Miten suhtautua kohtukuoleman kokeneeseen?

[s]

Mä odottaisin että vanhemmat itse puhuisivat asiasta.

näin juuri. Uskon että ottavat asian esille, jos ovat jo asian pysyneet kohtaamaan. Sitten on normaalia, että pahoittelet tapahtunutta.

 

[s]

Mun mielestä voitte ihan hyvin esittää osanottonne.. Tutun tytär koki kohtukuoleman joskus viikoilla 35 ja on jälkeenpäin kertonut miten ahdistunut hän itse oli kun kukaan ei ottanut asiaa puheeksi ja kaikki olivat vain kun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämä tietysti riippuu ihmisestä, mutta mun mielestä on parempi vaikka halata ja olla pahoillaan kuin vaan esittää iloista ja olla kuin ei mitään.

Tää on myös totta. Iloinen saa olla, mutta voit pyytää vaikka nähdä pienestä kuvia, onko niitä?

Tämä vastaus jäi mulle täysin hämäräksi... Siis että täh?!

Ehkä tarkoittaa että ei tartte teeskennellä synkkää. Mun mielestä tuo kuvien kysyminen on kaunis ajatus!

Jos ottaisin omasta, kuolleesta lapsestani kuvan - mitä tuskin tekisin - niin viimeinen mitä haluaisin tehdä, olisi sen esittely muille ihmisille.
Onko tuollainen oikeasti ihan tavallista?

kyllä se on aika tavallista ja terapeuttista.

 

[Scala]

Kohtukuoleman kokeneena muutamia omia kokemuksia.

Ensinnäkin pahinta on varmaan se, että ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Sanoisin, että se vapauttaa ja helpottaa tunnelmaa, jos esität osanottosi. Sen jälkeen vauvansa menettäneet itse jatkavat varmasti juttua asiasta jos haluavat, tai sitten eivät. Tämä on sitten se kohta, jossa ihmiset reagoivat eri tavoin. Jos eivät halua asiasta puhua, on parempi sitten antaa olla.

Valokuva kuolleesta lapsesta, täysin normaalia. Sitä jopa suositeltiin synnytyssairaalassa. Minusta alkoi jossain vaiheessa tuntua, että se vauvan menetys oli vain pahaa unta. Valokuva kyllä palautti todellisuuteen. Ja nyt kun tapahtuneesta on jo pari vuotta, alkaa muistikuva vauvasta haalistua, niin onneksi on nuo kuvat.

 

[harmaa]

ja kysy sydämmestäsi, mitä kuuluu?

 

[auringonkukka-75]

Halaa tavatessa lämpimästi ja sano, että he ovat olleet mielessäsi. Sitten anna olla: he alkavat puhua asiasta jos sinulle tahtovat avautua. Jos eivät puhu, niin älä sinäkään aloita.

Mä en oikein ymmärrä tällaista suhtautumista asiaan... tai siis entä jos haluaa tietää? Haluaa kuulla asiasta? Entä jos se nyt on se kaikkein mielenkiintoisin asia joka näille ihmisille on tapahtunut sitten viime näkemän? Kyllähän siitä sitten saa puhua.

Tai siis miksei siihen lapsen kuolemaan voi suhtautua kuten mihin tahansa tapahtumaan - jalan katkeamiseen, talon rakentamiseen, lomamatkaan, muuttoon, häihin? Että puhutaan aiheesta jos halutaan, jos ei haluta, ei puhuta.

Siis mietitkö ollenkaan mitä sanot? Ei kai lapsen kuolema voi olla mielenkiintoisin asia? Sehän on todella surullinen asia. Ja varmasti tämän lapsen vanhemmille se on todella iso asia. Se, että sinä haluaisit tietää asiasta ei tarkoita sitä, että sinulla olisi mitään oikeutta alkaa utelemaan yhdestä elämän kipeimmästä asiasta vanhemmilta. Tottakai pitää ilmaista osanotto ja kysyä kuinka vanhemmat voivat. Mutta loppu on sitten kiinni vanhemmista. Jos he haluavat puhua, silloin asia on ok. Mutta ei siellä millään oman mielenkiinnon tyrehdyttämisreissulla olla.
Minulla on ystävä, kenellä vauva kuoli kohtuun 10 päivää yli lasketun ajan. Se oli, ja on edelleen, todella vaikea paikka vanhemmille. Se, että kuuntelee ja antaa toisen puhua omista tuntemuksistaan, on varmasti tärkeää. Mutta kaiken pitää mennä näiden menetyksen kokeneiden vanhempien ehdoilla.

Tietysti pitää mennä vanhempien ehdoilla: jos he eivät asiasta halua puhua, siitä ei puhuta. Mutta se on myös heille MIELENKIINTOINEN asia, heidän MIELENSÄ on KIINNI siinä asiassa. Kuolema on aina mielenkiintoinen asia - siksihän mekin käymme täällä tätä keskustelua.

Ja nimenomaan ne elämän surulliset ja toisaalta iloiset asiat ovat niitä elämän mielenkiintoisimpia asioita. Etenkin ne surulliset.

Itsekin kaikenlaista elämässäni kohdanneena inhoan sitä että vaikeuksien läpi menevästä ihmisestä tehdään kuten jo aiemmin kerroin jonkinlainen Pyhä Lehmä jota jokaisen pitää terapoida. Sureva ihminen pitää kohdata tasa-arvoisena. Ei kuolema saa olla mikään tabu, ja samat säännöt pätevät kuin ihmisten välisissä kohtaamisissa yleensä: toista on kunnioitettava ja toiselle on annettava tilaa. Myös siinä tapauksessa että hän ei halua puhua jostain asiasta.

Minusta tuo mielenkiintoinen -sana on ihan väärä. Mutta pääpiirteittäin olen kanssasi samaa mieltä, kun nyt selitit, mitä mielenkiintoisella tarkoitit. Yleensä sana mielenkiintoinen vaan on käytössä erilaiseissa yhteyksissä. Esim. joku ohjelma voi olla niin mielenkiintoinen, että siitä ohjelman käsittelemästä asiasta haluaa hakea lisää tietoa. Ja jotenkin tuosta sain ehkä sellaisen käsityksen, että olisit oikein tonkimassa tietoja heidän perhettään kohdanneesta "mielenkiintoisesta" asiasta. Siis sellaisen mielikuvan ensin sain. Nyt selitettyäsi, ymmärrän peremmin mitä tarkoitit.

 

[Ap]

Miten mä ne kukat oisin voinu aiemmin laittaa,kun vasta sain asiasta kuulla?! Niinkuin tuossa aiemmin kirjoitin,emme ole paljon tekemisissä.

 

[kokenut..]

Oon kokenut lapsen kohtukuoleman.
Kun tilanne oli akuutti, en puhunut asiasta. Tosin pääsin asian ylitse aika nopeaan, raskaus oli niin aikaisessa.

Jos ei asiasta itse puhuta, älä tungettele.
Sä voit kysyä, onko kaikki ok ja miten jaksat, mutta jos vastaanotto on hiljainen, älä utele.

 

[vieras]

Ilmaisisin surunvalitteluni, kyseessähän oli jo vauva. Et kai menisi kylään ilmaisematta surunvalittelujasi, jos vaikka perheen joku muukaan lapsi olisi kuollut. Yksinkertaisesti sanot: "Otamme osaa suruunne." ja annat samalla jonkun nätin kukkapuskan, jossa esim. sinistä ja valkoista, ei oranssia, keltaista tai muuta iloista.

Mä tekisin myös näin. Jos raskaus on ollut noin pitkllä, kyseessä on vauvan kuolema, ei "vain" keskenmeno (sen olen itse kokenut) tai tuulimunaraskaus.

Kyllä on hyvä osoittaa, että tukee surussa ja on käytettävissä, mutta antaa heidän sitten tehdä päätös, puhutaanko aiheesta kuinka paljon.