Miten te olette päässeet pohjalta ylöspäin?

Haluaisin
vuodattaa poskilleni
loppumattoman suruni,
huutaa sielustani
suunnattoman tuskani,
saada takaisin
keskeytyneen unelmani.

Halusin
nähdä maailman kauneuden,
olla lämpö iholla pienen ihmisen,
olla turvasatama keskellä elämän myrskyjen.
Halusin
olla käsi joka kehtoa keinuttaa,
Halusin
uskoa tähän maailmaan,
uskoa suuremman hetken.

Otit minkä annoit
elämä,
liian aikaisin.

 

:hug: Aika on ainoa, mikä auttaa. Niin kauan pitää itkeä kuin itkettää. ...mua itseäni auttoi moni kaveri, joiden kanssa asiasta juttelin, mutta varsinkin yksi, jolle purin ja joka jaksoi kuunnella ihan kaiken. Kiitokseni hänelle. :flower:

 

Ihana runo! Mulla tuli viimeinen keskenmeno tuossa ennen vappua. Periaatteessa olen toipunut, että ei tarvi itkeä enään kuin harvoin, mutta katkeruus ei ole hävinnyt. Yritä vain jaksaa, sehän on vain pakko.
Minua ikävä kyllä auttoi pääsemään yli uutiset, kun muutamalle tutulle todettiin samoihin aikohin syöpä, mikä sai minut ajattelemaan, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin.

Voimia.

 

Muistan, että omassa alkuraskauden keskenmenossa ensin oli ihan sokissa ja itkin, itkin ja itkin ja tunsin itseni täysin tyhjäksi useita viikkoja. Suru sitten laimeni, mutta n. puolen vuoden päästä tuli takaisin, ja oikein säikähdin, miten se asia vieläkin sattui. Minulla auttoi asiasta lukeminen, mutta huomasin myös, että jos liikaa luki kaiket päivät "enkelivauvatarinoita", se pahensi toisaalta asiaa. Se auttoi, kun tiesi, ettei sitä mitenkään ollut itse aiheuttanut. Ja puhuminen saman läpikäyneiden kanssa auttoi.

Voimia sinulle ja kaikille saman kokeneille!

 

Itselleni tapahtui ennenaikainen synnytys tammikuussa. Raskausviikkoja oli jo 23. Pikkuiseni ei kuitenkaan selvinnyt. Koko viime kevät oli raskasta. Itkin usein ja kaipasin pikkuistani. Surusta ei meinannut tulla loppua. Kävin haudalla usein, kaipasin vauvaani todella paljon.
Aika auttoi ja se, että itkin aina kun siltä tuntui. Avopuolisoni oli todella hyvä tuki minulle. Hän kannatteli minua kun en yksin olisi jaksanut. Totta kai vieläkin kaipaan poikaamme, mutta surun muoto on muuttunut. Jonakin päivinä itku tulee ja silloin itken..
Myös uusi raskaus helpotti oloani. Eihän uusi vauva menetettyä korvaa, mutta tieto ja tunne, että kaikki kääntyy vielä hyväksi auttaa jaksamaan.
Anna surulle aikaa. Voimia!!

 

Minäkin sanoisin, että aika auttaa. Ja nimenomaan se, että antaa itselleen "luvan" surra ja ottaa tunteet vastaan sitä mukaan kuin niitä tulee. Ei yritä tukehduttaa niitä mitenkään.

Menetimme ensimmäisen vauvamme viime syksynä rv 12+6 rakennepoikkeamien vuoksi. Neljä päivää ennen ensimmäisen vauvan laskettua aikaa saimme kuulla, että toinen vauvamme oli menehtynyt masussa, siinä vaiheessa oli kahdeksas raskausviikko meneillään.

Ensimmäisen vauvan menetys oli todella raskasta. Vuodatin suruani eniten miehelleni, mutta myös ystävilleni, sukulaisille sekä esimiehille. Syvin, täysin lohduton suru kesti noin kuukauden. Sen jälkeen elämä alkoi vähitellen tuntumaan myös kestettävältä ja parempia hetkiä tuli yhä enemmän ja yhä useammin. Kuitenkin aina toiseen raskauteen asti tunsin olevani lähinnä surija ja vain haamu entisestä.

Uusi raskaus loi uutta toivoa ja palautti elämäniloni ennalleen. Keskenmeno oli kova isku, mutta huomattavasti pienempi kuin ensimmäisen vauvan menetys. Osaltaan tämä johtui varmasti siitä, että raskaus keskeytyi luonnollisesti. Vaikutusta oli myös paljon sillä, että avioiduimme samalla viikolla, kun kohtu tyhjennettiin. Se auttoi, kun oli muuta ajateltavaa ja suunniteltavaa kuin vain vauvan menetys.

Kuten Joliekin totesi, niin liiallinen enkelivauvatarinoiden lukeminen ei kyllä tee hyvää. Itsekin huomasin tämän jossain vaiheessa, kun niihin tarinoihin olin liikaakin keskittynyt.

Lämmin :hug:

 

hei dada!

Itse sain kokea km viikolla 8 ja oli lauantai- ilta 102007 täällä kylmässä pohjolassa.. pienokainen menehtyi kovien kipujen saattelemana. Terveyskeskuksessamme ei ollut kätilöä, vaan vanha mieslääkäri, joka puristeli kohtuni tyhjäksi!??! minut päästettiin kotiin ja viikon päästä kivut tulivat takaisin. Silloin tuli ulos iso kova klöntti neuvolan vessassa. Minut ultrattiin ja siellä näkyi vain vähän "tavaraa", joten tyttö taas kotiinsa... kuukauden päästä uusi naistenlääkärimme halusi ultrata ja varmistaa oliko kaikki hyvin.. no siellä oli vieläkin "tavaraa" ja hän kauhuissaan komensi minut vuodeosastolle ja hälytti kaikki paikalle, että tämä tyttö kaavintaan ja heti (kumma kun ei tullut kohtutulehdusta ja menettänyt kaikki lapsensaanti mahdollisuudet).. siitä kesti toipua vielä kuukausi ja olin hullu koko ajan töissä.. en päivääkään sairaslomalla, vaikka verta valui huosuihin.. olin varmaan aave vaan..

sen jälkeen on raskautesti näyttänyt kaksi kertaa plussaa ja molemmat ovat menneet kesken alussa..
olen nyt raskaana 14 + 5
mieleni on maassa ja oudon rauhallinen kokemuksieni jälkeen. En osaa iloita raskaudestani! Näin lapsen liikkuvan NP ultrassa ja olen kuullut sydänäänet monta kertaa, mutta hymykään ei ole tullut kasvoilleni.. Olen tietenkin onnellinen sisälläni ja imen tietoa itseeni raskausajasta ja vauvanhoidosta, mutta läheiset ihmettelevät outoa olemustani.. neuvolassa ymmärtävät ja sanovat että olet sellainen kuin olet, ei sinun täydy esittää yhtään mitään. Lapsi kyllä tietää että rakastat sitä!

en ole käsitellyt kohtaloani kunnolla ja se tietysti seuraa... neuvolaan mennessä menee luu kurkkuun ja siellä yritetään puida asiaa pikkuhiljaa.. mieheni oli kyllä apuna ja 10 kaveria, mutta jotain on jäänyt hampaankoloon.. kaipaan rentoa oloa ruumiissani ja iloista mieltä.