Miten selvitä näistä tunteista miestäni kohtaan eteenpäin?

Tunteeni ovat muuttuneet huimasti miestäni kohtaan sen jälkeen, kun muutimme hänen työnsä perässä kotikaupungistamme. Tunteeni vaihtelevat nykyisin surusta vihaan ja katkeruuteen.

Olen hänen työpaikastaan erittäin ylpeä toki ja tiedän, ettei sellaista työtä olisi ollut kotikaupungissamme tarjolla. Mutta olimme puhuneet monta kertaa, että emme halua elää paikkakunnalla, jonne olemme nyt muuttaneet. Kolme vuotta elämäämme pohtiessa tulimme molemmat samaan lopputulokseen, sinne ei ainakaan. Luulin, että olimme oikeasti samaa mieltä. Niin, luulin. Mieheni oli hakenut "juuri sitä täydellisen hyvää ja loistavaa" työpaikkaa juuri kyseisestä kaupungista oikeastaan minulta salaa. En tiennyt siitä mitään. Asia alkoi sitten pikku hiljaa minulle valkenemaan ja yritin totuttautua ajatukseen. Se oli todella vaikeaa. Mieheni käänsi asian niin, että minä olen tyhmä, kun en ymmärrä, että tietenkin meidän on muutettava tälle paikkakunnalle, koska siellä on töitä. Yhtäkkiä asetelma menikin ihan päälaelleen!

No, aikaa meni ja mieheni pääsikin haluamaansa työpaikkaan. Nyt on sitten muutto sun muut käytännönjärjestelyt takana, mutta minun tunteet vaihtelevat laidasta laitaan kuten alussa kerroin. Minulla on vielä opiskelut kesken eikä mitään "unelmien vakituista työpaikkaa" tiedossa täällä kuten hänellä oli.

En osaa oikein selittää tunteitani... Olen pettynyt siihen, että näin tapahtui, vaikka niin monesti oltiin tästä puhuttu. Luulin tietäväni, missä mennään. Luulin meillä olevan samat päämäärät. Mieheni tiesi, että minun elämäni vaikeutuu jo opiskelujenkin vuoksi tämän muuton takia, mutta jollain tavalla hän koko ajan vaatii minun olevan iloinen, energinen ja positiivinen. Kuten hän. Mutta hänellä on helppoa olla iloinen/onnellinen: hän ei kaipaa vanhempiaan, sukuaan, ystäviään ja hänellä on vakituinen työpaikka sekä asiat ok. Minulla ei ole "mitään". Minut on roudattu tänne täysin vieraalla paikkakunnalle, minun mieleeni liian suureen, ilman minkäänlaista sosiaalista verkostoa ja tiedossa olevaa työpaikkaa, koska mieheni niin haluaa, "ollaanko me sitten edes yhdessä, jos eri paikkakunnilla asutaan".


Voi, kun edes joku ymmärtäisi :ashamed: ... Ja olen vain miettinyt, minkä verran on joustettava oman onnellisuuden kustannuksella toisen vuoksi? Mielipiteitä?

 

Minulla hyvin samantapaisia tuntemuksia, hieman eri syystä... Välillä ahdistaa tosi kovaa ja pelottaa, tuliko tehtyä suurikin erehdys.

Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa jo jonkin aikaa. Hänellä on edellisestä liitostaan tyttö, joka asuu hänen kanssaan ja minulla vähän vanhempi poika. Yhteisesti teimme päätöksen, että muutamme saman katon alle kaikki, ja sen jälkeen kun kaikki paperiasiat ja muut viralliset jutut olivat valmiit, paniikki iski heti. Olen elänyt itsenäistä ja "omaa" elämää lapseni kanssa jo kuusi ja puoli vuotta ja nyt alkoi tuntua, että en ehkä enää haluakaan ketään asuinkumppania!

APUA! Ihan tosissani jo mietin, kuinka nopesti voin alkaa etsimään mulle ja pojalle uutta asuntoo. Todella kamala olo, olin ihan vakaasti sitä mieltä, että tämän miehen kanssa elän ja asun tulevaisuuttani, mutta miten tuntuu että se rakkauskin häntä kohtaan hävisi... :'(

 

Ajattepa asiaa miehesi kannalta. Jos mies olisi torjunut unelmiensa työpaikan vastustuksesi vuoksi, hän olisi asiasta sinulle katkera lopun ikäänsä. Nyt hän on luultavasti ylpeä koska kykenee tarjoamaan perheelleen parhaan mahdollisen elintason.

Miehesi luultavasti yrittää kyllä jollain tavalla hyvittää sinulle hankaluudet jotka sinulle muutosta on koitunut. Etsi merkkejä tästä.

Parisuhteessa pitäisi joustaa molemmin puolin. Kiipeäminen pois omasta navastaan on monasti vaikea tehtävä mutta se kannattaa.

 

\

Ajattepa asiaa miehesi kannalta. Jos mies olisi torjunut unelmiensa työpaikan vastustuksesi vuoksi, hän olisi asiasta sinulle katkera lopun ikäänsä. Nyt hän on luultavasti ylpeä koska kykenee tarjoamaan perheelleen parhaan mahdollisen elintason.

Miehesi luultavasti yrittää kyllä jollain tavalla hyvittää sinulle hankaluudet jotka sinulle muutosta on koitunut. Etsi merkkejä tästä.

Parisuhteessa pitäisi joustaa molemmin puolin. Kiipeäminen pois omasta navastaan on monasti vaikea tehtävä mutta se kannattaa.

Niinkuin tekstistäni huomaat, olen ajatellut asiaa mieheni kannalta ja kääntänyt katseeni pois omasta navasta, enhän muuten täällä nyt asuisi! Olen myös kertonut olevani ylpeä hänen työpaikastaan ja sanonut tukevani häntä. Mutta sisälläni itken, suren ja ahdistelen, olen masentunut.

Parhaan mahdollisen elintason..no joo..tällä hetkellä on vielä enemmän pulaa rahasta, koska tällä nykyisellä paikkakunnalla vuokrat ovat pilvissä ja asunnot kalliita.

Toivoin, että nämä tunteet menevät ohi tai ne menevät rakkauden tilalle. En vaan tiedä, parantaako aika tällaisissa tilanteissa..? Olenko vain ja koetan sopeutua ja minun kohtalo on olla katkera lopun ikääni (koska tällä paikkakunnalla en saa toteutettua niitä meidän yhteisiä unelmia)?

 

Hankala tilanne. Noin suuret asiat pitäisi pystyä puhumaan yhdessä ja päättää yhdessä. Tosin joskus voi käydä niin, että kummallakin on sen verran erilaiset toiveet tulevaisuuden suhteen, ettei kumpaakaan niistä voi toteuttaa ilman että toinen katkeroituu.

Minulle katkeruus tunne on tuttu, mutta eri asiasta. Mieheni kirjoitti aikoinaan huonoilla papereilla ylioppilaaksi ja ei saanut (ei hakenut) opiskelupaikkaa ja ajoi useita vuosia taksia silloin kun jaksoi. Kun sitten jäi työttömäksi, lähti opiskelemaan ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Opiskeluaika oli lyhyt, mutta työ ei ollutkaan mieluista ja mieheni päätti taas lähteä opiskelemaan vastoin minun toiveitani. En olisi halunnut olla jälleen perheen elättäjä.

Nyt opintoja on jatkunut jo viisi vuotta ja valmistua pitäisi keväällä, mutta kaikkia opintoja mieheni ei ole saanut aikataulussa tehtyä. Minä olen katkeroitunut siitä, että mieheni ei ole mielestäni riittävän vastuuntuntoinen vaan hurvittelee vietämällä leppoisaa opiskelijaelämää ilman vastuuta perheen elannosta, ja minä maksan viulut. Tarvitsisin itselleni yhtä ja toista (esim. silmälasit) ja haluaisin remontoida kotia, vaihtaa vanhan, pienen auton tilavampaan ja turvallisempaan mutta mihinkään niistä ei ole varaa yhden tuloilla, kun vielä kolme kasvavaa poikaakin elätettävänä. Olisin varmaan kestänytkin tämän köyhyyden paremmin, jos mieheni olisi osoittanut ahkeroivansa opintojen suhteen ja yrittänyt valmistua vaikkapa etuajassa. Mutta hän on päinvastoin venyttänyt opintojaan niin paljon, että esim. opintotukioikeus päättyi jo viime kuussa.

Muuten hän on hyvä mies, oppinut pikku hiljaa tekemään kotonakin töitä, mutta hänen saamattomuutensa saa minut aika ajoin suorastaan raivon partaalle. Tiuskin ja äyskin kaikille aivan turhasta, mutta tiedän, että se johtuu minun katkeruudestani miestäni kohtaan. Koen, että meidän kurja taloudellinen tilanne on vain hänen syytään. Tosiasiassa minä olen ollut huono vaimo, sillä en ole jaksanut kannustaa miestäni opiskeluasioissa. Ehkä hän jopa kokee jonkinlaista masennusta, mutta niin koen minäkin. Minähän en halunnut hänen opiskelevan, mutta minulta ei kysytty...

En tiedä, meillä voi olla ero edessä. Luulen, etten jaksa (=halua) enää elättää lapamatomiestäni. Erossa taloudellinen tilanteeni tuskin kohenee, mutta saanpahan ostaa ja tehdä rahoillani, mitä haluan, eikä tarvitsee maksaa mieheni päähänpistoja. Ja nyt vielä näyttää siltä, että mieheni valmistuu (sitten joskus kun sen aika koittaa) työttömäksi : \|

En toivo kenellekään tätä katkeruuden tunnetta, se jos mikä syö energiaa. Ja vaikka kuinka yritän ajatella asioita positiivisesti, en enää osaa.

 

Täällä on eletty samaa tilannetta. Vielä pitkän ajan jälkeen kannan katkeruutta ja vihaakin mieheni tekemästä muuttopäätöksestä. Hänellä on nyt hyvä työpaikka; kivat työkaverit, uusia haastavampia työtehtäviä, parempi palkka ja työajat.

Mutta entäs minä?Työtön, yksinäinen uudella paikkakunnalla. Nimimerkki Mies kirjoitti hyvästi, että miehen tulisi tavallaan korvata sinun "uhrautuminen", hyvittää jollakin tapaa. Meillä ainakaan näin ei ole käynyt, päinvastoin. Kun olen itkien kertonut olevani onneton, mieheni käänsi minulle lopullisesti selkänsä.

 

\

Täällä on eletty samaa tilannetta. Vielä pitkän ajan jälkeen kannan katkeruutta ja vihaakin mieheni tekemästä muuttopäätöksestä. Hänellä on nyt hyvä työpaikka; kivat työkaverit, uusia haastavampia työtehtäviä, parempi palkka ja työajat.

Mutta entäs minä?Työtön, yksinäinen uudella paikkakunnalla. Nimimerkki Mies kirjoitti hyvästi, että miehen tulisi tavallaan korvata sinun "uhrautuminen", hyvittää jollakin tapaa. Meillä ainakaan näin ei ole käynyt, päinvastoin. Kun olen itkien kertonut olevani onneton, mieheni käänsi minulle lopullisesti selkänsä.

Tästä viestistä on jo jonkin aikaa, mutta nyt vasta näin sen. Kuulosti vaan niin tutulta... Meillä on tilanne nyt se, että välimme ovat viilenneet selvästi, suhde ei ole kuten ennen. Vaikka hänellä on nyt se kauan kaivattu vakituinen, mieleinen työpaikka, mielestäni meidän elämämme on muuttunut vain huonompaan suuntaan. Kun joskus värjöttelen tuolla bussipysäkillä mieheni ajaessa autollamme ohitse töihin, ketuttaa kyllä kunnolla. Hän ei suostunut julkisilla kulkemaan kun se on niin vaikeaa... Ja minähän kyllä voin kestää mitä vain, toki joo.

Kun kerron olevani masentunut ja onneton, en saa mitään tukea. Kuulemma hänelläkin on vaikeaa. Täh? Hänen takiahan täällä ollaan. Olen alkanut miettiä tosissaan eroa, en voi muutakaan. Jäänkö oikeasti tänne elämään toisen pillin mukaan ilman arvostusta? Oma elämäni jää täysin elämättä, kun pitää sopeutua ja sopeutua.

 

Otinkin pois toisen.<br><br>

 

Saitte nyt lukea kaksi versiota vastauksestani . Ensimmäinen ei mennyt läpi, joten tein uuden. Sitten menikin molemmat läpi. No, asia tulee ainakin selväksi

 

Itse olen myös muuttanut miehen perässä paikkakunnalle jonne en koskaan olisi kuvitellut muuttavani. Ehkä olen tavallista joustavampi kun olen nähnyt asiasta niitä hyviä puolia vaikka oma elämäni hankaloituikin juuri opiskelujen vuoksi pitkäksi aikaa. Nyt olemme asuneet tällä paikkakunnalla useamman vuoden ja itsekin olen pikkuhiljaa saanut kavereita uuden työpaikan ja harrastusten myötä.

Parisuhde ja nämä isot asiat vaativat joustamista kummaltakin osapuolelta. Itselleni oli selvää että seuraan miestäni vaikka maailman ääriin, koska olen omille asioillenikin saanut hänen tukeaan. Eihän teidän tarvitse asua loppuikäänne sillä paikkakunnalla ja iän myötä ne haaveetkin voivat muuttua. Koita hakeutua uusien harrastusten pariin ja hankkia uusia ystäviä ja luoda se sosiaalinen verkosto uudelle paikkakunnalle.

Nykyaikana ihmiset joutuvat liikkumaan työn perässä ja se vaatii sopeutumista. Kyse onkin mielestäni enemmän siitä kuinka sitoutunut olet mieheesi ja rakastatko häntä niin paljon että olet valmis näkemään vaivaa sopeutuaksesi uuteen ympäristöön. Voisit miehesi kanssa keskustella myös siitä voisiko hän jotenkin auttaa sopeutumistasi, mutta muista että miehesi on aivan samassa tilanteessa ja uuteen työpaikkaan soputuminenkin ottaa oman aikansa.

 

Meillä on kutakuinkin sama tilanne, vähän eri muotissa.

Muutin suhteemme alkuaikoina mieheni paikkakunnalle ja ajattelin silloin että vaikka paikka ei tuntunut houkuttelevalta niin kyllä minä sinne asettuisin. No nyt on asuttu tällä paikkakunnalla jo viisi vuotta ja tunnen itseni täällä edelleen ulkopuoliseksi. Onhan minulla täällä muutama hyvä ystävä mutta ei se pysty korvaamaan tätä tyhjyyden tunnetta. Pikkuhiljaa katkeruus ja välillä viha hiipii mieleen kun olen miehelleni ehdottanut paikkakunnalta pois muuttoa minun kotipaikaani niin hän on sanonut että luopuu ennemmin minusta ja lapsestamme kuin muuttaa pois. olen aina ollut meidän suhteessa se joustava osapuoli, varsinkin juuri tässä asumisasiassa. Ja kun olen itkien miehelleni selittänyt että kuinka yksinäiseltä itseni täällä tunnen ja että masennus hiipii pikkuhiljaa mieleen kun ei todellakaan viihdy täällä niin hän ei silti ymmärrä. Hänellä on täällä kaikka; perhe, sukulaiset, ystävät, harrastukset ym. Ja itselläni tuntuu ettei ole mitään. Ja tuohon muuttoasiaan hän vain tokaisee :"pitäisikö minun sitten elää onnettomana siellä sinun paikkakunnallasi". Ja että kun minä olen kerran suostunut muuttamaan tänne niin täällä minun pitää hänen kanssaan elää.

Tunteet ovat todella ristiriitaiset...

 

Mieheni sai uuden paremman työpaikan eri puolelta Suomea pienemmästä kaupungista kuin nyt asumme. Lisäksi mieheni on kotoisin tältä uudelta seudulta. Itse olen kotoisin täältä missä nyt asumme ja olemme asuneet 15v. Täällä minulla on työ, sukulaisia, ystäviä tms. Tuolle uudelle seudulle en ikinä ole kuvitellut muuttavani edes pahimmissa unissakaan. Lupauduin lähtemään kuitenkin, mutta nyt kun asia on varma, tunteeni muutoa kohtaan ovat hyvin ailahtelevat ja negatiiviset. Minulla ei ole siellä töitä, ei sukulaisia, ei ystäviä ja kaupunki ei imagoltaan ole mitenkään houkutteleva.

Mielessäni kävi jo että jos jäisimme lasten(3 kpl) tänne ja mieheni tulisi aina viikonloppuisin, mutta ei sekään oikein houkuttelevalta kuullosta.

Minua ihan pelottaa avioliittommekin puolesta muutto, jos en viihdykkään siellä ja mieheni viihtyy. Ymmärrän kuitenkin miestäni hän sai uuden paremman työn hyvillä eduilla, joten jos kieltäydyn mies on varmasti katkera loppu elämäni. sitäkään en halua. Kaippa minun on riski otettava ja lähdettävä, mutta mitenkään iloinen en ole asiasta. Minua ahdistaa jo kun kaikki puhuvat muutosta. Tietysti sieltä voi löytyä minullekkin jotain, ja uskon että ajanmyötä löytyykin, mutta toivoisin että kaupunki olisi jokin muu.