Miten tukea surussa?

[Piika-äiti]

Katselen vierestä mieheni surua, joka toki on myös minun suru, mutta kyse on kuitenkin miehen vanhemmista, heidän kunnon heikkenemisestä, vanhenemisesta ja siitä tosiasiasta, että he eivät elä enää pitkään kanssamme.

Totta kai 5-viikkoinen vauva helpottaa surua, tuo mukanaan varmuuden elämän jatkuvuudesta, mutta tuntee itsensä niin voimattomaksi ja sanattomaksi kun en oikein osaa tukea, muuta kuin olemalla itse vahva, jättämättä oman kiukuttelun vähiin, ottamalla vastuuta lapsista enemmän itselleni ja esim. komentamalla miehen lenkille, metsään retkelle tai johonkin vastaavaan, jossa jää tilaa ajatuksille tai hetkelle, jolloin ei ajattele mitään.

Mitä muuta voisi tehdä?

Piika-äiti

 

[Pamppelsson]

Ööö.. kannattaisiko jättää suremiset sikseen niin kauan kunvanhukset ovat vielä elossa?
Nauttikaa vauvastanne, ja olkaa mahdollisimman paljon tekemisissä miehen vanhempien kanssa niin kauan kun vielä teillä on siihen mahdollisuus.
Mielestäni on kamalaa surra vielä elossa olevia ihmisiä.

 

[Tyyris Tyllerö Pikaisesti]

Ole läsnä. Puhu, kun on sen aikaa. Ole hiljaisesti läsnä, kun sitä tarvitaan. Pidä lähellä. Näytä, että myötäelät ja kannat taakkaa apuna.

 

[äiti täälläkin]

Meillä on eletty jo vuosia appiukon etenevän sairauden/huonojen vaiheiden kanssa.Ei meillä kuitenkaan surra ja etukäteen itketä vielä elossa olevien takia. Nautitaan siitä, että pappa jaksaa porskuttaa.Ei pahalla.

 

[Aaban]

Hmm. Toisaalta nuo ovat elämään kuuluvia asioita ja meillä kaikilla edessä ennemmin tai myöhemmin. Niitä ei auta jäädä suremaan niin, että muu elämä "häiriintyy" vaan hyväksyttävä asiat sellaisina kuin ne ovat, niin surullista kuin se sitten onkin.