miten voi oppia tulemaan toimeen hankalan ihmisen kanssa?

[herkkä]

Minulla on sellainen klassinen ongelma: liian suorapuheinen anoppi, joka puuttuu perheemme sisäisiin asioihin ja on tietenkin myös aina oikeassa (myös silloin kun ei ole...). Itse taas olen aika herkkä ja epävarma, joten pahoitan helposti mieleni anopin kommenteista. Haluaisin että vierailut puolin ja toisin sujuisivat sopuisasti, joten muutoksen on kai lähdettävä minusta. Koska toista ihmistä ei voi muuttaa, mutta itseään voi...

Minua häiritsee anopin käyttäytymisessä erityisesti se, että hän laukoo kaikki mielipiteensä kuin ne olisivat kiveen kaiverrettuja totuuksia, ja erityisesti se, että hänellä on mielipide kaikesta. Mm. siitä miten kahvikupit täytyy järjestää kaappiin (siis meidän kotona, meidän valitsema tapa ei kuulema ole looginen), miten tiskikone täytetään (edelleen meillä), miten pyyhkeet pitää viikata kaappiin ja en viitsi edes aloittaa siitä, miten väärin olemme hoitaneet ja kasvattaneet tytärtämme (kun taas kaikki muut ovat antaneet positiivista palautetta reippaasta ja kohteliaasta tytöstä).

Tuosta kahvikuppiasiasta mieheni sanoikin äidilleen ihan kohteliaasti, että hän voi tehdä kotonaan niin kuin haluaa, ja meillä tehdään niin kuin me haluamme. Anoppi ilmeisesti oli kuitenkin eri mieltä ja jatkoi inttämistä, joten mieheni toisti rauhallisesti mutta päättäväisesti, että meillä tehdään niin kuin me halutaan, koska tämä on meidän koti, minkä seurauksena anoppi sitten rupesi itkemään, kun poika sanoikin niin pahasti vastaan tai jotain (??). Eli anopilla on lupa sanoa kaikki ajatuksensa julki ottamatta muiden tunteita huomioon, mutta meillä ei ole lupaa määrätä edes siitä, miten järjestelemme tavarat kaappiin (vähän näin kärjistäen). Mutta kun tuo kaappiasia jotenkin hyvin symboloi sitä suhdetta, mikä anopilla on meidän perheeseen, eli kaikkea pitää kontrolloida. Minua taas stressaa se, että joudun perustelemaan joka ikisen pienenkin asian, siis että miksi meillä tehdään niin kuin tehdään. Aina kun anoppi on tulossa meille kylään, yritän tehdä parhaani (siivoan tavallista huolellisemmin yms), jotta kaikki on täydellistä (järkevissä rajoissa), ettei vain löytyisi mitään parjattavaa, mutta aina anoppi löytää jotain negatiivista sanottavaa (ei tietenkään tarkoituksenaan loukata, vaan hän haluaa auttaa, viesti vain tulee aina väärässä muodossa).

Tulihan vuodatus! Herättääkö mitään ajatuksia? Mitä teen, etten ihan sekoaisi anopin "neuvoja" kuunnellessani? Viime talvena jouduin syömään masennuslääkkeitä (tosin ei ihan pelkästään anopin takia ), silloin otin asian jotenkin rennommin, mutta nyt ilman lääkkeitä alkaa taas ahdistaa... Ai niin, vielä disclaimeri: anoppi on ihanan antelias ja tarkoittaa tietenkin hyvää.

 

[Otsoemo]

Minulla on sellainen klassinen ongelma: liian suorapuheinen anoppi, joka puuttuu perheemme sisäisiin asioihin ja on tietenkin myös aina oikeassa (myös silloin kun ei ole...). Itse taas olen aika herkkä ja epävarma, joten pahoitan helposti mieleni anopin kommenteista. Haluaisin että vierailut puolin ja toisin sujuisivat sopuisasti, joten muutoksen on kai lähdettävä minusta. Koska toista ihmistä ei voi muuttaa, mutta itseään voi...

Minua häiritsee anopin käyttäytymisessä erityisesti se, että hän laukoo kaikki mielipiteensä kuin ne olisivat kiveen kaiverrettuja totuuksia, ja erityisesti se, että hänellä on mielipide kaikesta. Mm. siitä miten kahvikupit täytyy järjestää kaappiin (siis meidän kotona, meidän valitsema tapa ei kuulema ole looginen), miten tiskikone täytetään (edelleen meillä), miten pyyhkeet pitää viikata kaappiin ja en viitsi edes aloittaa siitä, miten väärin olemme hoitaneet ja kasvattaneet tytärtämme (kun taas kaikki muut ovat antaneet positiivista palautetta reippaasta ja kohteliaasta tytöstä).

Tuosta kahvikuppiasiasta mieheni sanoikin äidilleen ihan kohteliaasti, että hän voi tehdä kotonaan niin kuin haluaa, ja meillä tehdään niin kuin me haluamme. Anoppi ilmeisesti oli kuitenkin eri mieltä ja jatkoi inttämistä, joten mieheni toisti rauhallisesti mutta päättäväisesti, että meillä tehdään niin kuin me halutaan, koska tämä on meidän koti, minkä seurauksena anoppi sitten rupesi itkemään, kun poika sanoikin niin pahasti vastaan tai jotain (??). Eli anopilla on lupa sanoa kaikki ajatuksensa julki ottamatta muiden tunteita huomioon, mutta meillä ei ole lupaa määrätä edes siitä, miten järjestelemme tavarat kaappiin (vähän näin kärjistäen). Mutta kun tuo kaappiasia jotenkin hyvin symboloi sitä suhdetta, mikä anopilla on meidän perheeseen, eli kaikkea pitää kontrolloida. Minua taas stressaa se, että joudun perustelemaan joka ikisen pienenkin asian, siis että miksi meillä tehdään niin kuin tehdään. Aina kun anoppi on tulossa meille kylään, yritän tehdä parhaani (siivoan tavallista huolellisemmin yms), jotta kaikki on täydellistä (järkevissä rajoissa), ettei vain löytyisi mitään parjattavaa, mutta aina anoppi löytää jotain negatiivista sanottavaa (ei tietenkään tarkoituksenaan loukata, vaan hän haluaa auttaa, viesti vain tulee aina väärässä muodossa).

Tulihan vuodatus! Herättääkö mitään ajatuksia? Mitä teen, etten ihan sekoaisi anopin "neuvoja" kuunnellessani? Viime talvena jouduin syömään masennuslääkkeitä (tosin ei ihan pelkästään anopin takia ), silloin otin asian jotenkin rennommin, mutta nyt ilman lääkkeitä alkaa taas ahdistaa... Ai niin, vielä disclaimeri: anoppi on ihanan antelias ja tarkoittaa tietenkin hyvää.

Voi ei tuohan on inhottava tilanne. Ainoa mitä voin sanoa, on se että elä ota ainakaan tosissasi noita anopin ohjeita. Mutta miten tuo vuorovaikutustilanne pitäisi hoitaa? Ehkä sitä ei voi hoitaakaan ilman että joku pahoittaa mielen. Tietääkö anoppi masennuksestasi? Jaksaisiko hän kuunnella, jos kerrot miltä sinusta tuntuu, kun teidän asioihin noin puututaan?

 

[Otsoemo]

ja itse olen samanlainen herkkis ja pelkään tuollaisia konfliktitilanteita, kun en haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä. :hug:

 

[voi jukra]

Jos mulla olisi tommonen anoppi, en varmaan suostusi sen kyläilyihin.
Tai sitten käskisin miehen sanomaan anopille suoraan missä mennään ja mikä on homman nimi.

ja jos ei mene perille, loppuu kyläilyt.
Eikö anopilla ole siis mitään muuta keskustelunaihetta, eikö hän osaa puhua mistään muusta kuin siitä, miten sinä olet tehnyt hänen pojalleen vääränlaisen kodin, koska se on erilainen kuin se hänen tekemä lapsuuskoti?

Tämmösiä tulee mieleen.

Ja kyllä, olen laittanyut välit poikki muutamaan sukulaiseeni, koska heillä ei ollut minusta mitään hyvää sanottavaa. En jaksanut olla sylkykuppina enkä ikuisesti parjattavana.

 

[vieras]

Meillä on samanlainen anoppisiinä suhteessa, että koskaan ei saa sanoa mistän asiasta tai alkaa itkeä ja poikansa ja miehensä ovat kiukkuisia kun häntä itketetän.

Mistään et siis voi keskustella, tai huomauttaa, eli kaiken joudut pitää sisälläsi, vaikka kohtelisi huonosti lapsiasi tai eriarvoisesti omia lapsiaan tai lapsenlapsiaan.

Jos sanot jotain, joudut syntipukiksi.

 

[MorbidMama]

:hug: Ou nou! Hankala tilanne...mutta kuten itse totesit, toista on vaikea muuttaa. Miten siis muuttaisit itseäsi? Toisen on helppo sanoa, että älä välitä tai ota huumorilla tms., mutta pystytkö siihen? Pystyisitkö kasvattamaan hieman paksumman nahan itsellesi???
Itse en luultavasti edes lähtisi siihen leikkiin, että yrittäisin tehdä asiat niin ettei huomauttamista olisi, koska huomauttamista kuitenkin aina löytyisi..aina jotain sellaista, mitä et ole osannut etukäteen ottaa huomioon...
Toivottavasti kuitenkin tajuat että sinä tai sinun tapasi olla ja elää ei ole ongelma vaan että isoin ongelma on anopillasi..joku vanha, käsittelemätön trauma saa hänet luultavasti käyttäytymään kuten käyttäytyy...noh, mutta se mun kotipsykologioinnista...
:hug:

 

[herkkä]

En ole kertonut masennuksesta anopille, koska hän ei ymmärtäisi. Mieheni on yrittänyt selittää äidilleen, miten meille molemmille (no, erityisesti minulle, mies on tottunut äitiinsä lapsesta asti...) tulee paha mieli tuosta puuttumisesta, mutta tuntuu, että anoppi ei yksinkertaisesti voi ymmärtää, miltä meistä tuntuu, kun "kaikki" meidän pienetkin arkipäivän valinnat kyseenalaistetaan (saati sitten isommat). Eli kun mieheni sanoi äidilleen, että minua ei tarvitse neuvoa astianpesukoneen täyttämisessä, anoppi vastasi, että meillä on asiasta pakkomielle (siis että me vain kuvittelemme että hän puuttuu liikaa meidän asioihin), ja että jos hän joutuu koko ajan varomaan mitä sanoo, niin hän voisikin samantien tappaa itsensä (en usko että kuitenkaan tosissaan ajattelee niin). Minun mielestäni taas normaaliin kanssakäymiseen kuuluu se, että kuitenkin vähän mietitään mitä sanotaan toisille. Ja en tosiaankaan ole konfliktinhaluinen, vaan jos ei ole mitään positiivista tai neutraalia sanottavaa, niin olen mieluummin hiljaa. Mutta anopin on ilmeisesti pakko puhua jotain koko ajan, ja sitten niitä sammakoitakin pääsee normaalia runsaammin suusta... :-/

 

[herkkä]

Hei, kiitos ihanista vastauksista. Tekee hyvää purkaa tätä asiaa.

Mulla onneksi mies ja appikin ymmärtävät, että miksi en hirmu hyvin tule anopin kanssa toimeen. Anoppi on tosi hyvä kodinhoitaja ja hänellä on esteettistä silmää ja tosi kauniisti sisutettu asunto, kun taas minä en ole hirveän kiinnostunut ulkoisista asioista, joten kovin paljon yhteisiä puheenaiheita ei ole. Aioin pyytää häneltä neuvoja meidän uuden kodin sisustamista varten, mutta ensimmäisellä vierailulla tuli niin paljon pyytämättömiä neuvoja sellaisista kohdista, joissa minun ja mieheni mielestä ei ole mitään muutettavaa, että ei tehnyt enää mieli... Minä kyllä yritän kovasti rakentaa siltaa, mutta ehkä me vain ollaan niin erilaisia.

Välien katkaisu ei tule kysymykseen, ei lasta voi erottaa noin ihanista isovanhemmista. Enkä usko että niitä välejä saisi mitenkään poikkikaan, on se napanuora vielä niin tiukassa ainakin anopin päässä... (mieheni on ainut lapsi ja asumme aika kaukana anoppilasta, tämä varmasti vaikuttaa tähän soppaan)

 

[vieras]

Joskus on ajateltava itseään ja perheensä parasta niin että ei ole tekemisissä. Ei sinun ole pakko olla toisen sylkykuppina. Lähde pois kotoa kun hän tulee kylään. Ehkäpä miehesi alkaa sitten tarmokkaammin puuttua ongelmaan. Anopillasi on selvästi mielenterveys ongelma ja jos ei hän ymmärrä hakea apua, sinun ei tarvitse häntä kestää. Millaisen kuvan hän sinusta antaakaan lapsillesi jos hän heidän kuullen parjaa sinua. Minä en sietäisi että lapsieni kuullen minua mollataan!

 

[Tipu Topakka]

Ei ole anopillas ihan kaikki kupit kaapissa. Eihän normaali aikuinen ihminen noin käyttäydy. Hankala tilanne, jos et oikein uskalla sanoa napakasti vastaan. Silloin tuo teidän asetelma tulee aikavarmasti jatkumaan siihen asti, kunnes armas anoppi ottaa ja kupsahtaa..
Itse sanoin TODELLA napakasti omalle anopilleni, ja ei enää sano mistään mitään. Korkeintaan pyöräyttelee silmiään, mutta se on jo aikamoisen hyvä saavutus siihen nähden että pitää suussaan ne idioottimaiset ja loukkaavat letkautukset.

 

[Teräsmami]

Mulla on vahvatahtoinen ja vähän ilkeä anoppi, joka puuttuu kaikkeen. Ja olen herkkänahkainen myös, eli loukkannun aiheettomasta arvostelusta. En voi ymmärtää miksi joku sitä harrastaa... Lisäksi en halua tapella ihmisten kanssa edes verbaalisesti, ei kuulu tyyliin.
Oon ratkaissut oman anoppiongelman siten, että en suostu tapaamaan anoppia muuta kuin hyvin harvoin. Ja kun tavataan, en lähde keskustelemaan anopin kanssa mistään mielestäni epäasiallisesta aiheesta. Olen hiljaa tai vaihdan puheenaihetta ikään kuin en olisi kuullut mitä anoppi sanoi. Ei hänelle kukaan mukaan vastaa mitään, joten jutelkoon yksikseen jos haluaa

 

[herkkä]

Niin, juuri sitä minä en ymmärrä, että pitää kaikesta sanoa. Tai siis ymmärrän tavallaan, että anoppi saattaa pitää kahvikuppien paikkaa harmittomana aiheena, ja sitähän se oikeastaan onkin noin yksittäisenä asiana ja järjellä ajateltuna. Mutta kun niitä "harmittomia" huomautuksia tulee riittävän monta, niin minulla alkaa keittää. Pitäisi varmaan ensi visiitillä anoppilassa kyseenalaistaa kaikki anopin kodinhoidolliset ratkaisut, niin ehkä hän ymmärtäisi miltä se saattaa tuntua. Huoh.