Miten teidän omat äidit on suhtautunu lapsettomuuteen?

[Hapsu]

Heippa,

Mulla on myös äiti, jota joko ei kiinnosta lapsettomuusasia ollenkaan tai sitten ei vaan osaa sanoa asiaan mitään. Aikoinaan mun vanhemmat yrittivät saada lasta kuulemma vuosia ja sitten saivat minut. Olen kertonut ovuloimattomuudestani äidille ja äiti onkin sanonut, että eihän siinä mitään ole, hänkin "teki" lasta monta vuotta. Se vaan kuulemma joskus kestää ja joskus ei ovuloida ja joskus ovuloidaan.

Niinpä, eli ongelmia oli heilläkin, mutta ei se tee asiaa sen normaalimmaksi. Hoitojen tilanteesta joskus haluaisin jutella äitini kanssa ihan kunnolla, mutta siihen ei pystytä, koska äiti vain kuuntelee (tai on kuuntelevinaan), mutta ei sitten kuitenkaan kommentoi mitenkään muuten kuin kuivasti tai kylmästi "joo" tai "niin". Siinä kohtaa aina tulee mieleen, että parasta pitää naama kiinni asiasta, mutta välillä aina se unohtuu ja tulee sanottua jotain.

Nytkin hoitajalakosta puhuessani kerroin, että jännittää, ehditäänkö IVF-hoitoja aloittamaan ennen sitä vai mitenköhän tässä käy, äiti oli puhelimen toisessa päässä hiljaa ja totesi, että "niin, sen näkee sitten". Aika kylmä suhtautuminen eikä äidin tuesta voi puhua.

Mieheni äiti on enemmän asiassa mukana ja yllätyksekseni huomaan, että nimen omaan anopista (ja appiukostakin) olen saanut suuremman tuen kuin omalta äidiltäni. Se harmittaa todella paljon, koska meillä on aina ollut hyvät välit ja on edelleenkin. Paitsi tässä asiassa. Pitää vaan jatkossa muistaa, ettei puhu asiasta enää mitään hänelle, niin ei tule myöskään itselle pahaa mieltä asiasta.

 

[Kaneli-07]

Minun äiti ehdotti tänään kun kuuli, että 1. IVF-hoito ei vielä tuottanut tulosta adoptiota tosissaan. Pakkasessa vielä alkioita PASia varten joten minusta liian aikaista alkaa vielä puhumaan tosissaan adoptiosta.
Yhtään hän ei ole kannustanut tässä hoitorumbassa, tänään vain vielä totesi puhelimessa mahtaako nuo IVF hoidossa käytettävät hormonit aiheuttaa syöpää.

Hammasta purin, etten sanonut pahasti. Tein päätöksen, etten enää halua puhua tästä hänen kanssaan. Muutenkin mieheni kanssa olemme vain kertoneet muutamalle harvalle.

Onko kenenkään muun kohdalle tullut samanlaista suhtautumista? :kieh:

Mukavaa viikonloppua!

Kaneli-07 =)

 

[Kamilla]

Oli pakko kommentoida tähän keskusteluun..!
Meillä hoidot aikalailla alussa, neljä clomikuuria takana, 9kk yritystä ja vikaa meistä on löytynyt molemmista.
Välillä suututti ja välillä nauratti, kun luin tän ketjun kertomuksia, tutulta kuulostaa! Meillä korvaan ottaa varsinkin noi miestelyt tyyliin "oon kyllä niin myrkyllinen mies et ei tarvi suunnilleen kuin naisen ohi kävellä, niin on jo raskaana!" Aivan niinkuin siemennesteen laatu olisi miehisyyden mitta!!??

Kaneli -07, toi adoptio kommentti on kans tuttu. Heti ollaan adoptiota kauppaamassa jos sattuu jollekin uteliaalle (koskas teille tulee vauvoja?) tokaisemaan ettei tuu ainakaan ilman hoitoja. Tosi ärsyttävää, kyllä se oma lapsi kaikilla on ensisijaisesti haaveissa eikä heti luovuteta ja lähdetä adoptoimaan. Enkä sano tätä sillä et adoptio olisi mielestäni mitenkään huono vaihtoehto mutta harvoin kuitenkaan ensisijainen sellainen.

Oman äitini suhtautumisesta olen myös ollut vähän yllättynyt. Meillä on läheiset ja hyvät välit, mutta tuntuu ettei hän ole niin erityisen kiinnostunut tästä meidän lapsettomuusasiasta. Kuuntelee kyllä ja saattaa kysyäkin jotain, mutta vaihtaa puheenaihetta heti kun muistaa jonkun mielenkiintoisemman puheenaiheen. Juuri eilen olin kertomassa hänelle tulevasta inssistä ja kuinka se etenee kun yhtäkkiä hän muisti ettei ollut kertonut mulle kuinka hänen polvensa kipeytyi ja piti mennä lääkäriiin! Eikä siinä mitään, saa ja pitääkin kertoa omat kuulumiset, mutta olisi mielestäni kohteliasta kuunnella ensin loppuun mitä minulla oli sanottavaa ennenkuin vaihtaa puheenaihetta.
Jotenkin tuntuu ettei äiti oikein ymmärrä kuinka pahalta musta ajoittain tuntuu ja kuinka peloissani olen välillä et jos ei lasta saadakaan...
Olen ajatellut etten enää ota tätä asiaa puheeksi hänen kanssaan. Jos itse alkaa puhumaan tai kysyy jotain niin sitten mut en muuten.

Se on harvinaisen totta että vain samassa tilanteessa oleva voi ymmärtää näihin hoitoihin liittyviä tunteita. Olenkin kiitollinen kaikille kanssasisarille tällä palstalla, joiden kanssa voin näitä asioita puida eikä tarvitse hävetä omia tunteitaan/pelkojaan :hug:

Tulipas tästä tunteellinen tilitys, taidan olla vähän herkillä...
Hyvää viikonloppua kaikille!

 

[Raitapaitainen]

Mun äiti on kiinnostunut ja kyselee asiallisesti, ei painosta. Mutta se mikä häiritsee on se, että hän palaa usein samoihin kysymyksiin: Mikähän siihen PCO:n on syynä? Olisinko minä voinut tehdä jotain toisin kun odotin sua? Olisiko minun pitänyt huomata se kun sinä olit murrosiässä?

Miksi pitää etsiä syyllistä?? Pitääkö aina olla joku jota osoittaa sormella??

Äitini on myös heti alkuun todennut, että jos lasta ei tule niin adoptiolapsi tulee olemaan hänelle yhtä rakas. Se tuntui kivalta. Hän totesi sen ihan vilpittömästi.

Anoppi kysyi ekaan inssiin (toka tosin vasta edessä!) valmistautuessa, että "miksi niitä munasoluja pitää kasvattaa?" ööh.. siksi kun ne ei kasva.. :headwall: Mutta toisaalta kun tuotakin kysymystä mietin ja anoppia sitä kysymässä niin tulen aina siihen johtopäätökseen, että kaikki ihmiset ei tosiaan tiedä mitä osasia ja hormoneja lapsen saantiin tarvitaan.

Kerran eräällä toisella vauvapalstalla *nimeltä mainitsematon aivot vapaalla-palsta* joku kolmen lapsen äiti kysyi, että "osaisitteko auttaa kun meillä yritetään neljättä lasta, että miten se kuukautiskierto lasketaan ja koska sen ovulaation pitäisi olla?"
Ei ollut kai tullut ennemmin tarvetta ottaa selvää.

Myöskin hoidot on monelle iso kummitus. Kai ne luulee, että sitä lasta kasvatetaan siellä koeputkessa kauan ja hartaasti ja sitten kun sikiö on pitkälti toista kiloa niin heitetään se jotain kautta kohtuun...
"Rakas lapsemme 3600g ja 48cm, alkuun saatettaessa 1245g ja 25cm, sai kasteessa nimekseen.." B)

 

[Kris]

Heei, piipahdin tässäkin pinossa..
En ole edes kertonut koko lapsettomuudesta tai aikeistakaan ja yrityksistäkään hankkia.. olemme olleet jo lapsettomuushoidoissa. TAkana Ivf ja kohtapuoliin olen menossa Pas:siin. Mutta ei ole edes juolahtanut mieleeni kertoa asiasta..

 

[Mithril]

Pinoon kertyneitä kokemuksia lukiessa huomaa todenteolla, miten vaikea asia lapsettomuus on kaikille asianosaisille. Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät puhu koko asiasta halaistua sanaa lähipiirilleen. Minäkin olisin alunperin halunnut hoitaa asian niin, mutta minusta ei kerta kaikkiaan ole pitämään näin isoa asiaa sisälläni. Meillä tämä lapsettomuusrumba alkoi laparoskopiasta, johon mennessäni tiesin että molemmat johtimet joudutaan poistamaan 99% todennäköisyydellä. Tuota leikkausta odotellessani kävin henkisesti todella pohjalla. Lopulta viikkoa ennen leikkausta minun oli pakko kertoa äidille, mitä elämässäni tapahtuu. Äiti alkoi itkeä - helpotuksesta. Hän oli, tietenkin, huomannut että olen poissa tolaltani ja kuvitellut tähän syyksi kaikkea mahdollista hirveyttä maan ja taivaan väliltä. Tämän kokemuksen jälkeen olemme "periaatetasolla" pitäneet molempien vanhemmat tilanteen tasalla eli molemmissa perheissä tiedetään, että hoidot ovat käynnissä. Homma on saatu toiminaan molemminpuoleisella hienotunteisuudella eli olemalla riittävän muttei liian avoimia. Vanhemmat eivät esimerkiksi oma-aloitteisesti kysele, että "missäs vaiheessa sitä mennään". Me kerromme sen minkä kerromme. Lapsettomuus ei näin pääse dominoimaan tai vääristämään suhteitamme. Se on olemassa oleva tosiasia, jonka kaikki osapuolet osaavat ottaa huomioon.

Äidin suurin huoli tuntuu olevan minun jaksamiseni. Hän murehtii sitä, sattuvatko toimenpiteet jne. Lisäksi hän jaksaa aina muistuttaa, ettei se ole mikään maailmanloppu, jos hoidot eivät lopulta tuottaisikaan tulosta.

Laparoskopiasta tulee ensi viikolla kuluneeksi vuosi ja nyt on takana ensimmäinen epäonnistunut IVF. Vuoden varrelle on mahtunut monta hankalaa paikkaa ja tuskaistakin hetkeä ja niistä ei olisi ikimaailmassa selvitty näinkään hyvin ilman sekä omien vanhempieni että appivanhempieni tukea.

Eli siis vaikka pelkäsin ja häpesin kertomista aluksi ihan hirveästi, se oli *meille* ainoa oikea tapa toimia.

Voimia kaikille lapsettomuuden kanssa eläville: sekä meille hoidoissa käyville pareille että meidän läheisillemme :hug: