ovat teista "hyväksyttäviä" syitä eroon jos on lapsia?

Kysyn siksi, että tein jokin aika sitten aloituksen jossa kerroin pohtivani eroa avomiehestäni, meillä on yksi lapsi.

Kerroin syitä, mutta lähes kaikki vastaajat olivat sitä mieltä että ei kannata erota kun ei asiat tuon huonommin ole.

Tottakai teen itse päätökseni, mutta mietiskelen tässä vielä, että ovatko syyni liian heppoiset, pitäiskö minun vaan vielä yrittää olla tässä suhteessa lapsen takia.

 

Minä olen sitä mieltä, että miksi pitäisi kituuttaa suhteessa, jos siinä on vain sen lapsen takia. Jos vanhemmat voi huonosti, silloin lapsikin voi huonosti.
Jos ei esimerkiksi toista enää yksinkertaisesti vain rakasta, niin ei ole mitään järkeä enää jäädä miettimään että josko sitä silti jäisi.

 

No eikös se niin ole, että jos on paha olla ja suhde ei toimi, niin kannatta lähteä? Jos on lapsia, niin aina ensin ajatellaan lasten hyvinvointia (eli siis jos lapset kärsii, niin lasten hyvinvointi on etusijalla, lasten takia ei kuitenkaan kannata suhdetta jatkaa, jos se ei muuten toimi, koska lapset oikeesti kärsii ja syyttää vanhempien ongelmista itseään!).

 

Pitkään jatkunut henkinen pahoinvointi, joka johtuu selvästi huonosta suhteesta.

Itsetäänselviä syitä ovat tietysti jomman kumman puolison väkivaltaisuus tai päihdeongelmat.

 

Pitkään jatkunut henkinen pahoinvointi, joka johtuu selvästi huonosta suhteesta.

Itsetäänselviä syitä ovat tietysti jomman kumman puolison väkivaltaisuus tai päihdeongelmat.

Näin ja tähän liittyen juuri se, että toinen vanhemmista käyttäytyy silla tavalla, että se on haitallista koko perheelle.

 

Milloinkohan miehet rupeavat saamaan niitä huoltajuuksia, sillä nykyään suurin syy lasten pahoinvointiin on äiti, ryyppäävä, väkivaltainen niin henkisellä kuin fyysisellä puolella.

 

Huono liitto

 

Pitkään jatkunut henkinen pahoinvointi, joka johtuu selvästi huonosta suhteesta.

No juuri tämä on yksi. Jouduin aloittamaan jokin aika sitten masennuslääkkeet että olisin pystynyt töihin, kun itketti koko ajan. Suhteesta johtuu.

Meillä on paljon ratkaisemattomia ristiriitoja, joista emme tunnu pääsevän yksimielisyyteen. Yksi on se että mies viihtyy hyvin omissa menoissaan, saan ruikuttamalla ruikuttaa että viettäisi edes yhden ainoan päivän (tai illan) viikossa minun ja lapsen kanssa.

Lisäksi mies suunnittelee menevänsä ulkomaille töihin, jolloin viettäisi suunnilleen puolet vuodesta ulkomailla. Minä en tätä haluaisi enkä kestäisi, mutta mies meinaa tehdä sen silti.

Meillä on ollut paljon riitaa, ei väkivaltaa, haukkumista ja huutamista tms. mutta hyvin tiukkasävyistä keskustelua ja välillä korotamme ääntämme. Lapsi on alkanut usein itkemään näiden aikana. Eli lapsi kärsii. Lapsi on vielä niin pieni että luulen hänen kärsivän enemmän riidoista kuin siitä että äiti ja isä asuisivat erillään, ja heillä olisi yhteishuoltajuus.

En vihaa miestä mutten rakastakaan, ja toivoisin että jos eroamme, voisimme olla ystävällisissä väleissä.

En ole pystynyt miehen kanssa seksiin pitkään aikaan, kuukausiin. Se tuntuisi vaan jotenkin "väärältä", en pysty koskemaan häneen enää.

Olenko itsekäs paskiainen jos ehdotan miehelle eroa? Tuntuisi kuitenkin pahalta viedä lapselta oikeus ehjään perheeseen. Mutta olen herkkä ja tunteellinen ihminen joka inhoaa riitaa, olen niin onneton että tässä suhteessa oleminen ja jatkuva henkinen paha olo tuntuu väärältä itseäni kohtaan.

 

[QUOTE="hlh";23666875]Milloinkohan miehet rupeavat saamaan niitä huoltajuuksia, sillä nykyään suurin syy lasten pahoinvointiin on äiti, ryyppäävä, väkivaltainen niin henkisellä kuin fyysisellä puolella.[/QUOTE]

Meillä ei kumpikaan ryyppää, petä, ole väkivaltainen tms. Ja meille tulisi yhteishuoltajuus.

 

Vastustan avio- ja avoeroja, mutta ymmärrän eron hyvin, jos syynä on joku seuraavista:
- väkivaltaisuus
- jatkuva pettäminen
- alkoholismi
- paha pornoriippuvuus, johon ei halua apua
- jatkuva henkinen väkivalta
- narsismi

Nuo tuli nyt ekana mieleen.

 

Väkivalta (niin fyysinen kuin psyykkinenkin), alkoholismi, huumeiden käyttö ja lasten kaikentyyppinen huono kohtelu on musta sellaisia syitä, joista ero pitäisi saada voimaan vaikka heti.

Kaikissa muissa tapauksissa pitäisi pariskunnilla olla jokseenkin pakollista parisuhdeterapiaa. Ja siinä kohtaa, kun kaikki keinot on käytetty eikä suhteella oikeasti ole enää minkäänlaista mahdollisuutta toimia, on viimeinen vaihtoehto ero. Sille on tietysti paha mitään tehdä, jos toinen ottaa ja rakastuu toiseen ja haluaa lähteä sen matkaan. Siinä kohtaa on vaikea toisen päätä kääntää. Mutta jos kyse on yleisestä kyllästymisestä tai jostain ärsyttävästä tavasta tms, niin uskon että on paljonkin vielä tehtävissä. Ja yksi, mitä kannattaisi miettiä ennen lasten hankkimista on se, että onko siitä puolisosta vanhemmaksi. Jos sille on kaverit tai työ jo ennen lapsia tärkeämpiä kuin se puoliso, koti ja perhe, niin ei se asia muutu lasten synnyttyäkään. Jos puoliso on sitä tyyppiä, joka herkästi lähtee toisen matkaan, valehtelee, on aggressiivinen jne, niin ei sellaisen kanssa kannata lapsia hankkia. Nimittäin silloin se ero on aina vaikeampaa.

Kuitenkin kannattaisi miettiä se, että onko yksin sen parempi? Mitkä kaikki asiat muuttuisivat, jos jäisin yksin? Ja miten kaiken saa sovittua niin, että molemmat osapuolet ajattelevat ensisijaisesti lapsia ja heidän parastaan?

 

Lapsi ei saisi olla se yksi ja ainoa asia pitää huonoa suhdetta kasassa.

 

Ap! Ettekö voisi harkita jotain pari/perheterapiaa?

 

no mielestäni se että jompi kumpi osapuoli ei ole onnellinen, syystä tai toisesta on hyvä syy erota. Itse erosin vaan onnen puutteesta ja löysin onnen sitten toisaalta. Elämäni paras päätös! Lapsen isän ja hänen uuden vaimon kanssa todella hyvät välit, tulemme kaikki toimeen keskenämme ja lapsella on 1 suuri perhe.

 

Ap, oliko mies jo ennen lasta omien polkujensa kulkija, puhuiko haluavansa ulkomaille töihin? Nuo on koko perheen asioita, eikä ainoastaan miehesi päätettävissä. Koita vielä keskustella hänen kanssaan, että ymmärtääkö hän ollenkaan, miltä susta ja lapsesta tuntuu, jos toinen ei ole yhtään maisemissa. Ja pyydä häntä miettimään, miten hän itse reagoisi, jos sinä olisit aina menossa tai suunnittelisit lähteväsi ulkomaille töihin. Te olette tasa-arvoisia vanhempia. Se malli missä nainen pysyy kotona ja mies menee miten haluaa on historiaa. Ei kumpikaan voi yksinään päättää noin isoista asioista.

 

Lapsi ei saisi olla se yksi ja ainoa asia pitää huonoa suhdetta kasassa.

Ei, mutta se voi olla se yksi ja ainoa asia jonka vuoksi pitäisi yrittää kaikkensa, ettei eroa tulisi. Mun mielestäni ihmiset vaan eroaa nykyään ihan liian helposti.

 

Väkivalta (niin fyysinen kuin psyykkinenkin), alkoholismi, huumeiden käyttö ja lasten kaikentyyppinen huono kohtelu on musta sellaisia syitä, joista ero pitäisi saada voimaan vaikka heti.

Kaikissa muissa tapauksissa pitäisi pariskunnilla olla jokseenkin pakollista parisuhdeterapiaa. Ja siinä kohtaa, kun kaikki keinot on käytetty eikä suhteella oikeasti ole enää minkäänlaista mahdollisuutta toimia, on viimeinen vaihtoehto ero. Sille on tietysti paha mitään tehdä, jos toinen ottaa ja rakastuu toiseen ja haluaa lähteä sen matkaan. Siinä kohtaa on vaikea toisen päätä kääntää. Mutta jos kyse on yleisestä kyllästymisestä tai jostain ärsyttävästä tavasta tms, niin uskon että on paljonkin vielä tehtävissä. Ja yksi, mitä kannattaisi miettiä ennen lasten hankkimista on se, että onko siitä puolisosta vanhemmaksi. Jos sille on kaverit tai työ jo ennen lapsia tärkeämpiä kuin se puoliso, koti ja perhe, niin ei se asia muutu lasten synnyttyäkään. Jos puoliso on sitä tyyppiä, joka herkästi lähtee toisen matkaan, valehtelee, on aggressiivinen jne, niin ei sellaisen kanssa kannata lapsia hankkia. Nimittäin silloin se ero on aina vaikeampaa.

Kuitenkin kannattaisi miettiä se, että onko yksin sen parempi? Mitkä kaikki asiat muuttuisivat, jos jäisin yksin? Ja miten kaiken saa sovittua niin, että molemmat osapuolet ajattelevat ensisijaisesti lapsia ja heidän parastaan?

Hyviä pointteja. Meillä tuo, että mies ei viihdy minun ja lapsen kanssa vaan omissa menoissaan, alkoi vasta lapsen syntymän jälkeen. Sitä ennen viihtyi. Olen asiasta puhunut miehen kanssa useasti, mutta se ei ole tuottanut tulosta, mies alkaa vaan kovasti selittää miten se ja se ja se on niiiiiiiin tärkeä juttu että se pitää hoitaa, minun täytyy ymmärtää. Ja kyse ei ole työjutuista vaan vapaa-ajasta.

Ja tuo ulkomaille töihin meneminen, mies ei aio siitä joustaa, olemme siitä puhuneet paljon, ja kinastelleetkin. Minä en todellakaan halua suhdetta jossa toinen on puolet vuodesta ulkomailla. En tiedä saisiko pariterapiassa käyntikään miehen mieltä muuttumaan. Minä EN osaa olla onnellinen ja tyytyväinen parisuhteessa jossa otan kokonaan vastuun kodista ja lapsesta, ja toinen elää kuin olisi sinkku. Tuosta olemme tosiaan jutelleet paljon.

Eikö se ole hyvä syy jos toinen ei ole valmis joustamaan? Minä tietty voisin joustaa, mutta en taas oikein ymmärrä miksi minun pitäisi suostua olemaan parisuhteessa jossa en näe toista. Samalla läheisyyskin kärsii, mies on illalla myöhään kotiin tullessaan aina väsynyt ja tekee omia juttujaan.

 

Ap! Ettekö voisi harkita jotain pari/perheterapiaa?

Haluaisin sitä mutta mies ei näe tarpeelliseksi. Eikä tosiaan ole valmis antamaan enempää aikaansa perheelleen, olemme paljon asiasta jutellut.

 

Tietääkö mies siitä, että harkitset eroa? Sun pitäisi jotenkin saada hänet ymmärtämään, että ei hän vaan voi irtisanoa itseään perheestä noin vain puoleksi vuodeksi. Että päätökset pitää nykyään tehdä niin, että otetaan koko perhe huomioon. Oletko itse äitiyslomalla vai työelämässä? Jos olet kotona, oletko miettinyt sitä, että menisitte koko perhe sinne ulkomaille? Ja mitä tulee siihen miehen vapaa-ajan viettoon... kysy seuraavaksi, että mikä voi olla tärkeämpää kuin oma perhe? Ja jos ei puhe auta, niin rupea järjestämään omia menoja. Ilmoitat vaan miehelle, että mä menen silloin ja silloin sinne ja sinne, älä järjestä itsellesi siihen mitään.

 

Silloin jos ero oikeasti tuntuu ja on tuntunut jo pidemmän aikaa ainoalta vaihtoehdolta parempaan hyvinvointiin, ja jos tilannetta on yritetty parantaa jo tuloksetta, silloin, ero on mun mielestä hyväksyttävä.

 

[QUOTE="aapee";23666973]Haluaisin sitä mutta mies ei näe tarpeelliseksi. Eikä tosiaan ole valmis antamaan enempää aikaansa perheelleen, olemme paljon asiasta jutellut.[/QUOTE]

Jos mies ei näe terapiaa tarpeelliseksi, hän ei siis ymmärrä että jotain on pielessä. Musta sä voit ihan suoraan jo sanoa, että jos meno ei muutu, sinä ja lapset muutatte pois. Ja voit siinä kohtaa vihjaista, että siinä kohtaa hänen on pakko joustaa omista menoistaan, kun lapsi on hänellä.

 

Sinun pitää ajatella omaa hyvinvointiasi ja jaksamistasi, se on myös lapsen etu. Eikös se niin mene että parempi yksin hyvin kuin huonosti yhdessä? Tärkeintä on kuitenkin se että lapsella on isä elämässä, se ei välttämättä tarkoita sitä että sinä joutuisit kärsimään. Voimia!

 

Eräänä iltana pari vk sitten kun olimme kotiutuneet töistä, mies sanoi ettei aio lähteä sinä iltana mihinkään, ja ehdotti että kävisimme koko perhe iltakävelyllä. Aloin itkeä kun olin niin yllättynyt ja onnellinen, tuo yksi asia teki minun niiiiiiiin onnelliseksi. Tämä kertonee aika paljon siitä miten paljon kärsin.

En ole luonteeltani vaativa valittaja, räyhääjä tms., vaan herkkä ja tunteellinen, perhekeskeinen nainen joka haaveilee perhe-elämästä jossa käytäisiin töissä ja illat vietettäisiin pääasiassa yhdessä perheen kanssa, yhdessä tehden vaikka ihan arkisia juttuja. Minusta olisi kivaa vaikka ihan tehdä yhdessä ruokaa, käydä kävelyllä tai leikkipuistossa yhdessä, tai vaikkapa viikata pyykkiä yhdessä.

Tottakai omaa aikaa saa ja pitää olla, mutta minusta kummallakin voisi olla esim. 1-2 säännöllistä harrastusta ja silloin tällöin voisi tottakai viettää aikaa omienkin ystävien kanssa, en ole sitomassa toista kotiin. Mutta mies viettää meidän kanssamme tosiaan ehkä yhden illan viikossa, ja silloinkin voivottelee että voivoi, nyt menee aikaa hukkaan, kun se ja se ja se pitäisi tehdä.

Tunnen että minä ja lapsi ollaan miehen elämässä kakkossijalla. Tai lapsi ehkä kakkossijalla, minä vasta kolmonen.

 

Auttaisko, jos kirjoittaisit miehelle kirjeen? Jos teidän keskustelut menee usein riitelyksi, niin kirjeen lukeminen voisi olla parempi vaihtoehto. Kirjoita siihen samoja asioita kuin olet meillekin kirjoittanut. Kerrot, että olet nyt jaksamisen äärirajoilla, tilanteen on pakko muuttua. Ihan toivoton tapaus hän ei ehkä olekaan, koska oli kuitenkin oma-aloitteisesti ehdottanut yhteistä kävelyäkin. Hän taitaa vaan tarvita kunnon herätyksen.

 

Vaikea tilanne. Oletko yrittänyt kertoa miehellesi nämä samat asiat?