E
eimielelläänriutuva
Vieras
Olemme yksinhuoltajia molemmat ja tapailleet vuoden verran jokusen viikonlopun kuukaudessa lasten kanssa ja ilman. Matkan ja usean lapsen vuoksi tilanne on ollut haastava, mutta aina meillä on ollut hienoa yhdessä. Koska arjen sovittaminen yhteen ei kuitenkaan voi olla mahdollista (kumpikaan ei voi oikein muuttaa mitenkään) ja koska viikolla kuitenkin kaipaus ja se, ettei elämä ole ihan sellaista kuitenkaan mistä on haaveillut (on "vain" toimiva kaukosuhde), olemme päättäneet muutaman kerran jo lopettaa.
Minä olen pystynyt jo ajattelemaan asioita positiivisen kautta ja siksi olen ollut kiitollinen tästäkin tilanteesta. Minusta kaukosuhteilu ja onnelliset viikonloput olisivat voineet jatkua. Mies on ennemminkin ollut haluamassa vielä enemmän ja koska sille ei oikein ole näkymiä, on hän aika ajoin päättänyt, että otamme etäisyyttä.
En ole "ruikuttanut" perään, vaan yrittänyt itsekin suhtautua ei-niin-vakavasti. Olen kuitenkin sitten vastannut, kun mies on lähestynyt minua taas. Olemme tavanneet ja olleet sen hetken onnellisia. Sitten arki tulee vastaan taas. Jossakin vaiheessa työstin tätä sen verran, etten enää kokenut välimatkan ottoja niin raskaina. Viimeisestä tällaisesta on kuukausi, mutta se ei tuntunut enää ollenkaan pahalta...
...kunnes mies ilmestyi taas elämääni. Hän kertoi ikävästä ja ettei voi päästä minusta yli. En usko ollenkaan, mutta olen melkoisen epävarma nyt itsestäni. Huomasin ikävöineeni häntä kovasti ja sattuu, jos/kun hän taas ottaa etäisyyttä. Luulin, että voin vain iloita ja nauttia tapaamisesta, mutta sen jälkeen tuli kuitenkin liian iso ikävä, enkä toisaalta uskalla puhua siitä miehelle. Hän ei oikein pidä siitä, että ikävöisin, se tavallaan sitoo liikaa ja tulee vastareaktio.
Kai tämä pitäisi lopettaa kerta kaikkiaan. Mies haluaisi pitää minut elämässään aina jossakin roolissa, mutta minusta sekin on vähän vaikeaa. Hän ei osaa sitä kuitenkaan määritellä.
Yritän olla vahva, mutta aina ei oikein jaksa. Yksin lasten kanssa kaipaa kuitenkin toista ihmistä ja etenkin sellaista, jonka kanssa on hyvä olla.
Minä olen pystynyt jo ajattelemaan asioita positiivisen kautta ja siksi olen ollut kiitollinen tästäkin tilanteesta. Minusta kaukosuhteilu ja onnelliset viikonloput olisivat voineet jatkua. Mies on ennemminkin ollut haluamassa vielä enemmän ja koska sille ei oikein ole näkymiä, on hän aika ajoin päättänyt, että otamme etäisyyttä.
En ole "ruikuttanut" perään, vaan yrittänyt itsekin suhtautua ei-niin-vakavasti. Olen kuitenkin sitten vastannut, kun mies on lähestynyt minua taas. Olemme tavanneet ja olleet sen hetken onnellisia. Sitten arki tulee vastaan taas. Jossakin vaiheessa työstin tätä sen verran, etten enää kokenut välimatkan ottoja niin raskaina. Viimeisestä tällaisesta on kuukausi, mutta se ei tuntunut enää ollenkaan pahalta...
...kunnes mies ilmestyi taas elämääni. Hän kertoi ikävästä ja ettei voi päästä minusta yli. En usko ollenkaan, mutta olen melkoisen epävarma nyt itsestäni. Huomasin ikävöineeni häntä kovasti ja sattuu, jos/kun hän taas ottaa etäisyyttä. Luulin, että voin vain iloita ja nauttia tapaamisesta, mutta sen jälkeen tuli kuitenkin liian iso ikävä, enkä toisaalta uskalla puhua siitä miehelle. Hän ei oikein pidä siitä, että ikävöisin, se tavallaan sitoo liikaa ja tulee vastareaktio.
Kai tämä pitäisi lopettaa kerta kaikkiaan. Mies haluaisi pitää minut elämässään aina jossakin roolissa, mutta minusta sekin on vähän vaikeaa. Hän ei osaa sitä kuitenkaan määritellä.
Yritän olla vahva, mutta aina ei oikein jaksa. Yksin lasten kanssa kaipaa kuitenkin toista ihmistä ja etenkin sellaista, jonka kanssa on hyvä olla.
