Miten selviän erosta?

[Avuton ja uneton]

Meillä on mieheni kanssa ollut sekä hyvin ylä- että alamäkipainotteinen suhde. On mahdottoman ihania hetkiä, vain me kaksi ja loppuelämä. Mutta sitten on se kolikon kääntöpuoli, jolloin temperamenttiset luonteemme kohtaa ja seurauksena on älytön suru ja masennus. Mulla todettiin vakava masennus pari vuotta sitten, mutta se ei oikeastaan ole haitannu esim. maisteriopintojani tai sosiaalista elämää. Suhdetta kylläkin. Siis siinä mielessä, että mieheni on kevään mittaan alkanut käyttää sitä aseena mua kohtaan kun tietää, että en oo voimissani. Olen luonteeltani muutenkin tosi herkkä.

Mutta joo. Kaikki lähti alamäkeen maanantaina, vielä tilanteessa että luulin kaiken olevan hyvin sillä meillä oli maailman ihanin viime viikko. Ja nyt on saavutettu pohja. Tähän väliin on mahtunut huorittelua, tajuttoman ilkeitä sanoja, ala-arvoista käyttäytymistä, välinpitämättömyyttä ja lupausten pettämistä. Siis hänen osaltaan. Ja minä kun en tiedä mitä on edes tapahtunut, että saan osakseni tällaista kohtelua.

Ollaan oltu puhelinyhteydessä (hän meni vanhempiensa luokse maanantaina pakoon) ja joka ilta hän sanoi, että joo huomenna nähdään. Mutta eihän ne oo ollu kun tyhjiä lupauksia. Hän huutaa puhelimeen, karjuu, lyö luuria korvaan, kaikki on mun syytä, hän ei kuulemma rakasta enää, musta ei ikinä tule mitään ja on uhannut, että menee iskemään muita naisia ja kaiken lisäksi vittuilee nauraen ja sanoo, että menenkö taas vähän masennusterapiaan ja hoitoon. Ja mä oon kylmän rauhallisesti (no okei, tietysti itku kurkussa) kuunnellut. Ja tää vaan oli tavallaan kliimaksi koko hänen kesän käyttäytymiselle. Aina välillä hän inspiroituu ja näkee mussa elämänsä naisen ja vannoo ikuista rakkautta. Pettäjä hän ei ole, sen tunnistaisin heti.

Nyt me sitten erottiin, mun aloitteesta. Tiedän, että mun ei tarvitse kuunnella tai sietää tollasta. Mutta silti mulla on paha olla. Teinkö virheen? Enkö näe kohta niitä huonoja hetkiä ja onko vaan ikävä niitä hyviä hetkiä? Mieheni on äärimmäisen ailahtelevainen ja välillä pelottaa sanoa hänelle asioita, kun en tiedä mikä reaktio on. En tietenkään itse ole pulmunen, mutta en myöskään ole hänen tasolleen alentunut. Ja btw, ollaan kohta 3-kymppisiä. Kyllä tässä iässä pitäisi olla jo käytöstavat hallinnassa.

Auttakaa! Kertokaa!

*Kopsasin tekstini myös tänne parisuhteet-palstalle, koska laitoin sen ensiksi tuonne ihmissuhteet-palstalle Tämä on ehkä osuvampi foorumi.

 

[sinkkis]

Meillä on mieheni kanssa ollut sekä hyvin ylä- että alamäkipainotteinen suhde. On mahdottoman ihania hetkiä, vain me kaksi ja loppuelämä. Mutta sitten on se kolikon kääntöpuoli, jolloin temperamenttiset luonteemme kohtaa ja seurauksena on älytön suru ja masennus. Mulla todettiin vakava masennus pari vuotta sitten, mutta se ei oikeastaan ole haitannu esim. maisteriopintojani tai sosiaalista elämää. Suhdetta kylläkin. Siis siinä mielessä, että mieheni on kevään mittaan alkanut käyttää sitä aseena mua kohtaan kun tietää, että en oo voimissani. Olen luonteeltani muutenkin tosi herkkä.

Mutta joo. Kaikki lähti alamäkeen maanantaina, vielä tilanteessa että luulin kaiken olevan hyvin sillä meillä oli maailman ihanin viime viikko. Ja nyt on saavutettu pohja. Tähän väliin on mahtunut huorittelua, tajuttoman ilkeitä sanoja, ala-arvoista käyttäytymistä, välinpitämättömyyttä ja lupausten pettämistä. Siis hänen osaltaan. Ja minä kun en tiedä mitä on edes tapahtunut, että saan osakseni tällaista kohtelua.

Ollaan oltu puhelinyhteydessä (hän meni vanhempiensa luokse maanantaina pakoon) ja joka ilta hän sanoi, että joo huomenna nähdään. Mutta eihän ne oo ollu kun tyhjiä lupauksia. Hän huutaa puhelimeen, karjuu, lyö luuria korvaan, kaikki on mun syytä, hän ei kuulemma rakasta enää, musta ei ikinä tule mitään ja on uhannut, että menee iskemään muita naisia ja kaiken lisäksi vittuilee nauraen ja sanoo, että menenkö taas vähän masennusterapiaan ja hoitoon. Ja mä oon kylmän rauhallisesti (no okei, tietysti itku kurkussa) kuunnellut. Ja tää vaan oli tavallaan kliimaksi koko hänen kesän käyttäytymiselle. Aina välillä hän inspiroituu ja näkee mussa elämänsä naisen ja vannoo ikuista rakkautta. Pettäjä hän ei ole, sen tunnistaisin heti.

Nyt me sitten erottiin, mun aloitteesta. Tiedän, että mun ei tarvitse kuunnella tai sietää tollasta. Mutta silti mulla on paha olla. Teinkö virheen? Enkö näe kohta niitä huonoja hetkiä ja onko vaan ikävä niitä hyviä hetkiä? Mieheni on äärimmäisen ailahtelevainen ja välillä pelottaa sanoa hänelle asioita, kun en tiedä mikä reaktio on. En tietenkään itse ole pulmunen, mutta en myöskään ole hänen tasolleen alentunut. Ja btw, ollaan kohta 3-kymppisiä. Kyllä tässä iässä pitäisi olla jo käytöstavat hallinnassa.

Auttakaa! Kertokaa!

*Kopsasin tekstini myös tänne parisuhteet-palstalle, koska laitoin sen ensiksi tuonne ihmissuhteet-palstalle Tämä on ehkä osuvampi foorumi.

Siis miten kukaan ulkpuolinen noin lyhyen ja subjektiivisen tilannekatsauksne jälkene voisi snaoa "teitkö virheen"? Aika naurettavaa... Onko elämässä muutenkana virheitä?

Jos et halua olla hänen kansaan/et näe tulevaisuutta teillä/hän kohtelee sinua oikeasti ala-arvoisesti, niin silloin on suhde paremnpi lopettaa. vain sinä tiedät, onko jokin näistä seikoista oikeasti totta vai vain hetken turhautumista. Hetken turhautumisen takia ei kannata suhdetta lopettaa.

 

[sinkkis]

Siis miten kukaan ulkpuolinen noin lyhyen ja subjektiivisen tilannekatsauksne jälkene voisi snaoa "teitkö virheen"? Aika naurettavaa... Onko elämässä muutenkana virheitä?

Jos et halua olla hänen kansaan/et näe tulevaisuutta teillä/hän kohtelee sinua oikeasti ala-arvoisesti, niin silloin on suhde paremnpi lopettaa. vain sinä tiedät, onko jokin näistä seikoista oikeasti totta vai vain hetken turhautumista. Hetken turhautumisen takia ei kannata suhdetta lopettaa.

Ja anteeksi kirjoitusvirheet, olen ihan fiksu, mutta lukihäiriö paistaa kiireessä kirjoittaessa

 

[kirjoitusvirheet]

Minäkin teen tuhka tiheään kirjoitusvirheitä. Ne ovat mielestäni laadun tae aidosta tekstistä.

Olen jäänyt tv-sarja Terapiassa (yle areena) koukkuun. Muistaakseni siellä neuvottiin tekemään
mielikuvaharjoitus. Kuvittele kaksoisolentosi vastapäiselle tuolille. Mitä neuvoisit hänen tekemään elämälleen, jos hän olisi samassa tilanteessa kuin itse nyt olet.

Miehesi ap. vaikuttaa erittäin ikävältä luonteelta. Voit jatkuvasti pahoin tuossa suhteessa.
Toivut ja saat iloa elämääsi, kun elät itsenäisen naisen elämää.

Ilkeyttäni vielä totean, että miehesi tarvitsee kipeästi "kallonkutistajan" istuntoja.

 

[Silmä käteen]

Suosittelen, ,että lukisit nyt oman tekstisi muutaman kerran uudestaan. Koska mainitsit, että olette kolmekymppisiä, olettaisin, että sinullakin on ollut muitakin suhteita kuin tämä yksi.

Joko kaikki aikaisemmat suhteesi ovat olleet yhtä kamalia ( eli silloin vika on sinussa, etsit vääränlaista seuraa) tai sitten sinulla on ollut myös hyviä suhteita, joilloin sinulla on mahdollisuus verrata nykyistä suhdettasi.

Itseasiassa, vaikka kirjoitan tätä sinulle täydellä ystävyydellä, uskothan sen, minuä silti ärsyttää, että viitsitkin kysellä täällä teitkö virheen jättäessäsi miehesi. Eihän kukaan, järkevä aikuinen ihminen suostu elämään tuollaisessa suhteessa jota kuvasit. Ja jos tosiaan kuvasit suhdettasi totuudenmukaisesti etkä liioitellut, ihmettelen vielä enemmän.

Eli anna miehen olla, jos vielä mamman luokse piti paeta pahaa maailmaa. Etsi uusi asunto ja elämä, opettele ehkä hetki elämään itsesi kanssa ja mieti syitä masennukseesi, jonka jälkeen nostat itsesi sieltä suosta ja ryhdyt elämään tavalla jolla olet aina toivonutkin!
me ollaan vastuussa omasta onnestamme.

Ei sinun miehesi tee sinua onnettomaksi, sinä teet itsesi onnettomaksi koska sallit miehen käyttäytyä sinua kohtaan tuolla tavalla!

tsemppiä, pystyt siihen kun vain päätät!

 

[keskinäinen kunnioitus]

parisuhteeseen ei kuulu huorittelut, haistattelut, lyömiset, henkilökohtaisuuksiin meno, ala-arvoiset hakkumiset, huutamiset ja räyhäämiset. Ei myöskään nalkuttaminen, toisessa roikkuminen, valehtelu eikä pettäminen. Eikä edes vieraissa käymisellä uhkailu. Eikä menneitten asioiden vatvominen aina riidellessä. Riidellä toki voi, mutta ei toista syytellen eikä lautasia viskoen.

Jos oikeesti olette jo liki 30 vuotiaita, kasvakaa lopultakin aikuisiksi ja alkakaa käyttäytyä täysi-ikäisten tavoin. On tosi lapsellista jatkaa tollasta käytöstä vuodesta toiseen.

Lopeta miehesi haukkuminen tässä ja nyt. Pyydä anteeksi käytöstäsi ja jatkossa et kertakaan enää sano, kun sinä et sitä tai kun sinä teet tätä..

Jos toinen ei osaa tai halua muuttaa omaa käytöstään, eroa.

Kun ette näköjään tajua, että parisuhteeseen kuuluu, kuunteleminen, toisen tukeminen, rakastaminen, kunnioittaminen, hyvänä pitäminen ja myös se tunne että tälle ihmiselle minä haluan olla hyvä ja tuottaa myös sitä seksuaalista mielihyvää, niin miksi olla edes yhdessä jos nuo asiat eivät täyty.

Aloita muutos itsestäsi. Ryhdy kunnoittamaan ja rakastamaan itseäsi ja hoida itsesi kuntoon.
Jos miehesi on este sinun terveydellesi ja henkiselle hyvinvoinnillesi, eroa.

 

[sama tilanne]

Meillä on mieheni kanssa ollut sekä hyvin ylä- että alamäkipainotteinen suhde. On mahdottoman ihania hetkiä, vain me kaksi ja loppuelämä. Mutta sitten on se kolikon kääntöpuoli, jolloin temperamenttiset luonteemme kohtaa ja seurauksena on älytön suru ja masennus. Mulla todettiin vakava masennus pari vuotta sitten, mutta se ei oikeastaan ole haitannu esim. maisteriopintojani tai sosiaalista elämää. Suhdetta kylläkin. Siis siinä mielessä, että mieheni on kevään mittaan alkanut käyttää sitä aseena mua kohtaan kun tietää, että en oo voimissani. Olen luonteeltani muutenkin tosi herkkä.

Mutta joo. Kaikki lähti alamäkeen maanantaina, vielä tilanteessa että luulin kaiken olevan hyvin sillä meillä oli maailman ihanin viime viikko. Ja nyt on saavutettu pohja. Tähän väliin on mahtunut huorittelua, tajuttoman ilkeitä sanoja, ala-arvoista käyttäytymistä, välinpitämättömyyttä ja lupausten pettämistä. Siis hänen osaltaan. Ja minä kun en tiedä mitä on edes tapahtunut, että saan osakseni tällaista kohtelua.

Ollaan oltu puhelinyhteydessä (hän meni vanhempiensa luokse maanantaina pakoon) ja joka ilta hän sanoi, että joo huomenna nähdään. Mutta eihän ne oo ollu kun tyhjiä lupauksia. Hän huutaa puhelimeen, karjuu, lyö luuria korvaan, kaikki on mun syytä, hän ei kuulemma rakasta enää, musta ei ikinä tule mitään ja on uhannut, että menee iskemään muita naisia ja kaiken lisäksi vittuilee nauraen ja sanoo, että menenkö taas vähän masennusterapiaan ja hoitoon. Ja mä oon kylmän rauhallisesti (no okei, tietysti itku kurkussa) kuunnellut. Ja tää vaan oli tavallaan kliimaksi koko hänen kesän käyttäytymiselle. Aina välillä hän inspiroituu ja näkee mussa elämänsä naisen ja vannoo ikuista rakkautta. Pettäjä hän ei ole, sen tunnistaisin heti.

Nyt me sitten erottiin, mun aloitteesta. Tiedän, että mun ei tarvitse kuunnella tai sietää tollasta. Mutta silti mulla on paha olla. Teinkö virheen? Enkö näe kohta niitä huonoja hetkiä ja onko vaan ikävä niitä hyviä hetkiä? Mieheni on äärimmäisen ailahtelevainen ja välillä pelottaa sanoa hänelle asioita, kun en tiedä mikä reaktio on. En tietenkään itse ole pulmunen, mutta en myöskään ole hänen tasolleen alentunut. Ja btw, ollaan kohta 3-kymppisiä. Kyllä tässä iässä pitäisi olla jo käytöstavat hallinnassa.

Auttakaa! Kertokaa!

*Kopsasin tekstini myös tänne parisuhteet-palstalle, koska laitoin sen ensiksi tuonne ihmissuhteet-palstalle Tämä on ehkä osuvampi foorumi.

Hyvin samankaltaisessa tilanteessa elän sinänsä, että olen sietänyt mieheltäni haukkumista, petettyjä lupauksia, väkivaltaakin. Riidellessä minua alkaa usein itkettää, ja siitähän mieheni saa lisää virtaa haukkua.

En halua tälläisessa suhteessa itseäni rääkätä yhtään enempää ja vaikka joskus surettaa, kun pitää aloittaa alusta tyhjän päältä, niin kyllä itseään pitää sen verran arvostaa ettei elä huonossa suhteessa. Erosta selviää varmasti, usko se! Ajattele, ettei sen jälkeen tarvitse masentua toisen takia. Saat keskittyä sinua kiinnostavin asioihin ja kun on hyviä päiviä, niin mikään murjaani ei tule niitä pilaamaan

Voimia sulle!

 

[Avuton ja uneton]

Kiitos viesteistänne! Ootte antaneet rakentavaa palautetta ja tottahan se on, että hölmöltä se näyttää kun kyselen, että teinkö virheen jne. Käyn läpi vaan helvetinmoista tunteiden vuoristorataa ja kai siihen kuuluu myös epäröinti. Huhhuh.

Onko ruudun takana muita kohtalontovereita? Olisi kiva kuulla, miten ootte päässeet suhteesta yli, oli se sitten minkätyyppinen tahansa.

 

[Avuton ja uneton]

Hyvin samankaltaisessa tilanteessa elän sinänsä, että olen sietänyt mieheltäni haukkumista, petettyjä lupauksia, väkivaltaakin. Riidellessä minua alkaa usein itkettää, ja siitähän mieheni saa lisää virtaa haukkua.

En halua tälläisessa suhteessa itseäni rääkätä yhtään enempää ja vaikka joskus surettaa, kun pitää aloittaa alusta tyhjän päältä, niin kyllä itseään pitää sen verran arvostaa ettei elä huonossa suhteessa. Erosta selviää varmasti, usko se! Ajattele, ettei sen jälkeen tarvitse masentua toisen takia. Saat keskittyä sinua kiinnostavin asioihin ja kun on hyviä päiviä, niin mikään murjaani ei tule niitä pilaamaan

Voimia sulle!

Minkä pituinen parisuhde teillä on takana? Oletko vakavissasi harkinnut eroa? Kyllä erosta selviää, se on varma! Ja varsinkin tällaisessa tilanteessa, kun toinen on tehnyt jatkuvaa työtä itsetunnon tuhoamisessa. Ottaa vaan sen viha-moodin taskusta! Käyn itse läpi kahta erilaista fiilistä tällä hetkellä: toisaalta ihan sama, että erottiin ja parempi vaan ja kaikkea paskaa eksälle ja kyllä vielä hän sen edestään löytää, MUTTA toisaalta aattelen myös niin, että mitä jos hän löytää heti uuden, rakastuu ja kohtelee tätä kuin prinsessaa ja minä kärvistelen vielä pohjamudissa. Mä en oo löytäny vielä sitä kultaista keskitietä! Oon herkkä ja hyvin mielikuvituksellinen ihminen, ja erotilanteet ei sovi mulle alkuunkaan juuri sen takia kun ajatus laukkaa

 

[keskinäinen kunnioitus]

kun teidän kirjoituksia lukee, ette tule koskaan olemaan onnellisia parisuhteessanne jos jatkatte tuota rataa. Miettikää nyt vähän.

Viha, miten ihmistä jota oikeasti pitäisi rakastaa liki yhtä paljon kuin itseä, voi vihata ja toivoa toiselle paskaa tulevaisuuteen?
Niin lapsellista, siis viis vuotiaan ajattelua kuin olla voi!

Mustasukkaisuus, miksi olla mustasukkainen jos kerran mies on täysi paska ja kiva kun siitä pääsi eroon?
Hei haloo, mikset voi ajatella, että kiva kun mies löysi itselleen näin äkkiä ehkä sopivamman ihmisen kuin mitä minä olin. Ei se ole sulta enää pois jos mies jatkaa elämäänsä sun jälkeen.
Miksi miettiä kaikki aina omalle itselle negatiivisen kautta?

Hei olisko jo aika istua alas ja ruveta ajattelemaan vähän aikuismaisemmin parisuhteita ja parisuhteisiin kuuluvaa käyttäytymistä?

Siis sitä toisen kunnoittamista, rakastamista, asiallista käytöstä ja eron kyseessä ollessa myös sitä miten erota asiallisesti ja hyvissä fiiliksissä puolin ja toisin, siis riitelemättä!

 

[sama tilanne]

Meillä yhteiselämää takana viisi vuotta, siitä suurin osa avoliitossa. Olemme päälle kolmenkympin molemmat. Miehessä on paljon hyvää ja rakastan häntä kyllä edelleen niiden hyvin puolien vuoksi. Mutta se, kuinka hän ei välitä lainkaan millaista pelkoa ja murhetta hän on aiheuttanut vuosien varrella uudestaan ja uudestaan, on sietämätöntä. Minäkin tunnen sen puolesta vihaa ja joskus tuntuu, että kunpa saisin tämän jollain tapaa kostettua. En silti oikeasti toivo hänelle pahaa, se on vain hetkellinen tunnekuohu.

Olen minä joskus miettinyt, että jos mies tämän eron jälkeen tajuaakin virheensä ja muuttaa tapansa. Että silloin minä olisin kärsinyt ja joku muu saisi "korjata potin". Se olisi pirullista, mutta enpä usko että minua enää siinä vaiheessa oikeasti kiinnostaisi. Uskon meneväni elämässä sujuvasti eteenpäin, kunhan käytännön asiat saan järjestykseen. Asunto pitäisi löytää nyt nopeasti, mutta sillä välin majailen muualla. Välimme ovat asialliset. Emme juuri ole tekemisissä, mutta puheväleissä tarvittaessa.

Olisin kovasti halunnut elää nuoresta asti saman miehen kanssa lopun elämää, mutta nyt kävi näin. Oma onnellisuuteni on etusijalla.

 

[Avuton ja uneton]

Meillä yhteiselämää takana viisi vuotta, siitä suurin osa avoliitossa. Olemme päälle kolmenkympin molemmat. Miehessä on paljon hyvää ja rakastan häntä kyllä edelleen niiden hyvin puolien vuoksi. Mutta se, kuinka hän ei välitä lainkaan millaista pelkoa ja murhetta hän on aiheuttanut vuosien varrella uudestaan ja uudestaan, on sietämätöntä. Minäkin tunnen sen puolesta vihaa ja joskus tuntuu, että kunpa saisin tämän jollain tapaa kostettua. En silti oikeasti toivo hänelle pahaa, se on vain hetkellinen tunnekuohu.

Olen minä joskus miettinyt, että jos mies tämän eron jälkeen tajuaakin virheensä ja muuttaa tapansa. Että silloin minä olisin kärsinyt ja joku muu saisi "korjata potin". Se olisi pirullista, mutta enpä usko että minua enää siinä vaiheessa oikeasti kiinnostaisi. Uskon meneväni elämässä sujuvasti eteenpäin, kunhan käytännön asiat saan järjestykseen. Asunto pitäisi löytää nyt nopeasti, mutta sillä välin majailen muualla. Välimme ovat asialliset. Emme juuri ole tekemisissä, mutta puheväleissä tarvittaessa.

Olisin kovasti halunnut elää nuoresta asti saman miehen kanssa lopun elämää, mutta nyt kävi näin. Oma onnellisuuteni on etusijalla.

Moikka, olen pahoillani puolestasti. Tiedän vallan hyvin mitä tunnet Minkälaista kohtelua oot itse saanut osaksesi? Miten ilmoitit miehellesi, että nyt riittää? Minullakin on niitä hetkellisiä tunnekuohuja, mutta sehän on vaan luonnollista sen jälkeen miten on kohdeltu. Niin kuin tuolla ylemmissä kommenteissa jo totesin, niin sisälläni vallitsee ristiriitaisia tunteita. Kaipaan meidän ihania hetkiä, sillä ne juurikin olivat niitä elämämme parhaita hetkiä. Ja katkeruus on suuri, miksi mieheni kaiken halusi pilata omalla käytöksellään. Viimeisin puhelu päätty siihen kun hän haistatteli vitut ja sanoi, että olen keskivertoa tyhmempi ja toisti sen vielä moneen kertaan. Ihmettelen suuresti tuotakin kommenttia, koska viime viikolla hän sanoi olevansa maailman ylpein tutkinnostani. Mutta tuo on häneltä joko sairasta peliä tai sitten hän vaan haluaa satuttaa mua todella pahasti (syytä en vieläkään tiedä tai ymmärrä), koska tietää mikä mua satuttaa eniten. No nyt oon poistanu miehen yhteystiedot puhelimesta. Vituttaa vaan kun muistan numeron ulkoa ;-) Tsemppiä meille kaikille naisille, jotka ovat saaneet sietää ala-arvoista kohtelua. Näytetään niille, että mistä me naiset ollaan veistetty! Ja arvatkaan vaan kuinka paljon mua tällä hetkellä jopa naurattaa mun oma kommentti siitä alkuperäisessä postauksessa, että teinkö virheen. Joo, kyllä mä tein oikean ratkaisun enkä tule sitä katumaan!

 

[sukkulamato]

osui ja upposi sinun kirjoituksesi. Kuvauksesi on kuin omasta parisuhteestani monilta osin. Paitsi että itsekin sorrun samaan huonoon käytökseen kuin puolisoni.

Itse olen parantanut rutkasti viime aikoina, mieheni ei ole pystynyt samaan. Hän on kuin äärimmilleen viritetty jousi joka katkeaa välillä ja saa haliitsemattomia raivonpuuskia. Niiden aikana hän saattaa huitaista, heitellä esineillä tai vaikka sylkeä päälle. Myös minun masennushistoriaani on revitelty ja kyselty onko ne hullunpillerit loppu vai miksi olen sellainen tai tälläinen.

Meillä on ollut myös ihanaa yhdessä. Mutta kyllä mietin, että mitä ihmettä teen tässä liitossa jossa meitä on kaksi kakaraa yhdessä. Kronologiselta iältämme olemme jo keski-iässä.

Tiedän miehelläni olevan hirvittävät työpaineet, mutta sitä syytä ei voi vuosikausia käyttää. Pitäisi ymmärtää vaihtaa työpaikkaa tai purkaa ne paineet muualla.

Olen kyllä aika jäävi neuvomaan. Vertaistukea hullusta parisuhteesta on kyllä tarjolla.

 

[mielen syöverit]

Avioerostani on jo tosi kauan aikaa enkä enää märehti syntyjä syviä.
Mutta jostain syystä notkun tälläkin palstalla.

Katsoin eilen netistä Fergie Ferguson (Tervetuloa - Katsomo) kaksi jaksoa. Hän käy maailman huipputerapeuteilla selvittämässä syitä omituiseen käytökseensä.

Olen aina pitänyt naista melko sekopäänä, mutta nyt käsitykseni muuttui. Hän vaikutti tosi hauskalta
britiltä. Syyt ovat lapsuudessa. Hän kasvatus on mennyt täysin pieleen. Äiti jätti ja isä kohteli kaltoin varsinkin verbaalisesti.

Joten jos ellit ihmettelette miestenne logiikkaa niin ihan turha syyttää itseään. Menneisyyttä ei voi muuttaa. Jos miehet haluavat muuttaa itseään niin he hakeutuvat hoitoon.

Sen taatusti tiedän, että suomalaiset miehet eivät ymmärrä psykologiasta pätkääkään. Heidät on aivopesty jo lapsina jakamaan ihmiset hulluihin ja vähemmän hulluihin.

 

[Brando]

Meillä on mieheni kanssa ollut sekä hyvin ylä- että alamäkipainotteinen suhde. On mahdottoman ihania hetkiä, vain me kaksi ja loppuelämä. Mutta sitten on se kolikon kääntöpuoli, jolloin temperamenttiset luonteemme kohtaa ja seurauksena on älytön suru ja masennus. Mulla todettiin vakava masennus pari vuotta sitten, mutta se ei oikeastaan ole haitannu esim. maisteriopintojani tai sosiaalista elämää. Suhdetta kylläkin. Siis siinä mielessä, että mieheni on kevään mittaan alkanut käyttää sitä aseena mua kohtaan kun tietää, että en oo voimissani. Olen luonteeltani muutenkin tosi herkkä.

Mutta joo. Kaikki lähti alamäkeen maanantaina, vielä tilanteessa että luulin kaiken olevan hyvin sillä meillä oli maailman ihanin viime viikko. Ja nyt on saavutettu pohja. Tähän väliin on mahtunut huorittelua, tajuttoman ilkeitä sanoja, ala-arvoista käyttäytymistä, välinpitämättömyyttä ja lupausten pettämistä. Siis hänen osaltaan. Ja minä kun en tiedä mitä on edes tapahtunut, että saan osakseni tällaista kohtelua.

Ollaan oltu puhelinyhteydessä (hän meni vanhempiensa luokse maanantaina pakoon) ja joka ilta hän sanoi, että joo huomenna nähdään. Mutta eihän ne oo ollu kun tyhjiä lupauksia. Hän huutaa puhelimeen, karjuu, lyö luuria korvaan, kaikki on mun syytä, hän ei kuulemma rakasta enää, musta ei ikinä tule mitään ja on uhannut, että menee iskemään muita naisia ja kaiken lisäksi vittuilee nauraen ja sanoo, että menenkö taas vähän masennusterapiaan ja hoitoon. Ja mä oon kylmän rauhallisesti (no okei, tietysti itku kurkussa) kuunnellut. Ja tää vaan oli tavallaan kliimaksi koko hänen kesän käyttäytymiselle. Aina välillä hän inspiroituu ja näkee mussa elämänsä naisen ja vannoo ikuista rakkautta. Pettäjä hän ei ole, sen tunnistaisin heti.

Nyt me sitten erottiin, mun aloitteesta. Tiedän, että mun ei tarvitse kuunnella tai sietää tollasta. Mutta silti mulla on paha olla. Teinkö virheen? Enkö näe kohta niitä huonoja hetkiä ja onko vaan ikävä niitä hyviä hetkiä? Mieheni on äärimmäisen ailahtelevainen ja välillä pelottaa sanoa hänelle asioita, kun en tiedä mikä reaktio on. En tietenkään itse ole pulmunen, mutta en myöskään ole hänen tasolleen alentunut. Ja btw, ollaan kohta 3-kymppisiä. Kyllä tässä iässä pitäisi olla jo käytöstavat hallinnassa.

Auttakaa! Kertokaa!

*Kopsasin tekstini myös tänne parisuhteet-palstalle, koska laitoin sen ensiksi tuonne ihmissuhteet-palstalle Tämä on ehkä osuvampi foorumi.

Hyvä avuton ja uneton, elämä on aika lyhyt lopulta, ja sinuna en tuhlaisi enempää aikaa kyseiseen ihmiseen. Meissä on kaikissa sekä hyviä, että huonoja puolia, mutta ilmiselvästi teidän juttu vaan ei toimi.

Otit eron ja se on hienoa! Nyt on hyväksymisen- ja eteenpäin siirtymisen aika. Oma suositukseni on, että alat etsiä itsellesi mahdollisimman pian parempaa seuraa, niin siitä se unettomuus paranee, ja avuttomuus muuttuu uudeksi voimaksi.

Antoisaa loppukesää!

 

[sama tilanne]

Miehelle ei saanut koskaan sanoa mitään negatiivista, ei edes vaikka olisi ollut aihetta. Esim.jos lähtee ryyppyreissulle eikä ilmoita itsestään mitään, ei tule kotiin. Jos kerroin että yhteiselämään ei mielestäni kuulu katoamistemput, niin vastauksen hän huusi minulle ja korosti, että kyllä hänellä saa elämä olla. Just joo. Muutenkin riitatilanteita teki mieli välttää viimeiseen asti, koska hän käänsi aina kaiken niin, että minä ämmä ja huora olen kaiken syy. Kukaan ei ole täydellinen, mutta en usko että olen syypää sentään kaikkeen...

Riitoja välttelin aina, koska mies oli silloin pelottava ja aggressiivinen. Saattoi tullaa naama naamaa vasten huutamaan ja uhkailemaan. Muutamaan kertaan hän kävi käsiksi. Kerran hän kaatoi minut kun istuin tuolilla. Hän otti naamastani kiinni ja työnsi nurin. Tämän jälkeen hän painoi kasvojani niin kovasti, että ne olivat kipeät seuraavan päivän. Tilannetta edelsi joku mitätön pikkukränä, hän oli humalassa, minä en. Erään toisen kerran meillä oli myös riitaa hänen juomisensa takia (minä jälleen selvinpäin). Tilanne oli rauhoittunut, tai niin luulin. Tulin toisesta huoneesta, kun hän yhtäkkiä paiskasikin oven minua päin juuri kun olin oven välissä. Pääni sai tällin ja minä yritin peruuttaa takaisin. Ranteeni jäi oven väliin puristuksiin, kun hän edelleen painoi ovea kiinni vaikka huusin että sattuu. Silloin soitin poliisit ja lähdinpä vielä itsekin pois kotoa kun ei tehnyt mieli olla siellä. Käsi oli mustelmilla sen jälkeen.

Hän on myös kuristanut minua pariin otteeseen ja heitellyt ympäriinsä (meillä on kokoeroa). Koskaan hän ei ole varsinaisesti lyönyt, mutta näissä on ihan tarpeeksi.

Vakavin tilanne oli ehkä sellainen, missä minulle ei kuitenkaan käynyt mitenkään. Olisivoinut käydä, jos en olisi varonut. Mies tuli ravintolasta kotiin vahvasti humalassa ja hullunkiilto silmissä. Hän vuoroin itki ja huusi. Minä yritin olla kuin en oliskaan. Mies sitten päätti sisustaa uusiksi eli alkoi hajottaa tavaroita. Siinä meni lamput ja tapetit, pöytä, astioita ym. Poliisi sanoi minulle, että nämä kaverit ei koskaan muutu. Se herätti.

Erosta ilmoitin tavallisena arkipäivänä. Sanoin, että minulla on asiaa voisitko hetken kuunnella. Kerroin olevani kyllästynyt hänen alkoholinkäyttöönsä ja siihen, mitä se tuo mukanaan. Enkä halua kuulla kotonani huorittelua tai muuta haukkumista, en halua pelätä. Sanoin, että haen omaa asuntoa ja toivottavasti voimme nämä käytännön asiat hoitaa aikuisten ihmisten tavoin. Hän ei katsonut minuun kertaakaan vaan lähti ovesta. Sen päivän aikana oli hiljaista ja hiljaisuus on jatkunut nyt kun olen muualla.

 

[Avuton ja uneton]

Miehelle ei saanut koskaan sanoa mitään negatiivista, ei edes vaikka olisi ollut aihetta. Esim.jos lähtee ryyppyreissulle eikä ilmoita itsestään mitään, ei tule kotiin. Jos kerroin että yhteiselämään ei mielestäni kuulu katoamistemput, niin vastauksen hän huusi minulle ja korosti, että kyllä hänellä saa elämä olla. Just joo. Muutenkin riitatilanteita teki mieli välttää viimeiseen asti, koska hän käänsi aina kaiken niin, että minä ämmä ja huora olen kaiken syy. Kukaan ei ole täydellinen, mutta en usko että olen syypää sentään kaikkeen...

Riitoja välttelin aina, koska mies oli silloin pelottava ja aggressiivinen. Saattoi tullaa naama naamaa vasten huutamaan ja uhkailemaan. Muutamaan kertaan hän kävi käsiksi. Kerran hän kaatoi minut kun istuin tuolilla. Hän otti naamastani kiinni ja työnsi nurin. Tämän jälkeen hän painoi kasvojani niin kovasti, että ne olivat kipeät seuraavan päivän. Tilannetta edelsi joku mitätön pikkukränä, hän oli humalassa, minä en. Erään toisen kerran meillä oli myös riitaa hänen juomisensa takia (minä jälleen selvinpäin). Tilanne oli rauhoittunut, tai niin luulin. Tulin toisesta huoneesta, kun hän yhtäkkiä paiskasikin oven minua päin juuri kun olin oven välissä. Pääni sai tällin ja minä yritin peruuttaa takaisin. Ranteeni jäi oven väliin puristuksiin, kun hän edelleen painoi ovea kiinni vaikka huusin että sattuu. Silloin soitin poliisit ja lähdinpä vielä itsekin pois kotoa kun ei tehnyt mieli olla siellä. Käsi oli mustelmilla sen jälkeen.

Hän on myös kuristanut minua pariin otteeseen ja heitellyt ympäriinsä (meillä on kokoeroa). Koskaan hän ei ole varsinaisesti lyönyt, mutta näissä on ihan tarpeeksi.

Vakavin tilanne oli ehkä sellainen, missä minulle ei kuitenkaan käynyt mitenkään. Olisivoinut käydä, jos en olisi varonut. Mies tuli ravintolasta kotiin vahvasti humalassa ja hullunkiilto silmissä. Hän vuoroin itki ja huusi. Minä yritin olla kuin en oliskaan. Mies sitten päätti sisustaa uusiksi eli alkoi hajottaa tavaroita. Siinä meni lamput ja tapetit, pöytä, astioita ym. Poliisi sanoi minulle, että nämä kaverit ei koskaan muutu. Se herätti.

Erosta ilmoitin tavallisena arkipäivänä. Sanoin, että minulla on asiaa voisitko hetken kuunnella. Kerroin olevani kyllästynyt hänen alkoholinkäyttöönsä ja siihen, mitä se tuo mukanaan. Enkä halua kuulla kotonani huorittelua tai muuta haukkumista, en halua pelätä. Sanoin, että haen omaa asuntoa ja toivottavasti voimme nämä käytännön asiat hoitaa aikuisten ihmisten tavoin. Hän ei katsonut minuun kertaakaan vaan lähti ovesta. Sen päivän aikana oli hiljaista ja hiljaisuus on jatkunut nyt kun olen muualla.

Kamalaa luettavaa Saat olla ylpeä itseästi kun lähdit ja teit sen vielä noin mallikkaasti! Eikö elämä nyt hymyilekkin? Saat olla rauhassa, tehdä mielenkiintoisia juttuja ja keskittyä vaan itseesi ja omaan onneesi! Näin minä ainakin psyykkaan itseäni. Meillä oli miehen puolelta hyvin usein todella agressiivista käytöstä, ei niinkään että hän käsiksi olisi käynyt, mutta verbaalisesti ja se kehon kieli... Voi että miten onnellinen oon kun ei enää tarvitse katsella ja pelätä sitä kehon kieltä. En tietenkään väitä, että itse todellakaan olen ollut pulmunen. Osaan provosoida, mutta tarpeen vaatiessa on pakko puolustaa itseään ja omaa itsetuntoaan. En minä voi kuunnella vierestä kun toinen haukkuu sanomatta mitään takaisin. Tangoon tarvii aina kaksi, tottahan se on, mutta joskus parisuhteissa tilanne saattaa olla se, että toinen on yksinkertaisesti se pahempi. Minä sain jatkuvasti olla varpaillani ja arkipäivät pyöri hyvin vahvasti hänen mielialansa mukaan. Meillä ei ollut melkein koskaan alkoholin vaikutuksen alaisia riitoja, koska emme juoneet - ainakaan samaa aikaa. Tsemppiä sulle! Teit viisaan ja oikean ratkaisun.