E
"eronnut"
Vieras
Mies lupasi vuosikausia vaikka mitä. Normaaleita asioita tosin eli että työttömyysputki katkeaa, raha-asiansa menevät paremmalle tolalle, elämään astuu rutiini ja huutaminen/raivokohtaukset vähenevät.
Näin ei koskaan "meidän aikanamme" tapahtunut. Ikäviä yllätyksiä, vastoinkäymisiä ja tyhjiä lupauksia vain.
Päätin, että lapset ja minä ansaitsemme parempaa. Mies ei koskaan hakenut apua, ei kertaakaan puhunut ongelmistaan rauhallisesti, harvoin ylipäätään puhui minulle nätisti ja elämä oli todella rankkaa. Kaikki jäi minun vastuulleni, kun mies meni ja tuli miten sattui, hoisi joitakin asioita vähän, jos sattui jaksamaan, raivosi ja syyllisti minua aivan kaikesta.
Minä masennuin, kadotin itseni kokonaan, kun aloin varoa ja myötäillä miestä ja hänen pahaa oloaan. Hain apua ja haen edelleen.
Silti sattuu. Miksi me emme olleet tarpeeksi tärkeitä, että hän olisi pitänyt itsestään parempaa huolta meidän vuoksemme ja itsensä vuoksi? Miksi hän heitti kaiken menemään, koska ei todellakaan tarvitse mitään kallonkutistajia, minä olen ainoa sairas tässä, ei kehtaa mennä hakemaan apua, koska "mitä ne siellä ajattelisivat" jne.?
Luulen, että koko loppuelämänsä hän tulee syyttämään minua ja yhteiskuntaa kaikesta. Koskaan hän ei ole ongelmista kantanut vastuuta, koska on niin syyntakeeton. Miksei hän voinut herätä mistään, että itsekin voisi vähän yrittää, vähän nöyrtyä, yrittää edes hakea apua ja tosissaan hoitaa asioita
Näin ei koskaan "meidän aikanamme" tapahtunut. Ikäviä yllätyksiä, vastoinkäymisiä ja tyhjiä lupauksia vain.
Päätin, että lapset ja minä ansaitsemme parempaa. Mies ei koskaan hakenut apua, ei kertaakaan puhunut ongelmistaan rauhallisesti, harvoin ylipäätään puhui minulle nätisti ja elämä oli todella rankkaa. Kaikki jäi minun vastuulleni, kun mies meni ja tuli miten sattui, hoisi joitakin asioita vähän, jos sattui jaksamaan, raivosi ja syyllisti minua aivan kaikesta.
Minä masennuin, kadotin itseni kokonaan, kun aloin varoa ja myötäillä miestä ja hänen pahaa oloaan. Hain apua ja haen edelleen.
Silti sattuu. Miksi me emme olleet tarpeeksi tärkeitä, että hän olisi pitänyt itsestään parempaa huolta meidän vuoksemme ja itsensä vuoksi? Miksi hän heitti kaiken menemään, koska ei todellakaan tarvitse mitään kallonkutistajia, minä olen ainoa sairas tässä, ei kehtaa mennä hakemaan apua, koska "mitä ne siellä ajattelisivat" jne.?
Luulen, että koko loppuelämänsä hän tulee syyttämään minua ja yhteiskuntaa kaikesta. Koskaan hän ei ole ongelmista kantanut vastuuta, koska on niin syyntakeeton. Miksei hän voinut herätä mistään, että itsekin voisi vähän yrittää, vähän nöyrtyä, yrittää edes hakea apua ja tosissaan hoitaa asioita
