Miten teillä hoidettaisiin seuraavanlaiset tilanteet pienten koululaisten kanssa?

[Kowalski]

Sanoisin, että vaihtelevalla menestyksellä, mutta ehkä loppujen lopuksi heikosti. Kaikki pelot menee helposti itkemiseksi, paha olo yleiseen kiukutteluun ja näihin raivareihin, samoin turhautuminen... Puhuminen auttaa todella vähän, jää jankkaamaan omaa kantaansa eikä ota juuri vastaan muuta. Tunnistan tämän piirteen: pyörittelee niitä asioita päässään todennäköisesti niin, että maailman loppu on jo valmis, olen samanlainen itse. Ei siis jää enää muuta mahdollisuutta,kun on päättänyt jo tietyllä lailla.

Minä hakisin lapselle apua, jos kyse olisi omasta tyttärestäni. Ja suoraan sanoen ihmettelen, jos eivät päiväkodissa/eskarissa tehneet mitään :|

 

[NeitiNasu]

Impulsiivisuudelta tuo kuulostaa, ei ilkeydeltä. Ja käden lyöminen seinään voi olla keino rangaista itseään ja samalla hakea huomiota ja hyväksyntää...

Ei tule olemaan helppoa kummallakaan, lapsella tai vanhemmalla. :hug:

Joo, tätäkin mä mietin. Että varmasti hakee sillä huomiota tälläisella tavalla, varsinkin eilen se tilanne näytti sellaiselta.. Edellisistä kerroista en oo ihan varma. Mutta pakkohan siitäkin on oppia pois: että huomioo ei saa hakkaamalla muita eikä itseään? Eikö? Että huomioo pitäisi tarpeen vaatiessa osata pyytää vähän muulla tavalla?
Tai siis mä näen niin itseni tuossa tytössä ehkä, että pelottaa. Ja olen aina ollut samalla tavalla huomionhakuinen, siinä määrin että olen ottanut turpaanikin jos en sitä muutoin ole saanut. Että onko sekään sitten hyvä? :ashamed:

 

[NeitiNasu]

Sanoisin, että vaihtelevalla menestyksellä, mutta ehkä loppujen lopuksi heikosti. Kaikki pelot menee helposti itkemiseksi, paha olo yleiseen kiukutteluun ja näihin raivareihin, samoin turhautuminen... Puhuminen auttaa todella vähän, jää jankkaamaan omaa kantaansa eikä ota juuri vastaan muuta. Tunnistan tämän piirteen: pyörittelee niitä asioita päässään todennäköisesti niin, että maailman loppu on jo valmis, olen samanlainen itse. Ei siis jää enää muuta mahdollisuutta,kun on päättänyt jo tietyllä lailla.

Minä hakisin lapselle apua, jos kyse olisi omasta tyttärestäni. Ja suoraan sanoen ihmettelen, jos eivät päiväkodissa/eskarissa tehneet mitään :|

Päiväkodissa ja eskarissa on aina sanottu että on reipas, konflikteja tulee, mutta niistä selvitään puhumalla. toisin sanoen kaikki purkautuu täällä kotona. Neuvolassa oon puhunut ja soittanut kerran perheneuvolaankin, eivätkä olleet kovinkaan huolissaan: luonteenpiirteitä, valtava temperamentti ja oma tahto. Ja tavallaan mä uskon että niin on, en vaan tiedä onko mulla keinoja selvitä siitä, varsinkin kun olen itse hyvin samantyylinen. Mutta ehkä tää on kasvun paikka taas.

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Niin olen, mutta ymmärrän miksi sä olet sitä mieltä. Mä en vaan näe, miten tarkkaavaisuushäiriö ilmenisi vain kotioloissa, mutta koulussa ei lainkaan.. Ei myöskään esikoulussa ollut tehtävissä ym sen sortin ongelmaa. Myöskään terkka ei pitänyt sellaista vaihtoehtona.

Kahlasin koulun läpi laudaturin yo-papereilla Ja haahuilin muuten ja olin kuten lapsesi. Siksi minun on vaikea nähdä oikeastaan muuta vaihtoehtoa.

Alaluokat olin koulussa liki pikkuenkeli, yläasteella en enää... Ei ihminen jaksa ikuisuuksia skarpata. Muutama tunti päivässä onnistuu tietyssä ympäristössä. Kotona ei enää pysty teeskentelemään.

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Impulsiivisuudelta tuo kuulostaa, ei ilkeydeltä. Ja käden lyöminen seinään voi olla keino rangaista itseään ja samalla hakea huomiota ja hyväksyntää...

Ei tule olemaan helppoa kummallakaan, lapsella tai vanhemmalla. :hug:

Joo, tätäkin mä mietin. Että varmasti hakee sillä huomiota tälläisella tavalla, varsinkin eilen se tilanne näytti sellaiselta.. Edellisistä kerroista en oo ihan varma. Mutta pakkohan siitäkin on oppia pois: että huomioo ei saa hakkaamalla muita eikä itseään? Eikö? Että huomioo pitäisi tarpeen vaatiessa osata pyytää vähän muulla tavalla?
Tai siis mä näen niin itseni tuossa tytössä ehkä, että pelottaa. Ja olen aina ollut samalla tavalla huomionhakuinen, siinä määrin että olen ottanut turpaanikin jos en sitä muutoin ole saanut. Että onko sekään sitten hyvä? :ashamed:

Puolensa ja puolensa... Se on hienoa, että näet ja tunnistat piirteet itsessäsi. Miten olisit halunnut sinua autettavana lapsena? Ehkä sieltä löytyy jokin kikka.

Ja joskus voi ohjata lapsen huomion pois itsensä tai muiden vahingoittamisesta jollain hyvin yllättävällä jipolla... "Hei, pelataanko korttia?" tms.

 

[NeitiNasu]

Niin olen, mutta ymmärrän miksi sä olet sitä mieltä. Mä en vaan näe, miten tarkkaavaisuushäiriö ilmenisi vain kotioloissa, mutta koulussa ei lainkaan.. Ei myöskään esikoulussa ollut tehtävissä ym sen sortin ongelmaa. Myöskään terkka ei pitänyt sellaista vaihtoehtona.

Kahlasin koulun läpi laudaturin yo-papereilla Ja haahuilin muuten ja olin kuten lapsesi. Siksi minun on vaikea nähdä oikeastaan muuta vaihtoehtoa.

Alaluokat olin koulussa liki pikkuenkeli, yläasteella en enää... Ei ihminen jaksa ikuisuuksia skarpata. Muutama tunti päivässä onnistuu tietyssä ympäristössä. Kotona ei enää pysty teeskentelemään.

Onks sulla tästä aiheesta tietoa: onko tarkkaivaisuushäiriö periytyvää, vai mistä se juontaa juurensa?

 

[Tallu -]

Eli mun neuvoni olisi, että nyt vain paljon sitä positiivista huomiota hänelle. Tässä on hyvä linkki tutustumiseen, varsinkin tuohon suuttumiseen tuolta sivulta löytyy apua osiosta Itsehallinta ja omatunto. Mä opiskelen lähihoitajaksi ja ollaan juuri suoritettu kehityspsykologian ja varhaiskasvatuksen kurssit, niiltä sai paljon ymmärrystä ja avuja kasvatuksen tueksi, joten siksi suosittelen tuota sivua. MLL:n sivuja käytettiin paljon oppimateriaalina noilla kursseilla.

http://vanhemmat.mll.fi/hoivaan_ja_kasvatan/kasvatuksen_tapoja_ja_tavoitteita.php

 

[Kowalski]

Päiväkodissa ja eskarissa on aina sanottu että on reipas, konflikteja tulee, mutta niistä selvitään puhumalla. toisin sanoen kaikki purkautuu täällä kotona. Neuvolassa oon puhunut ja soittanut kerran perheneuvolaankin, eivätkä olleet kovinkaan huolissaan: luonteenpiirteitä, valtava temperamentti ja oma tahto. Ja tavallaan mä uskon että niin on, en vaan tiedä onko mulla keinoja selvitä siitä, varsinkin kun olen itse hyvin samantyylinen. Mutta ehkä tää on kasvun paikka taas.

Saako hän sitten tarpeeksi (jakamatonta) huomiota kotona, kun on tarvetta kotioloissa niin kovasti raivota yms? Jos muualla (pk, eskari, koulu) menee hyvin ja lapsi osaa keskustella.

Kuten totesit, taitaa olla kasvun paikka taas . Lapsesi on haastava, ja haastavan lapsen kanssa tarvitaan myös lapsipsykologiaa ja erilaisia konsteja joita ei ehkä luonnostaan tiedä. Perheneuvolasta saa neuvoja haastavamman lapsen kanssa pärjäämiseen, koulun kautta varmasti myös.

 

[ehdotuksia]

en osaa sanoa. en antanut ekaluokkalaiselle kännykkää. mielestäni lasta pitää suojalta turhalta stressiltä ja huolelta. koulukirjoissa ja kouluun ehtimisessä o tarpeeksi huolta.

Ja tuo kännykkä on muutenkin tosi huono, monet lapset eivät osaa tehdä mitän muutta kuin vahdata sitä. mielestäni se ei ole tervettä. meillä ei kukaan kuljettele kännykkää vaan eletään vanhanaikaisesti. toki suurimmalle osalle on tärkeämpää olla suosittu ja siksi kuljetetaan käännykkää.

teillä on tosi lyhyt koulumatka. mielestäni noin lyhyellä koulumatkalla ei tarvita kännykkää ensinkään. meillä monta kertaa pitempi.

keskustelisin siitä, että vanhemmilla on enemmän elämänkokemusta ja he tietävät mikä on lapselle parhaaksi. (turvallinen reitti, ei pelata tiellä, tosi typerän näköistäkin jne) siksi vanhempia kannattaa totella.

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Onks sulla tästä aiheesta tietoa: onko tarkkaivaisuushäiriö periytyvää, vai mistä se juontaa juurensa?

Aika voimakkaasti periytyvää, erilainen piuhoitus aivoissa. Äitini on kuin orava tai kärppä: ei hetkeäkään levossa, enoni oli yliaktiivinen siinä määrin, että joutui vankilaan tylsistyttyään... Äijäni on klassinen tapaus, hänen tyttärensä kuulostaa paljon lapseltasi; osittain enkeli, osittain itselleen vaarallinen piru, nyt jo parikymppinen ja selvinnyt bulimiasta ja saanut tarkkaavaisushäiriödiagnoosin.

Omat lapseni ovat hyötyneet siitä, että olen tunnistanut ja tunnustanut tosiasiat ja neuropsykkari on antanut hyviä toimintatapavinkkejä.

Joskus raskauden aikana tai synnytyksessä tapahtuu jotain, usein on geneettinen piirre kyseessä. Oli mikä tahansa, apu ei haittaa.

 

[realisti]

Mä en osaa tota koulumatkoilla haahuilua kovin pahana pitää, kun olin itse aikoinani ihan samanlainen. Kaikki ojat oli koluttava, välillä poikettiin metsän puolelle, välillä jäätiin alikulkutunnelin lätäkköön leikkimään jne. Lasten juttuja, arkiliikuntaa.

 

[NeitiNasu]

Päiväkodissa ja eskarissa on aina sanottu että on reipas, konflikteja tulee, mutta niistä selvitään puhumalla. toisin sanoen kaikki purkautuu täällä kotona. Neuvolassa oon puhunut ja soittanut kerran perheneuvolaankin, eivätkä olleet kovinkaan huolissaan: luonteenpiirteitä, valtava temperamentti ja oma tahto. Ja tavallaan mä uskon että niin on, en vaan tiedä onko mulla keinoja selvitä siitä, varsinkin kun olen itse hyvin samantyylinen. Mutta ehkä tää on kasvun paikka taas.

Saako hän sitten tarpeeksi (jakamatonta) huomiota kotona, kun on tarvetta kotioloissa niin kovasti raivota yms? Jos muualla (pk, eskari, koulu) menee hyvin ja lapsi osaa keskustella.

Kuten totesit, taitaa olla kasvun paikka taas . Lapsesi on haastava, ja haastavan lapsen kanssa tarvitaan myös lapsipsykologiaa ja erilaisia konsteja joita ei ehkä luonnostaan tiedä. Perheneuvolasta saa neuvoja haastavamman lapsen kanssa pärjäämiseen, koulun kautta varmasti myös.

Kyllä saa huomiota: kuten mä oon kertonutkin, niin mä pyrin tekemään neitin kanssa omia juttuja ilman näitä pieniä ihmisiä ja myös ilman miestä: juuri tällä viikolla esim käytiin teatterissa. Ja arkena pyrin siihen että tehdään yhdessä läksyjä, ja askarrellaan kaksin ilman sählääjiä, otan usein tytön kaupoille mukaan jne.
Mutta välillä tuntuu, että mikään ei riitä tämän lapsen kanssa. Vaikka miten yrittää.. Mutt ehkä tää tästä. Tää viikko oli vaan niin huono. :/

 

[rt]

Sanoisin, että vaihtelevalla menestyksellä, mutta ehkä loppujen lopuksi heikosti. Kaikki pelot menee helposti itkemiseksi, paha olo yleiseen kiukutteluun ja näihin raivareihin, samoin turhautuminen... Puhuminen auttaa todella vähän, jää jankkaamaan omaa kantaansa eikä ota juuri vastaan muuta. Tunnistan tämän piirteen: pyörittelee niitä asioita päässään todennäköisesti niin, että maailman loppu on jo valmis, olen samanlainen itse. Ei siis jää enää muuta mahdollisuutta,kun on päättänyt jo tietyllä lailla.

Minä hakisin lapselle apua, jos kyse olisi omasta tyttärestäni. Ja suoraan sanoen ihmettelen, jos eivät päiväkodissa/eskarissa tehneet mitään :|

Meillä on vähän samanluonteinen tekevä ja temperamenttinen tyttö, kun hän on kiukuspäissään niin tuntuu, että järki lähtee kokonaan päästä, mutta tämä tulee esille vain vanhempien kanssa. Kylässä koulussa ym. osaa kyllä käyttäytä.

Meillä on auttanut puhuminen, mutta tosiaan vasta sellaisessa tilanteessa, että kiukku on ohi (annan tytön rauhassa raivota niin kiukkukin menee nopeammin ohi, kun ei ole mitä vastaan uhmata).
Asiaa on käsitelty pohtimalla miksi ei saa ja miksi kuitenkin tekee ja ennen kaikkea miksi saa niin valtavan raivarin.
Moinesti on itsekkin todennut, että on tyhmää tehdä niin tai näin ja ei ole tiennyt miksi kiukkuaa.
No kuitenkin kokoajan ongelmat vähenee (poistuivat oikeastaan kokonaan ekaluokan alkupuolella) ja olenkin pyytänyt miettimään 2 kertaa, että kannattako jotain asiaa tehdä, koska usein nämä ovat ihan vain ajattelemattomuutta ja tyttö tietää kylllä, että miksi ei saa.
Hänelle on itselleenkin kivempi oivaltaa itse asiat, kun se, että niistä torutaan. Ennalta ehkäisynä pitää vain aina selittää kaikki tilanteet mitä arvelee voivan eteen tulla.

Rangaistukset ei mun mielestä kyllä auta, koska sillä ei saa ajttelemattomuutta kuriin ainoastaa ilkeyden...

 

[v]

meillä koulumatka n 2 km ja aikaa kuluu tunti- on salareittejä/tutkii kaikenlaista matkan varrella.puhelin on mahtava keksintö!

Puhelinta en ottaisi tytöltä pois, voihan joskus tulla hätä silloinkin kun puhelin on arestissa...
mutta juttelun paikka tuo on. itsellä myös temperamenttinen poika.

 

[...]

nasu, se on joko add tai adhd.. adhd jos on impulsiivisuutta myös..

http://www.adhd-liitto.fi/ADHD.htm

 

[EJK]

Jos kyse olisi minun lapsestani, hakisin hänelle apua. Hän ei ehkä osaa käsitellä tunteita ja niiden aiheuttamia tunnemyrskyjä ja ne sitten purkaantuu aggressiona. Kuinka hän lapsena joutui kokemaan, näkemään ja aistimaan perheväkivaltaa, kun elit vielä lapsen isän kanssa parisuhteessa? Tämä voi olla myös siellä taustalla ja on ensiarvoisen tärkeää, että lapsi saa neutraalin paikan käsitellä ja työstää traumaattisia kokemuksiaan. Käytös on tiedostomatonta toimintaa.

Tai voihan se puhtaasti olla niin, että lapsen itsesäätelyssa on tuen tarve ja sitä suuremmalla syyllä hakisin hänelle apua. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sen vaikeammaksi tilanteet saattavat muuttua ja näyttäytyä...tai sitten ei =)