Meidän poika 8 kk on aina ollut todella voimakastemperamenttinen ja ns. vaativa vauva, ja nyt viime viikkoina tuntuu että olisi suunnilleen jo eka uhmaikä menossa!
Poitsu ei ole koskaan juuri viihtynyt itsekseen eli on ollut alusta asti sellainen "viihdytettävä" ja helposti kyllästyvä ja rauhaton sekä tosi vilkas tapaus. Olemme miehen kanssa ajatelleet, että vauvan hermoilu ja kiukkuaminen johtuu siitä, kun ei vielä pääse liikkeelle omin avuin, ja odotelleet itsenäisestä liikkumisesta helpotusta - mutta nyt poika on ryöminyt pari viikkoa ja tuntuu, että hänen vähäkin kärsivällisyytensä on aivan lopussa - koko ajan kaikki tuntuu kiukuttavan eikä mikään muu kuin syli oikein kelpaa. Ruokaakin on ennen helposti ja hyvin syöneelle vauvalle ollut nyt muutaman viikon vaikea saada menemään, ruokailut menevät helposti pakkotuputtamiseksi että saa edes hitusen alas (maito sentään yleensä menee paremmin mutta soseet/puurot ei). Olen pari viikkoa tarkkaillut, olisiko seuraavat hampaat puhkeamassa, mutta mitään ei ole tuntunut (oletan silti, että ainakin osa "kiukuttelusta" johtuu tuosta). Poika on muutenkin löytänyt äänivarantonsa ja toden totta käyttää ääntään, huutaa, kailottaa, kirkuu, mölisee ja välillä raivoitkee...(alan oikeasti kohta harkita korvatulppien käyttöönottoa
Noh, ei siinäkään vielä mitään, mutta harmillisinta tässä nyt on se, että kun komennan poikaa (silloin kun kyseessä on selvästi mielenosoitusmäry - puristaa kädet nyrkkiin ja päästelee raivonhuutoja ja sitten tsekkaa ikäänkuin salaa, mikä ilme äidillä on ja jatkaa taas...), niin jätkä vaan nauraa ilkikurisen näköisenä ja vaan korottaa volyymiä! :headwall:
Kyseessä on minusta ihan selvästi sellainen rajojen hakeminen ja oman tahdon osoittaminen - ilme pojalla tosiaan on usein sellainen "hähhähhää, mitäs nyt teet" Kyseessä on eka lapsi ja minä kuvittelin, että tällaista tulee vasta joskus parivuotiaana, ja tuntuu vähän avuttomalta - näinkö vähän meitsillä sitten on auktoriteettia kun 8 kk vauvakaan ei ota äiskän suuttumista tosissaan...Mihin tässä tuon villikon kanssa vielä joudutaan...
Kysyisinkin teiltä, miten kannattaisi noissa em. tilanteissa menetellä (siis silloin, kun kyseessä ei selvästikään ole väsy/nälkä tms. vaan tuollainen huomion hakeminen). Komentamista poju siis ei ole ottanut tosissaan (en huuda vaan sanon lujasti EI ja viestitän ilmeelläni, että noin ei saa tehdä), pitäisikö sitten jättää itsekseen huutamaan ja mennä toiseen huoneeseen?
Korostaisin nyt vielä, että pojalla ei ole korvatulehdusta tai muutakaan sairautta, mikä aiheuttaisi pahantuulisuutta, viime viikolla oltiin lekurissa; sekä sitä, että hellyyttä ja läheisyyttä hän mielestäni saa tarpeeksi mutta en voi sentään ihan koko aikaa kantaa kohta 10-kiloista sylissäni ja kantoreput/liinat eivät ole pojalle kelvanneet, kaikki on kokeiltu...
Pitääkö vain komentaa vai olla kuin ei huomaisikaan toisen raivoamista vai mitä? Tuntuu, että mikään vaihtoehto ei ole hyvä - mitä hyötyä on vaan hokea EItä ja heristellä sormea kun toinen vaan naureskelee, toisaalta korvien sulkeminen ja huomiotta jättäminen olisi, no huomiotta jättämistä, ei kai vauva saa tuntea, ettei hänestä välitetä...
Pitkä selostus, mutta kuulisin mielelläni kokemuksianne/ehdotuksianne, mikä auttaisi! Kiitos!
Poitsu ei ole koskaan juuri viihtynyt itsekseen eli on ollut alusta asti sellainen "viihdytettävä" ja helposti kyllästyvä ja rauhaton sekä tosi vilkas tapaus. Olemme miehen kanssa ajatelleet, että vauvan hermoilu ja kiukkuaminen johtuu siitä, kun ei vielä pääse liikkeelle omin avuin, ja odotelleet itsenäisestä liikkumisesta helpotusta - mutta nyt poika on ryöminyt pari viikkoa ja tuntuu, että hänen vähäkin kärsivällisyytensä on aivan lopussa - koko ajan kaikki tuntuu kiukuttavan eikä mikään muu kuin syli oikein kelpaa. Ruokaakin on ennen helposti ja hyvin syöneelle vauvalle ollut nyt muutaman viikon vaikea saada menemään, ruokailut menevät helposti pakkotuputtamiseksi että saa edes hitusen alas (maito sentään yleensä menee paremmin mutta soseet/puurot ei). Olen pari viikkoa tarkkaillut, olisiko seuraavat hampaat puhkeamassa, mutta mitään ei ole tuntunut (oletan silti, että ainakin osa "kiukuttelusta" johtuu tuosta). Poika on muutenkin löytänyt äänivarantonsa ja toden totta käyttää ääntään, huutaa, kailottaa, kirkuu, mölisee ja välillä raivoitkee...(alan oikeasti kohta harkita korvatulppien käyttöönottoa
Noh, ei siinäkään vielä mitään, mutta harmillisinta tässä nyt on se, että kun komennan poikaa (silloin kun kyseessä on selvästi mielenosoitusmäry - puristaa kädet nyrkkiin ja päästelee raivonhuutoja ja sitten tsekkaa ikäänkuin salaa, mikä ilme äidillä on ja jatkaa taas...), niin jätkä vaan nauraa ilkikurisen näköisenä ja vaan korottaa volyymiä! :headwall:
Kyseessä on minusta ihan selvästi sellainen rajojen hakeminen ja oman tahdon osoittaminen - ilme pojalla tosiaan on usein sellainen "hähhähhää, mitäs nyt teet" Kyseessä on eka lapsi ja minä kuvittelin, että tällaista tulee vasta joskus parivuotiaana, ja tuntuu vähän avuttomalta - näinkö vähän meitsillä sitten on auktoriteettia kun 8 kk vauvakaan ei ota äiskän suuttumista tosissaan...Mihin tässä tuon villikon kanssa vielä joudutaan...
Kysyisinkin teiltä, miten kannattaisi noissa em. tilanteissa menetellä (siis silloin, kun kyseessä ei selvästikään ole väsy/nälkä tms. vaan tuollainen huomion hakeminen). Komentamista poju siis ei ole ottanut tosissaan (en huuda vaan sanon lujasti EI ja viestitän ilmeelläni, että noin ei saa tehdä), pitäisikö sitten jättää itsekseen huutamaan ja mennä toiseen huoneeseen?
Korostaisin nyt vielä, että pojalla ei ole korvatulehdusta tai muutakaan sairautta, mikä aiheuttaisi pahantuulisuutta, viime viikolla oltiin lekurissa; sekä sitä, että hellyyttä ja läheisyyttä hän mielestäni saa tarpeeksi mutta en voi sentään ihan koko aikaa kantaa kohta 10-kiloista sylissäni ja kantoreput/liinat eivät ole pojalle kelvanneet, kaikki on kokeiltu...
Pitääkö vain komentaa vai olla kuin ei huomaisikaan toisen raivoamista vai mitä? Tuntuu, että mikään vaihtoehto ei ole hyvä - mitä hyötyä on vaan hokea EItä ja heristellä sormea kun toinen vaan naureskelee, toisaalta korvien sulkeminen ja huomiotta jättäminen olisi, no huomiotta jättämistä, ei kai vauva saa tuntea, ettei hänestä välitetä...
Pitkä selostus, mutta kuulisin mielelläni kokemuksianne/ehdotuksianne, mikä auttaisi! Kiitos!